Sivut

tiistai 15. helmikuuta 2005

Surullinen satu depressiosta

Minäpä kerron teille nyt sadun. Ich schreibe euch ein Märchen. Lest's oder lasst es bleiben, und habt mich alle gern.

Olipa kerran tyttö. Kuten tytöt usein tekevät, hän rakastui poikaan. Poikakin rakastui häneen ja he menivät naimisiin. Heillä oli onnellinen nuoruus yhdessä. He katselivat maailmaa ja tekivät kaikenlaista kahdestaan. Sitten poika sai päähänsä, että hänen markkina-arvonsa oli korkeampi kuin tytön, ja lähti menemään. Tytölle tämä isku tuli odottamattomana järkytyksenä, ja hän sairastui henkisesti. Häneen tuli depressio.

Tyttö ei voinut tämän pojan jälkeen enää kiintyä kehenkään. Mutta hänellä oli joka tapauksessa normaali hyväksynnän ja rakkauden tarve, ja siksi hän alkoi kinuta sitä hyväksyntää ja rakkautta joka mieheltä, joka kohdalle osui. Hän teki itsestään oikein pienen ja oikein surkean ja oikein säälittävän, niin että kaikki miehet halusivat olla hänelle kilttejä ja lempeitä ja helliä. Hän kirjoitti myös nettipäiväkirjaa liimaten siihen vihjailevan eroottisia kuvia itsestään, joissa näkyi vähän tissin syrjää. Näin hän saattoi hetken kokea itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, vaikka periaatteessa tunsikin itsensä rumaksi ja kellekään kelpaamattomaksi - se kuului osana hänen tautiinsa.

Ja aivan oikein: maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka sääli häntä ja tahtoi pitää pientä raasua hyvänä ja rakastaa hänet terveeksi. Maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka halusi häntä rakasteltavakseen ja hellittäväkseen. Hänen paha olonsa helpottui hetkiseksi, kun hän sai olla tällaisten tunteiden kohteena. Siksi hän pyrki lietsomaan niitä parhaansa mukaan kaikissa tapaamissaan miehissä. Mutta heti kun miehet alkoivat tehdä vähimpiäkään konkreettisia ehdotuksia, esimerkiksi tapaamista kaveripohjalta, hän kavahti ja vetäytyi takaisin kuoreensa. Näin hän loukkasi ja suututti miehiä, tai sitten sai heidät matelemaan ovelleen ikuista rakkautta julistaen.


Jos hän olisi ollut mies, ja samalla tavalla rukoillut rakkautta ja hyväksyntää naisilta, nämä olisivat kääntäneet pilkaten hänelle selkänsä ja julistaneet hänet ämmämäiseksi surkimukseksi. Jos hän olisi ollut mies, hänellä olisi ollut mieskavereita, jotka olisivat kehottaneet häntä lopettamaan nyyhkyilyn ja tarttumaan itseään niskasta kiinni, tarvittaessa vaikka itsetuntoa teeskentelemällä. Se olisi voinut syventää hänen depressiotaan, mutta se olisi voinut myös saada hänet kyseenalaistamaan tapansa ja ajattelemaan asiat uusiksi tavalla, joka olisi auttanut häntä toipumaan sairaudestaan.

Mutta koska hän oli nainen, hän toisti samaa kaavaa yhä uusien miesten kanssa, ja kun välit väistämättä ajautuivat riitaan tai vainoon, hän saattoi todeta, että kylläpä maailmassa onkin paljon hulluja ja vaarallisia ja pelottavia ja arvaamattomia miehiä. Hänellä oli kaksi ystävätärtä, jotka naisten yleisen tavan mukaan olivat huonoja ihmistuntijoita ja luulivat olevansa hyviä, ja jotka vakuuttivat hänelle, että hän ei ainakaan ollut ikinä tehnyt mitään väärin ja että riidat ja sotkut olivat aina miesten syytä.

Niinpä hän ei koskaan toipunut sairaudestaan, ja kun hänen ovelleen kerääntyi onnettomasti rakastuneita miehiä, tai kun hänen miespuoliset ystävänsä panivat vihaisina ja katkerina välit poikki, hän ei koskaan etsinyt syytä itsestään, ei sittenkään, kun hänen kotimaansa miehet perustivat vihaklubin hänen päänsä menoksi ja alkoivat osoittaa mieltään häntä vastaan joka lauantai saunan jälkeen.

Sen pituinen se, ja tosipa se lienee.

4 kommenttia:

  1. Ei tappelusta, kunhan vain sanon viimeisen sanan eräästä asiasta, johon minutkin on sotkettu.

    VastaaPoista
  2. Pitäisiköhän kouluissa olla flirtti- ja avautumiskasvatusta?

    VastaaPoista
  3. Alan kääntyä samalle kannalle Timon kanssa. Sen sijaan, että ties minkälaisten luulojen, kansanperinteiden ja medioiden kautta opetellaan käytäntöjä, joilla ihmissuhteet tehdään itselle ja muille vaikeammiksi, pitäisi kai nuorten saada kuulla, että se toinen ihminen on ihan samanlainen kuin itsekin ollaan. Jossakin siellä, oman ja muiden ihmisyyden ymmärtämisessä, pilkottaa myös tasa-arvon avain.

    VastaaPoista
  4. Minusta Blogistan on Jussin mainitsemassa suhteessa varsin kasvattava ympäristö: kaikenlaiset luulot, enemmän tai vähemmän nerokkaat, rehottavat, konflikteja syttyy ja sammuu... Ja kun aikaa kuluu, ei kirjoittajista paljastuu yhä enemmän samoja aineksia, lihaa ja verta. Kun uusia kirjoittajia tulee yhä enemmän, tunnetuimmat ja narsistisimmat yksilöt jäävät kellumaan pisaroina meren pinnalla. Uskon, että Blogistan tarjoaa poikkeuksellisen tilan rakentavaan pluralismiin ja pakottomaan vuoropuheluun. Lopulta kenelläkään ei ole täällä muuta menetettävää kuin ennakkoluulonsa ja "vapaus se varmasti voittaa".

    (Haussa: punapuu-domain, jonka roottiin vaatimaton blogari voisi laittaa torppansa.)

    VastaaPoista

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.