Asetuttuaan vatsalleen asemiinsa pensaikon sekaan rasisti - "maahanmuuttokriitikko", kuten hän itse olisi sanonut - kohotti konetuliaseensa. Näihin aikoihin muslimiperheen lapset tulisivat pihalle leikkimään. Hän oli seurannut perheen rutiineja kuukausia, ottanut valokuvia ja laatinut yksityiskohtaisia taulukoita. Hän tiesi nyt milloin perheen vanhemmat lähtivät töihin ja palasivat sieltä, hän oli selvittänyt lasten lukujärjestyksen. Jos hän olisi suunnitellut murtovarkautta, hän olisi tietojensa avulla pystynyt ryöväämään perheen kodin putipuhtaaksi. Jos hän olisi toteuttanut käytännössä pedofiiliset taipumuksensa, nuo rasisteille niin ominaiset, hän olisi voinut kidnapata perheen jokaisen lapsen ja vangita heidät kaikkien aateveljiensä ihannoiman esikuvan, Jammu Siltavuoren, näyttämällä tavalla kellariinsa. Hänellä oli kuitenkin muuta mielessä, vaikka aikomus toki saikin hänen siittimensä jäykistymään kunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin.
Rasisti kuuli nyt lasten ääniä ja valpastui tarkastelemaan leikkikenttää kiikaritähtäimensä läpi. Tummaihoiset lapset leikkivät sovussa naapurin pellavapäiden kanssa ja liikkuivat niin vilkkaasti, että oli toivotonta kuvitellakaan pystyvänsä erottelemaan heitä toisistaan. Jos hän halusi surmata muslimilapset, hänen oli pakko hyväksyä se mahdollisuus, että muihinkin osuisi. Mutta hän päätti ottaa tämän riskin tyynesti. Häntä elähdytti suuri asia, rodun asia. Hän ei ollut isänmaallinen - hän oli välttänyt armeijan jollain läpinäkyvällä tekosyyllä, hän pystyi puhumaan vain englanninsekaista slangisuomea ja kirjoittamaan vain tyylitöntä virastokieltä, hänen ainoa kulttuurinsa olivat amerikkalaiset televisiosarjat ja rämppämusiikki, hän haaveili Venäjän armeijasta joka toisi oikean kurin Suomeen - mutta valkoisen rodun asia oli hänelle pyhä.
Breivikin - suuren sankarin, jota hänen aateveljensä kumarsivat yhtenä miehenä - palvottua esikuvaa seuraten hän oli hionut luotinsa niin, että ihmisruumiiseen tunkeutuessaan ne pirstoutuisivat, räjäyttäisivät ruumiiseen nyrkinmentävän reiän. Nyt hän aloitti tulittamisen. Hän päätti ampua sekä valkoiset että tummat lapset yhtä lailla. Hänellä riitti luoteja, ja hän oli vakuuttunut siitä, että tämä olisi armeliainta. Olivathan tummien kanssa leikkivät jo sen kautta epäpuhtaita, heidän pyhä rotunsa saastunut. Tytöt olivat leikeissä oppineet, että tumma poika oli ihminen, ja kun he tulisivat seksuaaliseen ikään, he hyväksyisivät tummaihoisen yhdyntäkumppanin. Sellainen rotuhäpeä oli paras ehkäistä ennalta. Niin rasisti asian näki.
Hän ei ehkä ollut suorittanut asepalvelusta, mutta ampumaradalla vuodet harjoiteltuaan hän osasi tappaa tehokkaasti. Joka kerta kun lapsen pää räjähti kappaleiksi, hän tunsi siittimessään nautinnollisen värähdyksen. Rasistin siitin, tuo tähän asti niin kuolleen ja turhan tuntuinen ruumiinosa, kivettyi kovaksi ja syöksi vaahtoaan housuihin. Onko rasistille olemassakaan suurempaa tyydytystä kuin surmata lapsia? Täyttymyksen hetkillä rasisti unohti jopa rotuoppinsa, sillä nyt esille tuli hänen rasisminsa ja nationalisminsa todellinen sisältö: pikkuisten tappamisesta saatava ilo.
Rasisti tiesi, että hänen ei tarvinnut pelätä poliisia eikä oikeuslaitosta. Jo Pekka Katajan murhayrityksestä alkaen oli ollut selvää, että rasistien rikoksista ei tehtäisi vakavasti otettavaa rikostutkintaa eikä syyteharkintaa. Suomenkieliset sanomalehdet keskittyisivät päivittelemään vastakkaista ääripäätä, joka oli pakottanut isänmaalliset kansalaiset tällaisiin ääritekoihin. Ja arkkipiispa korostaisi saarnassaan, kuinka meidän ei pitäisi tuomita, jotta meitä ei tuomittaisi, ja kuinka tärkeää oli pystyä näkemään Jeesus myös lapsia ampuvassa rasistissa, jota piispa toki ei sanoisi rasistiksi. Hommafoorumilla ampuja olisi tietenkin sankari.
Uhrien vanhempia ei tietenkään kukaan säälisi, päin vastoin rasistilaumat vainoaisivat heitä - rangaistukseksi siitä, että heidän lapsensa olivat joutuneet rasistin luotien tielle.