Aluksi Hännikäinen sanoo - Eerolan mukaan - olevansa "traditionalisti". Tämä termi on jo sellaisenaan niin paksua valetta, että vihaksi pistää. Tämän maailman äärioikeistolaisilla ei ole minkään valtakunnan asiaa esiintyä minkäänlaisten ikiaikaisten perinteiden esitaistelijoina. Tyypillinen äärioikeistolainen on sellainen kuin Olli Immonen, kellaribändi- ja rämppämusiikkikulttuurin kasvatti, joka paskat nakkaa (eikä paskaakaan tiedä) Suomen tai minkään muunkaan maan perinteistä ja traditioista. Suomessahan tämä olisikin hiukan vaikeaa, koska suomenkielisen kirjallisuuden perinne on aika vasemmistovaikutteinen (mikä ei toki ole yksinomaan hyvä asia minustakaan). Kun etnisesti ja kielellisesti yhdenmukaista Suomea vaativa äärioikeisto ei voi siirtyä ruotsinkielistäkään kulttuuria kannattamaan ja tukemaan (kuten minä olisin heidän sijassaan tehnyt, ja olen tehnytkin), sille ei oikein jää muuta kuin oman natsikulttuurin rakentaminen kansainvälisen alakulttuurin natsiajattelijoiden höpötyksille. Olli Immonen on toki tehnyt parhaansa tämän asian hyväksi julistamalla internationalilla languagella dreamaavansa strongista ja bravesta nationista joka defeattaa multiculturalism-nimisen nightmaren. No, goodia riddancea sinnekin vaan, Olly, vai Ollie? (Varmaankin Frontside Ollie...)
Mitä Hänskin sanomaan feminismistä tulee, olen jopa jossain määrin halukas olemaan hänen kanssaan samaa mieltä, toki tietyin varauksin. Hänskin mukaan naiset haluavat sekä vapaata seksiä että hyvin käyttäytyviä miehiä, koska feminismi käskee. Tämä varmaan oli totta vielä Hänskin nuoruudessa tai minun, sillä monien feministien uhon alla oli tiedostamatonta ja käsittelemätöntä kristillissiveellistä seksuaalikielteisyyttä. Sekä vapaaseen seksiin heittäytyminen, tupakin poltto että ryyppääminen olivat kyseiselle feministisukupolvelle ennen kaikkea kapinaa tätä kotikasvatuksen vaikutusta vastaan, mutta tämä oli tyypillistä ulkokohtaista mielen osoittamista.
Aika kuvaavalla tavalla tällaiset feministit esimerkiksi tupakki suussa ja viinaa siemaillen paheksuivat miesten päihteiden käyttöä ilmeisesti edes tajuamatta omaa kaksinaismoraalisuuttaan - mikä tietysti omalta osaltaan kertoo siitä, kuinka paljon viktoriaanisella tätiyhdistysaatteella oli vaikutusta heidän sukupolvensa feminismiin. Tällainen feminismi ei sisältänyt positiivista visiota hyvästä elämästä, ainoastaan negatiivisen - ja sellaisena se oli tietysti yhtä tyhjä aate kuin esimerkiksi rasismi, jolla myöskään ei ole positiivista sisältöä.
Myös näiden feministien suhde seksuaaliseen vapautumiseen oli ristiriitainen. Tietysti alkuperäinen kuusikymmenluvun vapaa seksi sinänsä oli pitkälti vapaata seksiä miesten ehdoilla: radikaalimies pani tyttöystävän paksuksi ja meni naimisiin, mutta jatkoi vieraiden naisten läpikäymistä, koska sitä vapaa seksi on. Feministinaisille vapaa seksi oli enemmänkin osa ideologista lähetystehtävää, tapa demonstroida omaa uhmakkuutta patriarkaatille. Ei siitä kuulunut nauttia.
Tämän feminismin muodon edustajat esimerkiksi 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä keskittyivät julistamaan, että prostituutioasiakkuuden kielto oli tärkeä feministinen ihmisoikeustavoite. Tällä ei tietenkään ollut mitään muuta sisältöä kuin halu rajoittaa ihmisten ja nimenomaan miesten seksuaalista käyttäytymistä, mutta se kuvastaa aika tyypillisesti tuota tiedostamattoman kristillisesti ajattelevien tätiyhdistysfeministien maailmankuvaa. Siihen kuuluu nimittäin käsitys miesten seksuaalisuudesta aina rumana, rivona ja raatelevana ja naisten seksuaalisuudesta aina hienona, ylevänä ja romanttisena. Ja prostituutiohan tietenkin oli aina avuttomien naisten riistämistä. Tämä on viktoriaanista "feminismiä", jossa nainen edelleenkin nostetaan ahtaalle jalustalle.
Toki ymmärrän, miksi feministien keskuudessa esiintyy tätä naisyhdistyshenkeä. Silloin kun naisliike nousi, oli varmasti paljon antifeministimiehiä, jotka uskoivat tasavertaisten oikeuksien muuttavan kaikki naiset "huoriksi" ja tekevän heistä seksuaalisesti hillittömiä. Siksi naisliikkeellä on ollut aina tarve rauhoitella, että se ei suinkaan pyri mihinkään tällaiseen.
Kuten tiedämme, siveinkin nuori nykynainen on viktoriaanisen seksuaalikielteisyyden näkökulmasta huora ja lumppu ja ne varhaiset antifeministimiehet olivat täysin oikeassa. Kokonaan eri juttu on, onko tämä huono asia. Viktoriaanisena aikana miehet joutuivat pitämään seksuaalifantasiansa salassa vaimoltaan ja toteuttamaan niitä bordelleissa, mikä oli omiaan levittämään seksitauteja. Nykyään miehet voivat tunnustaa seksuaaliset haaveensa tyttöystävälle tai vaimolle ja päinvastoin, ja niitä voidaan myös toteuttaa yhdessä. Avioliiton koossapysymisenkin kannalta tämä on luultavasti parempi vaihtoehto kuin se viktoriaaninen.
Nykyäänhän nuoret feministinaiset voivat itse kokeilla prostituutiopalveluja (kyllä vain, juuri ennen kuin aloin kirjoittaa tätä, eräs seksipositiivisuuden kannattajana profiloitunut heikäläinen kertoi somessa toteuttaneensa seksuaalifantasian prostituoidun kanssa) tai toimia prostituoituina omasta tahdostaan, jopa kutsumuksestaan. "Prostituoitu" ei tarkoita enää itsestäänselvästi julmien parittajien alistamia puolittain tai kokonaan vankeina pidettyjä naisia. Seksin myyminen voi olla esimerkiksi köyhän opiskelijatytön tapa selvitä huonoista ajoista, eikä se välttämättä leimaa häntä peruuttamattomasti pilalliseksi; ja täysin vakavasti otettava, pitkälle koulutettu seksiterapeutti voi toimia prostituoituna. Toki siihen touhuun liittyy omia terveysriskejä, mutta niinhän näinä aidsisina aikoina kaikkeen muuhunkin seksiin itsetyydytyttydyydytystä (lauletaan vanhojen pornopätkien syntikkarytmien säestyksellä) lukuun ottamatta.
Tämä ei ole mitenkään yksiselitteisesti "naisen sortoa" tai merkki kesken jääneestä emansipaatiosta. Se on yksi esimerkki siitä, että kun naiset ovat jo pitkälti saaneet oikeuden mielensä mukaiseen seksiin, he myös käyttävät sitä oikeutta, ja usein tavoilla, jotka ovat vanhemman polven feministitätien mielestä kauheita, rivoja ja perverssejä. Pornovastaisuus liittyy tähän. Antipornofeministit (jotka ainakin minun nuoruudessani olivat Suomen feministipiireissä täysin niskan päällä) lähtivät siitä, että aivan kaikki pornossa esitetyt seksuaalisen käyttäytymisen muodot olivat vää-ää-äärin ja opettivat nuoria miehiä raiskaamaan.
Feministeinä itseään pitävät naisjärjestöaktiivit osallistuivat vielä milleniumin ensimmäisellä vuosikymmenellä paljon parjatun madonna-huora-dikotomian ylläpitämiseen juuri sillä tavalla, että prostituoidut leimattiin hoivattaviksi uhreiksi, jotka piti vapauttaa kauheasta asemastaan. Kun keskusteluun osallistui itse prostituoituina tai pornonäyttelijöinä toimivia tai toimineita naisia, heidät vaiennettiin karkeasti leimaamalla heidät miesten, pornoteollisuuden tai prostituutioteollisuuden aivopesemiksi. Ei kuitenkaan ollut aivan selvää, miten yksin- ja yksityisyrittäjänä toimiva kotimainen prostituoitu olisi mystisen "pornoteollisuuden" palveluksessa.
Itse asiassahan juuri niihin aikoihin sattui tapaus, joka kyseenalaisti kovin juuri tuon käsityksen prostituutiosta: melko korkean tason kokoomuspoliitikko, joka oli omaa ikäpolveani, joutui syytetyksi parituksesta, koska oli luovuttanut asunnon virolaisen prostituoidun käyttöön. Prostituoitu oli ammattitaitoinen kurtisaani, joka pyöritti keski-ikäistä arvoherraa täysillä, koska herra ilmeisesti vilpittömästi kuvitteli olevansa poikaystävä ja rakastettu. Tällaisessa tapauksessa oli oikeasti epäoikeudenmukaista esittää miesosapuoli hyväksikäyttäjänä ja alistajana, koska siinä selvästi prostituoidulla oli ohjat käsissään ja tilanne hallinnassa: miehen poliittinen ura taas kärsi pahasti tästä munauksesta, johon hän oli syyllistynyt silkkaa naiiviuttaan.
Muun muassa tämä tapaus vahvisti minua siinä vakaumuksessani, että prostituutioasiakkuuden kriminalisointia täytyi vastustaa. Tuo poliitikko joutui sellaisen moralismin uhriksi, jossa nainen lähtökohtaisesti nähtiin miestä viattomampana ja parempana olentona. Ymmärrän täysin, miksi naisliike käytti tätä moralismia aseenaan miesten ylivaltaa vastaan silloin kun naiset olivat vailla äänioikeutta ja monia muita poliittisia oikeuksia: silloin se moralismi oli sorretun kiila sortoa vastaan. Mutta nykyään lainsäädännön tulee vahvistaa ihmisten vapautta ja tasa-arvoa, ja prostituutioasiakkuuden kielto on sekä tasa-arvon vastaista että käytännössä vahingoksi mm. ihmiskaupan uhrien eduille. Siksi suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin epäileväisesti yrityksiin säätää tällaiset sorretun kiilat osaksi lakia.
Vanhan polven feministien prostituutiovastaisuudessa on varmasti osittain takana ihan vilpitön huoli prostituoitujen turvallisuudesta, vaikka se ilmeneekin prostituoitujen omalta kannalta haitallisella tavalla: silloisen keskustelun aikana Pro-tukipisteeltä kerrottiin, että heille oli ihmiskauppatapauksesta raportoinut nimenomaan prostituoidun asiakas, joka oli myös tuonut samaisen prostituoidun turvaan tukikeskukseen. Tämä tarkoittaa, että nykyisen lainsäädännön puitteissa prostituutioasiakkailla on mahdollisuus ilmoittaa näkemistään väärinkäytöksistä joutumatta pelkäämään, että heidät nähdään roistoina ja pannaan vankilaan. Jos prostituutioasiakkuus kiellettäisiin, prostituutio ajettaisiin maan alle ja prostituoitujen tilannetta huononnettaisiin entisestään, koska kukaan asiakas ei rangaistuksen pelossa auttaisi ihmiskaupan uhria.
Feministit julistivat mielellään seksuaalista vapautta - naisille; toki, kuten yllä olevasta ilmenee, heillä oli vaikeuksia hyväksyä sitä, että heidän vapauttamansa naiset käyttivät vapauttaan heille sopimattomalla tavalla. Samalla he paneutuivat paheksumaan ja rajoittamaan miesten seksuaalisuutta. Heidän sanomansa nuorille miehille oli, että näiden seksuaalinen halu oli raiskaamisen halua ja kokonaisuudessaan ja sellaisenaan paheksuttavaa.
Kuten Sami Eerola linkittämässäni puheenvuorossa huomauttaa, ainoa oppi, jonka hän nuorena poikana sai tyttöjen lähestymiseen, oli "kerro tytölle, että hänellä on kauniit silmät". Hieman samanlaisessa tilanteessa oli minunkin sukupolveni nuorukainen 80-luvun Suomessa. Meille annettu seksuaalivalistus (esimerkiksi Uma Aaltonen) korosti sitä, kuinka vaikeaa ja vastuullista seksin harjoittaminen oli, ja pojan seksuaalisuus nähtiin yksiselitteisesti haluna käyttää tyttöä hyväksi. Tyttöön taas seksi teki kipeää niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Itse asiassa silloisen valistuksen perusteella oli vaikea uskoa, että tytöt nauttisivat seksistä millään tavalla.
Tällaista valistusta siis levittivät yksiselitteisesti feministisiksi julistautuneet tädit, jotka samanaikaisesti (ja vailla logiikan hiventäkään) rohkaisivat tyttöjä seikkailuihin ja nautintoon. Ja minusta tuntuu, että tämä selittää aika paljon siitä "naiset rakastuvat renttuihin" -asetelmasta, josta niin populaarikulttuuri kuin ATM-piirit ovat itkeskelleet vuosikymmeniä. Kun valistajatädit ovat kehottaneet tyttöjä hakemaan itsekkäästi seksuaalista nautintoa ja samalla pelotelleet ja syyllistäneet poikia esittämällä tytöt hauraina ja lyyrisinä olentoina, ainoat sellaiset pojat, joiden kanssa tytöt voivat sitä seksuaalista nautintoa hakea, ovat juuri niitä renttuja ja retkuja, joiden lukutaitokaan ei riitä valistajatätien tuotantoon tutustumiseen ja jotka ovat saaneet seksivalistuksensa roimareiskojen sakissa. Toisin sanoen ne kiltit valistuksen mukaisiksi pyrkineet miehet päätyvät vanhan terminologian mukaan alempitasoisiksi miehiksi (ATM) ja uuden mukaan inceleiksi.
Minun aikoinani toki ATM:ien liikkeellä oli selvästi erilaiset tavoitteet kuin nykyisillä inceleillä. Minun käsitykseni mukaan tyypillinen ATM oli älyllisiä juttuja harrastava nörttipoika, joka oli typerällä "valistuksella" ja koulukiusaamisella peloteltu neuroottisen kiltiksi. Neuroottisen kiltteyden takana väijyi patoutunut katkeruus, joka sitten saattoi purkautua hallitsemattomana vihana ja raivona tai (ja!) johtaa depressioon, ellei sitä purettu hallitusti. Puhutaanpa vähän siitä, miten siihen katkeruuteen päädyttiin.
80-luvun valistajatädit julistivat tosiaankin, että tyttöä ei saanut suurin piirtein millään tavalla koskettaa, koska se oli heti raiskaus. Käytännössä aivan kaikki tavat ilmentää seksuaalista halua tai tehdä se tiettäväksi tytölle olivat tämän intiimisfäärin loukkaus. Ja koulukiusaamisen uhrille, jonka omaa ruumiillista koskemattomuutta väkivaltajengi piti yhtä mittaa pilkkanaan nyrkkejä järskytellen ja turpiin tärskytellen, oli hyvin vastenmielistä loukata toista ihmistä tällä tavalla. Siksi hän pyrki käyttäytymään ainoan oppimansa seksuaalimoraalin mukaan, eli olemaan kiltti poika, joka sellaisiin loukkauksiin ei syyllistynyt, vaan odotti, että hänen hyvyytensä saisi maailmankaikkeuden oikeudenmukaisuuden ruumiillistumaksi ylistetyltä ja jalustalle nostetulta olennolta eli nuorelta naiselta tunnustusta, eli rakkautta.
Ei tietenkään ollut väärin opettaa poika kunnioittamaan toisen koskemattomuutta. Mutta ne ylikilteiksi oppineet pojat olisivat kaivanneet tietoa myös siitä, mikä sitten on kunnioittava ja arvostava tapa tehdä seksuaalinen halunsa tiettäväksi. Kokemukseni mukaan se "naisia kunnioittava" (mies)valistuneisto menettää täysin hermonsa, kun tämän asian ottaa puheeksi heidän kanssaan. Ainoa vastaus on "se pitää tietää", ja vastaajien aggressiot ovat hysteerisyydessään sitä luokkaa, että jos kysymystä ei esittäisi netissä vaan IRL-tilanteessa, joukkopahoinpitely - mahdollisesti kuolemaan saakka - olisi väistämätön kohtalo.
Asia on nimittäin niin, että yksi halveksituimpia olentoja kulttuurissamme on omatta syyttään vaille sosiaalisia taitoja jäänyt nuori mies. Seksi- ja seurusteluasioissa sosiaalisesti kyvytöntä nuorta miestä saa käyttää hyväksi ja pitää pilkkanaan ja se on jopa suotavaa ja toivottavaa. Tällaiset henkilöt nähdään nimittäin lähtökohtaisesti jotenkin huonoina, esimerkiksi poliittisesti vanhoillisina tai äärioikeistolaisina. Tämä voi olla totta nykyisen incel-kulttuurin aikakaudella, mutta vanhalla ATM-aikakaudella se ei varmastikaan sitä ollut.
Nörttipojista tuli ennen vanhaan "kilttejä miehiä". Suurin osa "kilttejä miehiä" (nice guys) koskevasta naispuheesta on epäluuloista vainoharhaisuuteen saakka. "Kiltti mies" nähdään tietoisesti manipuloivana hahmona, joka esittää kilttiä päästäkseen sukupuoliyhteyteen naisen kanssa, ja sitten kun hän ei pääse, hän reagoi suuttumalla. "Kiltti mies" on siis passiivis-aggressiivinen ja epäkypsä. Tästä olen nollavuosikymmenen aikaisten feministikiistakumppanieni ja heidän nykyisten manttelinperijöidensä kanssa aivan samaa mieltä. Sitä vastoin en jaa heidän viljelemäänsä käsitystä, että "kiltti mies" olisi jonkinlainen pahansuopa manipuloija.
"Kiltti mies" ei todellakaan ymmärrä, minkä takia juuri häntä pidettäisiin jonkinlaisena ovelana huijarina. Päin vastoin. "Kiltti mies" pitää itseään hyvinkin vilpittömänä omassa kiltteydessään, hän katsoo olevansa oma itsensä, kun taas kaikki lipevät hurmurit ne vasta manipuloijia ja petkuttajia ovat. Hän kokee olevansa epäreilujen ja epäoikeutettujen epäluulojen kohteena, kun häntä epäillään juonittelusta ja ansojen virittelystä naisille.
Itse asiassa tyypillinen "kiltti mies" ainakin minun aikanani paneutui vilpittömästi "ymmärtämään" naisia. Valitettavasti siihen aikaan koko julkisuus ulvoi, että "naisten ymmärtäminen" oli jonkinlaista rakettitiedettä ja että tavallisella inhimillisellä vuorovaikutuksella hankittava ymmärrys oli jotenkin pilallista lajia. Tällöin "kiltti mies" päätyi sen sijaan lukemaan itsensä teoriatason naistenymmärtäjäksi käyttämällä vääriä ja huonoja lähteitä, kuten naistenlehtiä, feministien löpinöitä ja ideologisoitunutta seksivalistusta. Nuoren miehen näkökulmasta nämä olivat täynnä kelvottomia ja harhaanjohtavia ohjeita.
Kiltti mies tekee kuten on valistuksesta oppinut tekemään. Hän ei siis millään tavalla yritä näyttää seksuaalista haluaan, vaan toivoo, että hänen avuliaisuutensa, ystävällisyytensä ja ystävyytensä ymmärrettäisiin tulkita rakkaudeksi. Sitten käy niin, että kiltin miehen tavoittelema nuori nainen menee toiselle miehelle ennen kuin kiltti mies ehtii tehdä seksuaalista haluaan tai eroottista kiinnostustaan tiettäväksi - tai sitten kiltti mies näyttää halunsa kun on jo liian myöhäistä, ja kömpelyyttään toimii tavalla, jonka nainen kokee uhkaavana ja pelottavana. En nyt sano että tällaiset tilanteet olisivat olleet feminisminkään syytä. Mutta mitä suurimmassa määrin syytän niistä erästä tusinaviihteen lajityyppiä, jota feministit eivät todellakaan ole paheksuneet siinä määrin kuin heidän olisi pitänyt, nimittäin romanttista komediaa.
Romanttisen komedian ideana on nimittäin se, että osapuolet koheltavat, sähläävät ja ymmärtävät toisiaan väärin, mutta lopulta päätyvät yhteen. Nuoret miehet, jotka uskovat romanttisen komedian kuvaan rakkaudesta, erotiikasta ja seksistä, päätyvät sitten käyttäytymään tavalla, jonka kohteena oleva neitonen kokee ahdistavaksi tunkeiluksi, koska hän ei halua näytellä mukana romanttisen komedian käsikirjoituksessa.
Sellaisten nuorten miesten kohdalla kyse ei todellakaan välttämättä ole mistään aktiivisesta pahuudesta, heillä vain ei ole käytännön kokemusta mistään seksistä tai seurustelusta, mutta kuten kansallisrunoilijamme Veikko Huovinen on sanonut, himot ne on hiirelläkin ja tunteet tursilollakin. (Ei, en minäkään tiedä, mitä tursilo tarkoittaa. Turilaaksi sen veikkaisin.) Tällainen nuorukainen voi ihan vilpittömästi uskoa kannattavansa naisasiaa ja olevansa myötämielinen feminismille, mutta sosiaaliset taidot ovat taitoja, jotka on erikseen opittava, ja silloin kun niitä ei osata, niitä ei osata.
Epäseksuaaliset rakkauskertomukset ovat ylipäätään hyvin vahingollisia ujoille nuorille ihmisille, koska ne opettavat, että vainoojahyypiölle ominainen käytös, nykyfingelskaksi stalkkaus, on söpöä ja romanttista. Silloin puolitoista vuosikymmentä sitten hyvin suuri osa blogimaailman julistautuneista feministitädeistä pyrki kirjoituksissaan ylläpitämään romanttista kuvaa "rakkaudesta" ja piti nuorten rakastumisia jotenkin söpöinä. Niissä ei nähty sitä pakkomielteistä ja kouristuksenomaista puolta. Ja kun tuli puhe ahdistelijahyypiöistä, nämä feministit eivät puolella sanallakaan vaivautuneet pohtimaan sitä, missä määrin he itse ylläpitävät kulttuuria, joka työntää vilpittömän ja hyväätarkoittavan nuoren miehen vainoojahyypiön rooliin.
Tätä kirjoittaessani muuan nettituttuni sanoi jo nuoruudessaan oppineensa Pelle Miljoonalta, mitä se suostumus seksiasioissa tarkoittaa: tahdon rakastella sinua, tahdotko sinä minua. Noin yksinkertaista se on. Mutta valitettavasti tämä yksinkertainen ja selkeä oppi piti sotkea kaikenlaisella löpinällä siitä, ettei seksiä saa harjoittaa ellei "oikeasti rakasta" ja että "suhteen pitää olla tasa-arvoinen" eli suuren tiedemiehen urasta haaveileva luonnontieteilijänero (lue: sosiaalisesti kömpelö kirjatoukka, joka todennäköisesti päätyy alkoholisoituneeksi yksinäiseksi kunnaninsinööriksi Eipäjoelle) ei saa yrittääkään seurustelua sen herttaisen sairaanhoitajaksi tai ala-asteen opettajaksi aikovan tytön kanssa, jonka kanssa oikeasti viihtyy ja joka on hänelle aina ystävällinen. Ehei: sen kirjatoukan pitää aina tähdätä luokan älykkötyttöön, joka tietysti elää jo toinen jalka koulunjälkeisessä maailmassa, rakastelee vuosia vanhempien nuorukaisten kanssa ja on sosiaalisilta taidoltaan ihan toisilla tasoilla.
Tuossa jälkimmäisessä on muuten takana ilmiselvä luokkasnobius. Yksinäisille älykköpojille olisi paljon parempi opettaa, että myös ne vähemmän matikkapäiset tytöt ovat ihan sopivia potentiaalisia pariutumiskumppaneita, jos heidän kanssaan on mukava olla. Ainakin nykyään, kun esim. Tolkienin fanittaminen ei enää aikoihin ole ollut sellainen erikoisharrastus kuin minun nuoruudessani ja kun suuri osa koulukiusattujen nörttien omista jutuista on valtavirtaistunut tavalla, josta emme olisi kasarilla uskaltaneet edes uneksia.
Kuten olen jo todennut, tässä on pitkälti takana se, että myös ne pinnallisesti feminismin omaksuneet tädit, joiden kanssa vanhoina naisvihaajavuosinani riitelin, olivat ehkä omasta mielestään irrottautuneet kristillissiveellisestä maailmankuvasta, mutta säilyttäneet tiedostamattaan sen maailmankuvan elementtejä, kuten esimerkiksi sen, että nuorille suunnatun parisuhdevalistuksen on orientoiduttava ihanteisiin, ei käytännön tosiasioihin. Sen sijaan että nuoria poikia opetettaisiin siihen seksuaalielämän todellisuuteen, jossa eletään, kalkkikset opettavat heille ihanteita, mutta esittävät asian niin, että ihanteet ovat oikeaa todellisuutta.
Minusta on ihan oikein ja hyvä juttu, että esimerkiksi kristillissiveellisiä ihanteita opetetaan lapsille ja nuorille, jos samalla on selvää, että ne ovat nimenomaan ihanteita ja että todellisuus on epätäydellinen eikä näiden ihanteiden mukainen. Avoimesti kristillissiveellisyyttä saarnaavat tahot toimivat yleensä edes siinä määrin arvostettavasti, että he myöntävät tämän, ja se kuuluu vähän niin kuin koko touhun luonteeseen: kristillisen uskon mukaanhan maailma on syntiin langennut ja ihmiset syntisiä. Sitä vastoin se "seksuaalivalistus", jota meille tarjottiin, ei todellakaan myöntänyt tätä, vaan väitti ihanteidensa olevan todellisuutta. 80-luvun seksilehdistöä voidaan moittia monesta asiasta, mutta ainakin siinä myönnettiin, että ihmisten käytännön seksielämä on todellisuudessa aika sotkuista ja että kaikki eivät tykkää tai nauti samoista asioista. Se edes yritti kuvata todellisuutta, ei epärealistisia ihanteita.
Seksivalistuksessa eli minun nuoruudessani aika vahvana se paljon puhuttu madonna-huora -dikotomia ainakin implisiittisenä. Koska valistuksessa tyttö oli ujo ja haavoittuvainen miehen raatelevan seksuaalisuuden edessä, kaikki sellaiset tytöt, jotka eivät vastanneet tätä naiskuvaa, olivat jollain tavalla "huonoja naisia" tai ei-ihan-naisia. Toisin sanoen sellainen ystävällinen tyttö, joka halusi olla (seksuaalisestikin) sen kiltin pojan kanssa ja sen myös näytti, olikin tämän valistuksen mukaan huono nainen ja epänainen.
Koska tämä kirjoitus on paisunut kuin pullataikina enkä saa sitä luontevasti lopetettua, keskeytän sen nyt ja annan ihmisten luettavaksi.