Meningen var att jag skulle skriva ett par ord om Erkki Vettenniemis försök att utmåla Väinö Linna som stalinist, men Jussi Jalonen gjorde det bättre än jag skulle kunna. Han konstaterade det även jag i princip ville säga, dvs att Linnas uppfattningar på sin egen tid var rätt utbredda i samhällets tongivande kretsar. Dessutom påpekade han som den professionelle historiker han är att de inte står i någon allvarlig motsägelse med den nuvarande historieskrivningens huvudfåra heller.
Omasta puolestani haluan sanoa, että sanojen "stalinisti" ja "taistolainen" merkitys on karannut jo kaikkien aitausten ulkopuolelle, kun niitä sovelletaan jo Linnaankin. Asia on tosiasiassa niin, että edes Hannu Salama ei kirjallisen uransa huippukohdassa ollut stalinisti eikä taistolaisten suosiossa. (Kokonaan toinen asia on, että hänen nykyiset mielipiteensä ulkopolitiikasta ovat jokseenkin kuvottavaa russofiliaa ja putinismia.)
Jag å min sida vill tillägga, att orden "stalinist" och "taistoit" redan förlorat all vettig betydelse när de redan används om Linna. Faktum är att inte ens Hannu Salama i sina kraftens dagar var stalinist och ännu mindre omtyckt av taistoiterna. (En helt annan sak är att hans nuvarande utrikespolitiska åsikter är vämjelig russofili och putinism.)
Esimerkiksi Siinä näkijä missä tekijä -romaanissaan Salama kirjoitti ymmärtävään sävyyn rääsyproletaarikurjuuden katkeroittamista vanhan kansan stalinisteista, jotka jatkosodan aikana perustivat "vastarintaryhmän" vahingoittamaan Suomen sotaponnisteluja. Samalla hän teki selväksi, että oli kirjailija, joka taiteellisten tarpeidensa vuoksi ei voinut alistua puoluekuriin. Tätä samat stalinistit eivät hyväksyneet, vaan pitivät juuri kirjailijan vapautta merkkinä siitä, että hän oli noske, tai jotain vielä pahempaa.
I sin roman Kommer upp i tö skrev Salama till exempel i förståelsefull ton om gamla gardets stalinister, förbittrade av sin tillvaro som utarmade trasproletärer, som under fortsättningskriget grundade en "motståndsrörelse" för att skada Finlands krigsansträngningar. Samtidigt klargjorde Salama att han som författare, skapande konstnär, inte kunde underkasta sig någon partidisciplin. Det här accepterades inte av samma stalinister, utan såg denna författarfrihet som ett tecken på att han var noske, eller någonting ännu värre.
 |
| "Noske" oli vanhojen kommunistien pilkkanimi sosiaalidemokraateille. Se tulee saksalaisesta oikeistososiaalidemokraattisesta poliitikosta Gustav Noskesta, joka puolustusministerinä hyväksyi spartakistien (esikommunistien) kapinan verisen tukahduttamisen ns. vapaajoukkojen voimin vuoden 1919 alkupuolella (tämä siis tapahtui silloin, kun Saksasta oli keisarikunnan vuoden 1918 lopulla kaaduttua tullut tasavalta, mutta tasavallalle nimen antanutta Weimarin perustuslakia oltiin vasta paraikaa säätämässä). Kuvassa Gustav Noske Hitlerin valtaannousun aikoihin. Noske joutui Hitlerin vankityrmään, mutta liittoutuneiden joukot vapauttivat hänet sieltä sodan lopussa; hän kuoli kuitenkin vankeuden rasitusten uuvuttamana jo vuonna 1946. "Noske" var i Finland det gamla kommunistiska öknamnet på socialdemokrater. Det är baserat på den tyske högersocialdemokratiske politikern Gustav Noske, som i egenskap av försvarsminister gick med på att låta s k frikårer blodigt slå ned spartakisternas (protokommunisternas) resning under våren 1919 (det här ägde alltså rum efter det att kejsarmakten i Tyskland mot slutet av det föregående året föll och landet republikförklarades, men under en tid då den s k Weimarförfattningen, som gav republiken dess namn, ännu förbereddes). Bilden visar Gustav Noske år 1933, alltså ungefär vid tiden för Hitlers makttillträde. Under Hitlertiden burades Noske in, men han fritogs av allierade trupper mot slutet av kriget; han dog dock, utmattad av fängelsetiden, redan år 1946. Kuvalähde/bildkälla/Quelle: Wikipedia/Bundesarchiv |
Siinä näkijä missä tekijä suututti taistolaisrunoilija Kalevi Seilosen peräti laatimaan vastakirjan, Vastarintaryhmän. Se käsitteli samoja sabotaasiryhmän miehiä ja naisia, jotka olivat innoittaneet Salamaa, mutta Seilosen kirja oli dokumentaarinen romaani, jossa sabotöörit itse saivat puhua puolestaan; Salaman teoksessa he paheksuivat lähinnä kirjailijan rehevää naturalismia, ts. sitä, että "vastarintamiehet" kiroilevat, juovat viinaa ja ovat sukupuoliyhteydessä avioliiton ulkopuolella.
Den taistoitiske poeten Kalevi Seilonen ondgjorde sig så mycket över Kommer upp i tö att han skrev en vederläggning i bokform, Vastarintaryhmä ("Motståndsgruppen"). Boken handlade om samma grupp sabotörer som inspirerat Salama, men Seilonens bok var en dokumentärroman, där sabotörerna själva kom till tals; de föreföll ogilla Salamas bok för det mesta därför att den utmärkte sig med den frodiga naturalism som författaren överhuvudtaget var känd för, vilket innebar att "motståndsmännen" svär, dricker sprit och har samlag utom äktenskapet.
Seilosen muu(kin) tuotanto on enimmäkseen painunut ansaittuun unholaan, koska taistolaisen aatteen läpitunkemana se on poliittisen muodin muututtua lukukelvotonta. Yhden kestävän kirjan hän teki, pienen romaanin Metsäroisto - kuten kirjan nimestäkin ilmenee, kertojaminä on metsässä rymyävä lainsuojaton. Sisältää sekin toki oman osansa poliittista hölynpölyä.
Det mesta av Seilonens litterära gärning har fallit i välförtjänad glömska, eftersom den efter alla politiska konjunktursvängningar blivit omöjlig att läsa, genomsyrad med taistoitisk ideologi som den är. Den bok som alltjämt tål att läsas är romanen Metsäroisto ("Skogsskurken"), som beskriver en fredlös skogsmans liv, låt vara att också den innehåller onödigt politiskt svammel.
 |
| Aleksandr Solženitsyn profeettapartoineen 1990-luvulla palaamassa Venäjälle amerikkalaisesta maanpaostaan. Kirjailija tuli idästä, Vladivostokin kautta, koska vankileirit olivat idässä, Siperiassa. Aleksandr Solzjenitsyn med profetskägg på väg hem från landsflykt i Förenta Staterna, 1990-talet. Han kom österifrån, via Vladivostok, eftersom fånglägren låg i öst, Sibirien. Kuvalähde/bildkälla/source: Wikipedia. |
Mutta puhutaanpa Vettenniemen urasta suomalaisena Solženitsyn-tutkijana. Hänen ensimmäinen kirjansa aiheesta oli Toinen hallitus, jonka nimi viittaa Aleksandr Solženitsynin näkemykseen hallitusta arvostelevan kirjailijan roolista: Venäjällä jos missä suuri kirjailija tosiaan on "toinen hallitus", ja sellaisia kirjailijoita maa juuri nyt kaipaisikin. Toinen hallitus ei ole huono kirja, vaan oikein pätevä johdatus kirjailijan tuotantoon, joskin ohkainen ja helppo: se on kuitenkin lähdeteoksena hyödyllinen silloin kun tarvitaan lähdeviitteitä kaikelle sille, minkä "kaikki" tietävät kirjailijasta, paitsi jos eivät tiedä.
Men låt oss säga ett par ord om Vettenniemis karriär som finsk Solzjenitsynforskare. Hans första bok om temat hette Toinen hallitus, dvs "En andra regering": titeln hänvisar till Solzjenitsyns uppfattning av en regerinskritisk författares roll. I Ryssland är en stor författare minsann en "andra regering"; och det är precis sådana författare landet nu behöver. Toinen hallitus är inte en dålig bok, utan en helt användbar introduktion till författarens litterära livsgärning. Det är en tunn och lättläst pocketbok, men en nyttig källa för alla som behöver källhänvisningar till allt det som "alla" vet om författaren, om de gör det.
Vettenniemi tuntuu kuitenkin - ehkä Timo Vihavaisen jalanjäljissä - vaeltaneen sittemmin saman taantumusoikeiston riveihin, joka kansoittaa mm. persupuoluetta. Yksi hänen motivaattoreistaan taitaa olla pyrkimys käyttää Solženitsyniä poliittisena aseena koko länsimaista liberalismia vastaan: Linnan kutsuminen stalinistiksi tarkoittaa, että Vettenniemi pyrkii leimaamaan koko suomalaisen demokratian stalinistiseksi.
Vettenniemi förefaller dock, kanske i Timo Vihavainens fotspår, ha anslutit sig till samma reaktionära höger som bl a befolkar sannfinnarnas parti. Han vill tydligen utnyttja Solzjenitsyn som politiskt vapen mot hela den västerländska liberalismen: att kalla Väinö Linna stalinist betyder att Vettenniemi försöker utmåla den finländska demokratin överhuvudtaget som stalinistisk.
Muutkin kuin äärioikeistolaiset antisemiitit ovat valitelleet sitä, että holokaustia, juutalaisten joukkotuhoa Natsi-Saksassa, voidaan käyttää ties minkä ja varsinkin Israelin politiikan oikeuttamiseen, koska holokaustista on tullut tavallisen historiankirjoituksen ulkopuolinen, lähes uskonnollinen käsite. Tämä ei tietenkään täysin pidä paikkaansa, sillä kyllähän holokaustiakin tutkitaan tavallisena historiallisena tapahtumana ja verrataan muihin kansanmurhiin. (Annan vain kirjan nimen: Is the Holocaust Unique? Perspectives on Comparative Genocide.) On kumminkin selvää, että äärioikeistolaisissa piireissä haaveillaan mahdollisuudesta nostaa Gulag samalla tavalla kriittisen keskustelun yläpuolelle kun holokausti heidän mielestään on. Tästä on merkkejä sekä Vettenniemen että Vihavaisen kirjoittelussa.
Det är inte bara högerextrema antisemiter som jämrar sig över att Förintelsen används till att rättfärdiga vad som helst (inte minst Israels politiska excesser), eftersom Förintelsen blivit ett nästan religiöst begrepp som befinner sig bortom vanlig historieskrivning. Det här är givetvis en sanning med modifikationer, ty Förintelsen är nog föremål för intensiv historieforskning och jämförande folkmordsforskning (jag ger bara en boktitel: Is the Holocaust Unique? Perspectives on Comparative Genocide). Det är dock självklart att högerextrema kretsar drömmer om att förbjuda all kritisk diskussion om Gulag så som de föreställer sig all kritisk diskussion om Förintelsen är förbjuden. Tecken på detta kan skönjas både i Vihavainens och Vettenniemis skriverier.
Äärioikeiston tavoitteena on viime kädessä leimata koko länsimainen liberaali demokratia ja oikeusvaltio paheksuttavaksi ja torjuttavaksi "kommunismiksi", vallankin juutalaisten pilaamaksi (ja kuten taisin hiljattain mainitakin, ärjyin äärivasemmisto, ne oikeat stalinistit, pyrkii samalla tavalla esittämään liberaalin oikeusvaltion "fasistisena"). Tässä äärioikeiston edut ja tavoitteet osuvat yhteen Vladimir Putinin pyrkimysten kanssa. Putinin Venäjä pyrkii tunnetusti estämään vaikutusalueellaan ns. "värivallankumoukset" eli liberaalia demokratiaa ja oikeusvaltiota vaativat kansannousut. Tehokkain tapa tehdä näin on myrkyttää sisältäpäin näiden kansannousujen esikuvat eli länsimaiset demokratiat.
I princip strävar ytterhögern till att brännmärka hela den västerländska liberala demokratin och rättsstaten som "kommunism", alltså som någonting oacceptabelt och förkastligt, även som någonting judifierat (och som jag nyligen påpekade försöker de riktiga stalinisterna utmåla den liberala rättsstaten som "fascistisk"). Här sammanfaller extremhögerns intressen och målsättningar med Vladimir Putins. Putins Ryssland försöker som bekant förebygga s k "färgrevolutioner", dvs folkresningar som kräver liberal demokrati och rättsstat, inom sin inflytelsesfär. Det effektivaste sättet att göra så är att förgifta förebilderna för dessa resningar, de västerländska demokratierna, inifrån.
Timo Vihavainen sanoi omassa kirjassaan muistaakseni, että Solženitsyniä voivat arvostella vain "vähättelevät massaihmiset". Tämäkin omalla tavallaan kielii pyrkimyksestä nostaa kirjailija kaiken kritiikin yläpuolelle. Sen jälkeen voidaan sitten torjua vaikka kymmenen sentin korotukset lapsilisiin, koska sellainen on kommunismia, ja pyhä Solženitsyn on kieltänyt kommunismin pyhässä kirjassaan, jonka sisällön vain vähättelevät massaihmiset voivat kyseenalaistaa.
Timo Vihavainen sade i sin bok, om jag rätt minns, att det bara är "bagatelliserande massmänniskor" som kan kritisera Solzjenitsyn. Även det här vittnar om en strävan att undanta författaren från all kritik. Sen kan man avvisa t ex tie cents förhöjningar på barnbidrag som kommunism, och helige Solzjenitsyn har förbjudit all kommunism i sin heliga skrift vars innehåll bara bagatelliserande massmänniskor kan ifrågasätta.
 |
| Timothy Snyder, jonka tärkein teos on suomeksikin käännetty Tappotanner (Bloodlands). Timothy Snyder, vars viktigaste bok, Den blodiga jorden (Bloodlands), även kan läsas i svensk översättning. Kuvalähde/bildkälla/source: Wikipedia. |
Tosiasiassa Solženitsyniä tietenkin voi kritisoida ja kyseenalaistaa. Sellaiset pätevyytensä osoittaneet Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan joukkomurhien tutkijat kuin Anne Applebaum ja Timothy Snyder, joista ainakin ensinmainittu on ollut aika monien vasemmistolaistenkin hampaissa, ovat todenneet sinänsä arvostavansa Solženitsynin ansioita Gulag-tutkimuksen edelläkävijänä, mutta samalla antaneet Gulagin uhrien lukumäärästä arvioita, jotka ovat selvästi alempia kuin Solženitsynin.
I verkligheten kan man givetvis ifrågasätta även Solzjenitsyn. Sådana kompetenta och meriterade experter på massmord i Sovjet och Östeuropa som Anne Applebaum och Timothy Snyder, av vilka åtminstone den förstnämnda också varit föremål för en massa attacker från vänsterhållet, har konstaterat att de i och för sig hyser vördnad för Solzjenitsyns pionjärsbidrag till Gulagforskningen, men som samtidigt har uppskattat antalet offer betydligt lägre än Solzjenitsyn gjort.
 |
| Anne Applebaum on aikamme merkittävimpiä Neuvostoliiton, Gulagin ja Itä-Euroopan historioitsijoita. Anne Applebaum är en av vår tids mest betydande historiker som skrivit om Sovjetunionen, Gulag och Östeuropa. Kuvalähde/bildkälla/source: Wikipedia |
Vladimir Vojnovitš taas on kirjoittanut Solženitsynistä hyvinkin kriittisessä sävyssä. Hänen mielestään Vankileirien saariston ainoa lukemisen väärti osa ovat yksittäisten vankien autenttiset tarinat ja kohtalot - muilta osin hän ei pidä teosta suuressa arvossa. Vojnovitšin omaa antikommunismia ja inhoa neuvostojärjestelmää kohtaan ei voi kiistää.
Vladimir Vojnovitj har å sin sida skrivit mycket kritiskt om Solzjenitsyn. Enligt hans mening är det enda läsvärda i Gulag-arkipelagen individuella fångars autentiska historier och öden - i övrigt hyser han föga uppskattning för boken. Vojnovitjs egen antikommunism och avsky för sovjetsystemet kan inte ifrågasättas.
 |
| Vladimir Vojnovitš, Venäjän hauskin mies nyt kun Fazil Iskander on kuollut. Vladimir Vojnovitj, nu Rysslands roligaste man när Fazil Iskander lämnat det jordiska. Kuvalähde/bildkälla/source: Wikipedia |
Itse asiassa toisin kuin Solženitsyn, joka oli kasvatettu kommunismin ihanteisiin, Vojnovitš ei joutunut erikseen kasvamaan toisinajattelijaksi välivaiheiden kautta. Hän on vihannut kommunismia aina, sillä tavalla kuin sitä vihaa nelivuotias lapsi, jonka isä viedään viattomana vankileiriin. Toisin kuin Solženitsyn, joka omana maanpakolaisaikanaan pysytteli enimmäkseen amerikkalaisen yhteiskunnan ulkopuolella ja arvosteli sitä latteasta konservatiivisesta näkökulmasta, Länsi-Saksaan emigroitunut Vojnovitš oppi ymmärtämään ja arvostamaan sikäläistä järjestelmää - sillä tavalla kuin se, joka tuntee todella huonon, osaa arvostaa kohtuullisen hyvää.
I motsats till Solzjenitsyn, som uppfostrats till en idealistisk kommunist, behövde Vojnovitj inte genomgå några mellanstadier för att så småningom bli oliktänkare. Han har alltid hatat kommunism, som ett fyraårigt barn vars oskyldiga far arresterats och internerats bara kan hata. I motsats till Solzjenitsyn, som under sina år i landsflykt stannade för det mesta utanför det amerikanska samhället och kritiserade det från en banal konservativ synvinkel, lärde sig Vojnovitj, som emigrerade till det dåvarande Västtyskland, förstå och uppskatta systemet där - som den som vet vad det urdåliga är kan uppskatta det drägliga.
Sen sijaan että Solženitsyn nostetaan kaiken arvostelun yläpuolelle, hänestä on syytä puhua tavallisena venäläisenä kirjailijana, jolla oli ansionsa ja heikkoutensa sekä aatteellinen ja kirjallinen kehityskaarensa. Hän ei suinkaan ollut koko elämäänsä se vanhoillinen maailman maailmallista menoa paheksuva vara-Dostojevski, jollaisena hänet näkevät mielellään sekä ihailijat että vastustajat.
I stället för att upphöja Solzjenitsyn över all kritik är det skäl att bemöta honom som en vanlig rysk författare med sina förtjänster och svagheter och med sin ideella och litterära utvecklingskurva. Det var bara under en viss period av sitt liv han uppträdde som en ställföreträdande Dostojevskij, en konservativ som ogillade världens världsliga leverne, även om det är som en sådan både beundrarna och belackarna oftast ser honom.
 |
| Nikita Hruštšov, Neuvostoliiton johtaja Stalinin jälkeen. Hruštšovin kaudella vapaus lisääntyi esimerkiksi kirjallisuudessa, mutta lähinnä poliittisella tasolla. Moderni, kokeileva taide ja kirjallisuus ei ollut tämän suuren johtajan mieleen, mutta perinteisen realismin mukaiset vankileirikuvaukset soveltuivat heittopusseiksi puolueen stalinistijääriä vastaan. Nikita Chrusjtjov ledde Sovjetunionen efter Stalin. Under hans maktperiod ökade friheten t ex i litteraturlivet, men främst på politisk nivå. Modern, experimenterande konst och litteratur gillades inte av denne store ledare, däremot välkomnade han fånglägersskildringar i traditionell realistisk stil, eftersom han kunde utnyttja dem i sin kamp mot gamla stalinister i partiet. Kuvalähde/bildkälla/source: Wikipedia. |
Nikita Hruštšovin yritys pelastaa kommunismi Stalinin haamulta perustui siihen ajatukseen, että Lenin olisi ollut oikealla ja hyvällä asialla ja että järjettömät julmuudet ja kohtuuttomuudet olisivat alkaneet vasta Stalinin aikana. Hruštšovin kritiikki Stalinia kohtaan oli, että Stalinin aikana vankileireihin tai teloitettaviksi ei päätynyt vain "syyllisiä" ("väärien" poliittisten suuntausten kannattajia), vaan myös sellaisia neuvostokansalaisia, jotka olivat kommunistisestakin näkökulmasta syyttömiä - ts. lojaalisti puolueen linjaa noudattaneita, työtehtävänsä tunnollisesti suorittaneita. Kuuluisista neuvostokirjailijoista samansuuntaisella linjalla oli esimerkiksi Mihail Šolohov, jonka mielestä Stalinin rikos oli juuri näiden syyttömien vainoaminen. Ei-kommunistisia toisinajattelijoita hän piti syyllisinä.
Nikita Chrusjtjovs försök att rädda kommunismen efter Stalins död handlade om att framställa Lenin som en välmenande idealist, medan vettlösa grymheter och excesser kantänka bara började med Stalins makttillträde. Chrusjtjovs kritik av Stalin gick ut på att de som fängslades eller avrättades under Stalin var inte "skyldiga" (anhängare av "fel" politiska riktningar), utan sovjetmedborgare som även ur kommunistisk synvinkel var oskyldiga, dvs. lojala och trogna mot partiet, samvetsgranna arbetare. Av berömda sovjetförfattare var t ex Michail Sjolochov inne på samma linje: han ansåg att Stalins brott bestod i att förfölja dessa oskyldiga. Icke-kommunistiska oliktänkare var i hans ögon kriminella.
 |
| Sotarunoilija Aleksandr Tvardovski, joka toimi myös Novyj Mir -kirjallisuuslehden päätoimittajana. Novyj Mir oli Hruštšovin aikaan Neuvostoliiton vapaamielisin kirjallisuuslehti, jossa Solženitsyn sai laillisesti julkaistua varhaiset novellinsa, ennen kaikkea kertomuksen Ivan Denisovitšin päivä. Hruštšovin ajan vapaus oli kuitenkin ennen kaikkea eräänlaista kuninkaan suojelusta, joka ei perustunut mihinkään yleiseen sananvapausperiaatteeseen. Onkin kuvaavaa, että Tvardovskilla oli käytännössä suora linja Hruštšoville, jonka kautta hän saattoi hyväksyttää Solženitsynin teokset sensuurin ohi. Tämä synnytti koomisen väärinkäsityksen, kun sensuuri uhkaili Novyj Mirin toimitusta suunnilleen pumppuhaulikolla ja helvetillä tietämättä, että Ivan Denisovitšin päivä oli jo korkeimman tahon julkaistavaksi kelpuuttama. Tvardovski itse rakasti sekä kirjallisuutta että kommunismia, ja näiden kahden rakkauden välisiä ristiriitoja hän sitten koetti lieventää venäläisten yleislääkkeenä käyttämällä kansallisjuomalla, jonka ylenmääräinen latkiminen luultavasti lyhensi hänen elämäänsä. Krigspoeten Aleksandr Tvardovskij, även känd som chefredaktör för litteraturtidskriften Novyj Mir. Novyj Mir var under Chrusjtjovtiden Sovjetunionens mest frisinnade litteraturtidskrift, där t o m Solzjenitsyn kunde publicera sina tidiga noveller, särskilt berättelsen En dag i Ivan Denisovitjs liv. Friheten under Chrusjtjov var dock snarast en sorts kungligt beskydd, som inte var baserat på någon allmän princip om uttrycksfrihet. Det är typiskt att Tvardovskij i praktiken hade direkt linje till Chrusjtjov, som förbigick censuren och godkände Solzjenitsyns berättelser. Det här ledde till ett komiskt missförstånd, när censuren hotade Novyj Mirredaktionen med allt möjligt i ovetskap om att En dag redan hade fått grönt ljus på högsta nivån. Tvardovskij älskade både litteratur och kommunism och försökte försona dessa två kärlekar genom att missbruka den ryska nationaldrycken; det är troligt att denna universalmedicin bidrog till hans relativt tidiga död. Kuvalähde/bildkälla: Wikipedia. |
Siinä vaiheessa kun virallisesti hyväksytyn kirjailijan asema kirjailijaliiton jäsenyyksineen ja siihen liittyneine etuoikeuksineen väikkyi Solženitsynin silmien edessä, hän luonnollisestikin pyrki mukauttamaan oman ajattelunsa Hruštšovin politiikkaan. Viime aikoina kirjailijalta on eri lähteissä näkynyt sen aikaisia lausuntoja, joissa hän korostaa joutuneensa Stalinin vankileireille nimenomaan vilpittömänä kommunistina ja leninistinä, joka arvosteli diktaattoria. Tämä on synnyttänyt tiettyjä syytöksiä yhteistoimintamieheydestä ja opportunismista. Vettenniemen logiikalla niistä voisi vääntää vaikka stalinismia, heh heh.
När han såg att han kanske kunde etablera sig som officiellt accepterad författare i Sovjet med alla de privilegier som hängde ihop med att vara medlem i författarförbundet, försökte Solzjenitsyn naturligtvis anpassa sitt eget tänkande till Chrusjtjovs politik. På sistone har det i en del källor dykt upp yttranden från den tiden, i vilka Solzjenitsyn framhävt att han blev lägerfånge p g a sin uppriktigt kommunistiska, leninistiska övertygelse, som låg bakom hans kritik av diktatorn. Dessa citat har gett upphov till beskyllningar om kollaborering och opportunism. Skulle man dela Vettenniemis logik kunde man t om tolka dem som stalinism (ha!).
 |
| Mihail Šolohov, jota usein pidetään esimerkkinä järjestelmän uskollisesta hovikirjailijasta. Hänen teoksistaan kuuluisin on tietysti Hiljaa virtaa Don, eeppinen suurromaani Venäjän sisällissodasta, joka ymmärtää myös bolševikkeja vastaan taistelleiden kasakoiden näkökulmaa. Jonkun muun kirjailijan kirjoittamana teos olisi voinut viedä kirjailijan vankileiriin tai hautaan, mutta Stalin sieti Šolohovia ilmeisesti siksi, että piti hänen kirjoistaan. Šolohov oli perinteinen venäläinen realisti, mutta esimerkiksi hänen kielenkäyttönsä, joka oli värikästä ja murteellista, poikkesi huomattavasti virallisen kielenhuollon vaatimuksista: Neuvostoliitossa nimittäin pyrittiin kirjailijoiden ja oppineiden käyttämän venäjän kielen ankaraan normittamseen, ja sekä murteet, slangit että vieraana kielenä venäjää puhuvien kielivirheet leimattiin samanlaiseksi huonoksi kieleksi. Šolohov on ihan ammattitaitonsa vuoksi arvostettu kirjailija, mutta on tietysti selvää, että hänkin joutui kirjoittamaan poliittisesti puhdasoppista tavaraa henkensä pitimiksi: hänen toinen suurromaaninsa, Aron raivaajat, on paljon ilmeisemmin "neuvostokirjallisuutta" sanan huonossa merkityksessä. Itse asiassa neuvostovastaisten venäläisemigranttien keskuudessa onkin pitkään kiertänyt salaliittoteoria, jonka mukaan niin hyvä kirja kuin Hiljaa virtaa Don ei voinut olla sellaisen kamalan kommunistin kuin Šolohovin kirjoittama. Michail Sjolochov ses ofta som ett paradexempel på en hovförfattare som var lojal mot sovjetsystemet. Hans mest berömda verk är naturligtvis Stilla flyter Don, den episka storromanen om Rysslands inbördeskrig, som också visar en viss förståelse för de kosacker som bekämpade sovjetmakten. Hade någon annan författare skrivit en liknande bok, hade han kunnat räkna med fångläger eller t o m avrättning, men Stalin gillade Sjolochovs böcker och tolererade honom. Sjolochov var en traditionell rysk realist, men hans färgstarka och dialektinfluerade språk avvek betydligt från den sovjetiska språkvårdens officiella rekommendationer. I Sovjet försökte man nämligen strängt normera den litterära och lärda ryskan, och dialekter och slang sågs som dåligt språk på samma sätt som språkfel begångna av icke-infödda är dåligt språk. Sjolochov var redan p g a sin yrkeskunnighet en uppskattad författare, men det är klart att även han såg sig tvungen att skriva ideologiskt renläriga texter för att vara på säkra sidan: hans andra storroman, Nyplöjd mark, är definitivt "sovjetisk litteratur" i ordets negativa mening. En bland antisovjetiskt sinnade ryska emigranter populär konspirationsteori gick faktiskt ut på att en så bra bok som Stilla flyter Don inte kunde ha författats av en sån hemsk kommunist som Sjolochov. Kuvalähde/bildkälla: Wikipedia |
Nämä puheet olivat tietysti lähinnä merkki siitä, että jokainen pyrkii lähtökohtaisesti pärjäämään siinä yhteiskunnassa, johon on syntynyt, Kun näytti siltä, että Hruštšov pyrki rakentamaan jollei oikeaa utopiaa niin ainakin siedettävää ja edistymiskykyistä maata, ei ole mikään yllätys, että Solženitsynkin halusi isänmaallisena miehenä osallistua rakennustyöhön.
Sådana här yttringar var givetvis främst ett tecken på att var och en i princip vill lyckas och ha framgång i det samhälle han fötts i. När det såg ut att Chrustjov ville bygga om inte en riktig utopi så åtminstone ett någorlunda drägligt och utvecklingsbart land, bör det inte överraska någon att även Solzjenitsyn, en fosterländsk man, ville dra sitt strå till stacken.
 |
| Vasili Grossman, sotakirjeenvaihtaja ja kirjailija, jonka pääteos Elämä ja kohtalo sensuroitiin Hruštšovin aikana. Vasilij Grossman, krigskorrespondent och författare, vars främsta litterära verk, romanen Liv och öde, stoppades av censuren under Chrusjtjovtiden. Kuvalähde/källa/source: Wikipedia. |
Solženitsynillä oli myös hyvin länsimielinen kautensa. Romaanissa Ensimmäinen piiri, josta suomeksi on julkaistu vain kirjailijan neuvostosensuuria silmälläpitäen etukäteen itsesensuroima versio (alkuperäinen on ilmestynyt jo 80-luvulla saksaksi ja 2000-luvun puolella ruotsiksi), esimerkiksi länsimainen viihdemusiikki esitetään myönteisessä valossa: eräs romaanin erikoisvankilassa työskentelevistä tiedemiesvangeista hyräilee sävelmää sanoilla "boogie woogie, samba samba" (!) ja kehottaa vankilan vartijatyttöjä ottamaan elämän rennommin tämän kappaleen hengessä. Tämä on ilmeisessä ristiriidassa kirjailijan myöhemmän, kulttuurikonservatiivisesti populäärikulttuuria paheksuvan asenteen kanssa.
 |
| Ns. yhteisturvallisuusalue (Joint Security Area) Etelä- ja Pohjois-Korean aselepolinjalla entisen Panmunjomin kylän lähellä. Aleksandr Solženitsyn oli vankileirillä, kun Korean sota syttyi. Vankileirien saaristossa hän kertoo sekä itsensä että vankitovereittensa pitäneen Etelä-Korean puolella YK:n lipun alla taistelleiden lännen joukkojen puolta. "Tuo lippu", hän kirjoitti, "kuinka se olisi voinut olla inspiroimatta? Tulevan ihmisyhteiskunnan malli!" Tämä huudahdus kertoo siitä, että Solženitsyn vielä tuossa vaiheessa näki lännen edustavan nimenomaan hyvää, tasa-arvoista yhteistyötä kansakuntien välillä vastakohtana Neuvostoliiton tekopyhälle pakkointernationalismille. Det här är den såkallade gemensamma säkerhetszonen (Joint Security Area) vid den koreanska vapenstilleståndslinjen nära den före detta byn Panmunjom. Aleksandr Solzjenitsyn befann sig på ett fångläger när Koreakriget bröt ut. I Gulag-arkipelagen berättar han att både han och medfångarna höll på de västliga trupperna som stred under FN-flaggan. Han ansåg att flaggan symboliserade framtidens mänsklighetsomfattande samhälle, vilket ger vid handen att författaren då såg Väst som ett exempel på positivt, jämlikt samarbete nationerna emellan, i motsats till Sovjetunionens skenheliga, påtvingade internationalism. Kuvalähde/bildkälla: Wikipedia |
Solzjenitsyn hade också sin västvänliga period. I romanen I den första kretsen (på finska utkommen endast i den självcensurerade version som på svenska heter Den första kretsen) framställs t ex västlig underhållningsmusik i positiv dager. En av de fångar med vetenskaplig utbildning som arbetar på det beskrivna specialfängelset nynnar på en melodi till orden "boogie woogie, samba samba" (!) och uppmanar väktarflickorna på fängelset att ta livet lite mindre allvarligt, i denna låts anda. Det här är föga förenligt med författarens senare kulturkonservativa ogillande av dylik poppkultur.
 |
| Lev Kopelev, Solženitsynin vankitoveri Marfinon erikoisvankilassa, jossa luonnontieteilijä- ja insinöörivangit loivat tekniikkaa Stalinin henkilökohtaisiin tarpeisiin. Noista ajoista kertoo romaani Ensimmäinen piiri. Kopelev oli Ukrainan juutalainen, joka 1920-luvulla toimi ukrainankielisenä journalistina Kiovan kommunistilehdissä. Hän myös osallistui kulakkien likvidointikampanjaan. Iäkkäämpänä Kopelev emigroitui silloiseen Länsi-Saksaan, koska oli ammatiltaan saksan kielen ja saksalaisen kirjallisuuden tutkija - hän julkaisi sittemmin mm. Heinrich Heinen elämäkerran. Siinä missä Solženitsyn emigranttiaikoinaan pitkälti eristäytyi amerikkalaisesta yhteiskunnasta, Kopelev osallistui innokkaasti Saksan kulttuurielämään. Muistelmateoksessaan I sotvoril sebe kumira (saksaksi Und schuf mir einen Götzen - Lehrjahre eines Kommunisten) Kopelev kirjoitti avoimesti ja itsekriittisesti ajoistaan nuorena naiivina kommunistina Neuvostoliiton alkuaikoina. Ensimmäisessä piirissä kuvatuista ajoista taas Kopelev kertoi teoksessaan Utoli moi petšali (saksaksi Tröste meine Trauer). Koko muistelmatrilogia on käännetty saksaksi (keskimmäinen osa on nimeltään Aufbewahren auf alle Zeit; se on myös saatavissa ruotsiksi, käännöksen nimi on I evigt förvar). Lev Kopelev, som samtidigt med Solzjenitsyn avtjänade en del av sitt fängelsestraff på specialfängelset Marfino, där fångar med naturvetenskaplig utbildning eller med ingenjörsbakgrund skapade teknologi för Stalins personliga behov. Om denna period i sitt liv som fånge skrev Solzjenitsyn romanen I den första kretsen. Kopelev var ukrainsk jude som under 1920-talet verkade som ukrainskspråkig journalist i kommunistiska tidningar i Kiev. Han var även med om att "likvidera kulackerna". Kopelev var redan till åren kommen när han emigrerade till det dåvarande Västtyskland, expert på tyska språket och tysk litteratur som han var - bl a gav han ut en biografi om Heinrich Heine. Medan Solzjenitsyn under sin tid som emigrant för det mesta stod vid sidan om det amerikanska samhället, kastade sig Kopelev entusiastiskt in i det tyska kulturlivet. I sin memoarbok I sotvoril sebe kumira (på tyska: Und schuf mir einen Götzen) skrev Kopelev öppet och självkritiskt om sin tid som ung, naiv kommunist i det då nygrundade Sovjetunionen. Om de i romanen I den första kretsen beskrivna tiderna skrev han i boken Utoli moi petjali (på tyska Tröste meine Trauer). (På svenska föreligger den mellersta delen av hans memoartrilogi, Chranit' vetjno/I evigt förvar.) Kuvalähde/bildkälla: Wikipedia |
Siitäkin lohkaistaan kirjassa kelpo huumoria, että tämä vankivoimin pyörivä tutkimuskeskus joutuu käyttämään lähdeteoksina amerikkalaisia elektroniikkaharrastajien lehtiä, jotka sitten lukitaan kassakaappiin turvaan amerikkalaisilta vakoojilta (varmaankin jotta nämä eivät kuolisi nauruun). Itse asiassa juuri tästä näki Neuvostoliiton olleen jo Stalinin aikana visulla romahdusuralla: kun ideoiden varastaminen lännestä oli arvostetumpaa kuin omien ideoiden kehittäminen, neuvostovaltio oli periaatteessa jo hävinnyt lännelle.
Det är också en källa av humor i boken att det här forskningsfängelset är beroende av amerikanska hobbytidskrifter för elektronikamatörer, som sedan låses i kassaskåp undan amerikanska spioner (antagligen för att de inte skulle dö av skratt). Det är på det här som man ser att Sovjet redan under stalintiden höll på att tappa greppet: när det var mera uppskattat att stjäla idéer västerifrån än att utveckla egna, hade sovjetstaten i princip redan förlorat kampen mot Väst.
Tähän liittyen voinkin taas kerran mainita Daniil Graninin reportaasikirjan Begstvo v Rossiju - "Pako Venäjälle". Se kertoo kahdesta amerikkalaisesta loikkarista, Joel Barrista ja Alfred Sarantista (kirjassa heistä käytetään aika läpinäkyviä peitenimiä), joilla oli jonkinmoisia yhteyksiä Julius ja Ethel Rosenbergin vakoojarinkiin ja jotka pakenivat 50-luvulla Neuvostoliittoon.
I det här sammanhanget känner jag mig än en gång föranlåten att hänvisa till Daniil Granins reportageroman Begstvo v Rossiju - "Flykten till Ryssland". Boken handlar om två amerikanska avhoppare, Joel Barr och Alfred Sarant (i boken har de lätt dechiffrerbara täcknamn), som hade någon sorts kontakter med Julius och Ethel Rosenbergs spionring och som på femtiotalet flydde till Sovjet.
Toinen näistä loikkaritiedemiehistä oli tietokoneasiantuntija, joka halusi rakentaa Neuvostoliittoon USA:n teknologiasta riippumattomia tietokonejärjestelmiä, mutta tämä ei mennyt läpi, koska KGB halusi mieluummin varastamansa amerikkalaistekniikan apinointia. Ja kun kerran Neuvostoliitossa oltiin, KGB:n tyhmäkin päätös oli laki. Kirjasta minulle jäi sellainen kuva, että tämä Alfred Sarant olisi tehnyt tämän takia itsemurhan, mutta Wikipediassa kerrotaan hänen kuolleen sydänkohtaukseen (ettei vain kyse olisi perinteisestä neuvostoliittolaisesta "poliittisesta sydänkohtauksesta"?). Pitäisi kai lukea kirja uudestaan.
Bägge avhopparna var forskare, en av dem en dataexpert, som ville bygga egna datorsystem i Sovjet, sådana som inte skulle vara beroende av amerikansk teknologi. Det här lyckades dock inte, ty KGB föredrog att stjäla och plagiera amerikanska uppfinningar. Och i Sovjet var det KGB som styrde och ställde - trots att dess beslut kunde vara illa genomtänkta och rätt och slätt dumma. Boken gav mig intrycket att Sarant till slut begick självmord, men i Wikipedia står det någonting om hjärtattack - undrar om det var en traditionell sovjetisk "politisk hjärtattack"? Man borde kanske läsa om boken.
Solženitsynin vanhoillinen antimodernismi tuo eniten mieleen venäläisessä kirjallisuudessa pysähtyneisyyden ajan lopulla merkittäväksi nousseen maaseutuproosan, ja useampi kuin yksi kirjallisuudenhistorioitsija onkin luokitellut hänet koulukunnan ulkojäseneksi, varsinkin kun hän on usein puhunut arvostavasti maaseutukirjailijoista. Maaseutuprosaisteista olen kirjoittanut täällä blogissa ennenkin. Maaseutukirjailijat eivät olleet mitään Gulagin uhreja (koulukunnan perustaja Fjodor Abramov oli jopa toiminut vastavakoilun agenttina sodan aikana); sitä vastoin koko Venäjän maaseutu kyllä oli Stalinin uhri, kaikkien kulakinhävittämis- ja kollektivisointikampanjojen tuhoama.
Solzjenitsyns konservativa antimodernism får en att tänka på den landsbygdsprosa som spelade en viktig roll i rysk litteratur mot slutet av stagnationstiden, och fler än en litteraturhistoriker har klassificerat honom som en sorts extramedlem av detta författarkotteri, inte minst därför att han ofta uttryckt sig i uppskattande ton om landsbygdsförfattare. Om landsbygdsprosaisterna har jag skrivit här i bloggen även tidigare. De ryska landsbygdsförfattarna var inte direkt några Gulagoffer: Fjodor Abramov, som kan sägas ha grundat hela kotteriet, hade varit verksam som agent inom kontraspionaget under kriget. Däremot var hela den ryska landsbygden ett Stalinoffer, förstört av alla avkulakiserings- och kollektiviseringskampanjer.
Maaseutukirjailijoita vaivasi myös maalaisserkun kompleksi: he tulivat isolle kirkolle opiskelemaan jostain Siperiasta tai esimerkiksi (kuten Abramov) Arkangelin alueen maaseudulta. Heidän antisemitisminsäkin taustalla tuntuu olleen, että he tapasivat juutalaisia vasta kaupungeissa ja reagoivat jokseenkin näin: tämä on meidän venäläisten maa, ja sitten nämä tällaiset kuitenkin ovat kaupungissa kuin kotonaan, kun taas minä munaan aina itseni. Ei ole reilua, yhyy! - Tämä tuntuu tietysti myös aiheuttaneen sen antimodernismin, ja itse asiassa ainakin Siionin viisaiden pöytäkirjojen syntyhistoriasta kokonaisen kirjan kirjoittanut Norman Cohn on selittänyt kaiken modernin (itä)eurooppalaisen antisemitismin tällä samalla kuviolla.
Landsbygdsförfattarna led också av det komplex som hör ihop med att vara bondeson i storstaden: de kom från Sibirien eller (som Abramov) från Archangelskdistriktet till Moskva eller Leningrad för att studera. Att de såg judar först efter att ha flyttat till storstaden förefaller ha bidragit till deras antisemitiska vändning. De reagerade ungefär så här: det här landet tillhör oss ryssar, och sen är de här människorna helt hemmastadda och hemvana i våra städer, medan jag alltid gör bort mig. Inte rättvist, buhu! - Dylika upplevelser tycks även ligga bakom deras antimodernism, och Norman Cohn, som skrivit en bok om hur Sions vises protokoll uppstod, anser att det var ungefär så här som den moderna (öst)europeiska antisemitismen i sin helhet kom till.
 |
| Fjodor Abramov, jota voidaan pitää maaseutukirjailijoiden koulukunnan perustajana. Abramov oli kotoisin melko läheltä Suomea, Arkangelin oblastista, ja hänen kotikylänsä nimi Verkola kalskahtaa suomalaiselta sekin. Abramovin merkittävin teos oli neljän romaanin sarja Prjaslinien perheen kohtaloista pohjoisvenäläisessä kylässä toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Kertojana hän ei ole kummoinen, mutta hänen teoksensa ovat erinomainen esimerkki siitä konkreettisesta ja väkevästä kielestä, joka on yksi maaseutukirjailijoiden vahvuuksia. Fjodor Abramov kan sägas ha lagt grunden till landsbygdsprosan som litterär skola. Abramov kom från Archangelskdistriktet, inte långt borta från Finland, och även namnet på hans hemby låter finskt: Verkola. Abramovs viktigaste litterära prestation var en fyra romaners svit om familjen Prjaslins öden i en nordrysk by under andra världskriget och därefter. Han är inte någon benådad berättare, men hans böcker utgör ett fint exempel på det konkreta och rotfasta språk som utmärker den ryska landsbygdsprosan. Kuvalähde/bildkälla/source: "Almanac of Outstanding Events". |
Sekä maaseutukirjailijat että Solženitsyn päätyivät torjumaan modernin elämän, koska ainoa moderni, joka Venäjällä tunnettiin, oli Neuvostoliiton totalitaristinen, ylhäältä pakotettu moderni. Hruštšovin aikana oli olemassa unelma paremmasta Neuvostoliitosta ja paremmasta modernista elämästä siedettävämmässä Neuvostoliitossa, mutta kun Hruštšov joutui Brežnevin klikin syrjäyttämäksi - klikin, joka halusi tehdä maasta itselleen vanhainkodin - se unelma kärsi tappion. Lakattiin kaipaamasta parempaa tulevaisuutta ja alettiin ihannoida menneisyyttä ja menneisyyden arvoja.
Både landsbygdsförfattarna och Solzjenitsyn slutade sin författarbana som antimodernister, eftersom det enda moderna som Ryssland kände till var det sovjetiska, ovanifrån påtvingade moderna. Under Chrusjtjov fanns det en dröm om ett bättre Sovjet och om ett bättre modernt liv i ett drägligare Sovjetunionen, men när Chrusjtjov avsattes av Brezjnevklicken - en klick som ville göra landet till sitt eget ålderdomshem - kraschade den drömmen. Det blev slut med längtan efter en bättre framtid. I stället kom det förflutna och dess värderingar att idealiseras.
 |
| Valentin Rasputin, ehkä tunnetuin maaseutukirjailijoista. Hänen kuuluisin teoksensa on pienoisromaani Jäähyväiset Matjoralle. Valentin Rasputin, kanske den mest välkända av landsbygdsförfattarna. Hans viktigaste berättelse är kortromanen Avsked från Matiora. Kuvalähde/bildkälla: Wikipedia |
Maaseutukirjailijat kunnostautuivat Neuvostoliiton kauden loppuvuosina luonnonsuojelun edistäjinä. Tämä teki eräistä heikäläisistä vapaamielisen länsilehdistön lempilapsia, koska siihen aikaan naiivisti ajateltiin, että luonnonsuojelu ja poliittinen liberalismi kulkisivat käsi kädessä, kuten ne tekivät lännen vihreässä liikkeessä. Tähän halpaan mentiin Suomessakin, vaikka Pentti Linkolan kotimaassa olisi pitänyt tietää paremmin: vihreys on yhdistettävissä antidemokraattiseen taantumuksellisuuteen, josta itänaapurissa ei ole pulaa.
Under Sovjetunionens sista år utmärkte sig landsbygdsförfattarna som naturskyddspionjärer. Det här gjorde en del av dem populära i frisinnade västerländska tidningar, eftersom man på den tiden naivt föreställde sig att naturskydd och politisk liberalism alltid gick hand i hand, som de gjorde i västliga gröna partier. Det här självbedrägeriet fanns också i Finland, trots att vi här i Pentti Linkolas hemland borde ha vetat bättre: det går mycket bra att förena grön ideologi med reaktionär antidemokratism, och det sistnämnda råder det ingen brist på i Ryssland.
Tässä suhteessa Venäjällä asiat ovat aina olleet huonommin kuin Neuvostoliiton eurooppalaisissa alusmaissa. Tšekkoslovakia oli sotienvälisellä ajalla vakaa ja sellaisena Suomessakin ihailtu demokratia. Myös Baltian mailla ja Puolalla oli omat muistonsa demokratiasta, vaikka ne päätyivät autoritaaristen johtajien vallan alle.
I den här bemärkelsen har Ryssland alltid haft det sämre än Sovjetunionens europeiska lydriken. Tjeckoslovakien var under mellankrigstiden en stabil demokrati med beundrare även i Finland. De baltiska länderna och Polen hade också sina minnen av demokrati att falla tillbaka på, låt vara att de snart efter demokratins triumf fann sig under auktoritärt ledarskap.
"Autoritaarinen" ei tässä tarkoita fasistista: ainakin Virossa paikallinen autoritaarinen johtaja Konstantin Päts nimenomaan kaappasi vallan estääkseen paikallista äärioikeistoa, ns. vapseja, tekemästä samaa. Puolan Józef Piłsudski taas kannatti monikansallista ja monikulttuurista Puolan imperiumia, ei mitään etnisesti ja uskonnollisesti yhdenmukaistettua kansallisvaltiota - se oli pikemminkin hänen vastustajansa Roman Dmowskin visio.
Auktoritär bör inte förväxlas med fascistisk i det här sammanhanget. I Estland tillskansade sig Konstantin Päts makten precis för att förekomma den lokala extremhögern, de s k vapserna. Polens starke man Józef Piłsudski var för ett mångnationellt och mångkulturellt polskt imperium, inte någon etniskt och religiöst enformig nationalstat - det sistnämnda var snarare det hans motståndare Roman Dmowski fantiserade om.
Noissakin maissa oli mahdollista esittää demokratia vanhana isänmaallisena arvona, jonka ulkopuolinen maahantunkeutuja eli kommunistinen Neuvostoliitto oli tuhonnut. Venäjällä sitä vastoin vanhoiksi hyviksi arvoiksi nousivat tsaarin aika ja slavofiilinen nationalismi.
Också i dessa länder var det möjligt att framställa demokratin som ett gammalt fosterländskt värde, som en angripare utifrån, det kommunistiska Sovjet, hade tillintetgjort. I Ryssland var det däremot tsartiden som blev "den gamla goda tiden"; och i stället för demokratin omhuldades slavofil nationalism.
 |
| Tšekkoslovakian demokratian isä Tomáš Masaryk. Ensimmäisen tasavallan Suomessa sellaiset liberaalit kirjoittajat kuin Matti Kurjensaari pitivät Masarykia esikuvanaan ja johtotähtenään. Kurjensaari oli läsnä Masarykin hautajaisissa ja kirjoitti aiheesta reportaasinkin. Tomáš Masaryk, den tjeckoslovakiska demokratins grundare. I Finlands "första republik" såg liberala skribenter som Matti Kurjensaari Masaryk som förebild och ledstjärna. Kurjensaari var närvarande vid Masaryks jordfästning och skrev ett tidningsreportage om den. Kuvalähde/bildkälla: Wikipedia. |
Maalaisproosasta muistuttavia teemoja Solženitsynillä näkyy jo alkuvaiheessa. Novellissa Zahar Kalita nimihenkilö on kummallinen vanha hyypiö, joka kuitenkin samalla esiintyy Venäjän menneisyyden ja perinteiden säilyttäjähahmona. Pääsiäiskulkueessa taas neuvostonuoret pitävät pilkkanaan ortodoksien pääsiäisperinteitä. Näiden novellien sanoma on, että kun Neuvostoliitto on osoittautunut niin ongelmalliseksi (tässä vaiheessa ei varmaan vielä uskalla sanoa Solženitsyninkään pitäneen sitä auttamattomasti epäonnistuneena), sitä vanhempien venäläisten traditioiden jäänteiden ääressä oli edes syytä kunnioittavasti hiljentyä ivaamisen asemesta.
Man kan redan hos den tidige Solzjenitsyn skönja vissa tematiska likheter med landsbygdsprosan. I novellen Zachar Kalita är titelpersonen ett gammalt original, en bydåre, som dock samtidigt framstår som en traditionsbevarare som slår vakt om Rysslands förflutna. I Påskprocessionen gör sig ungdomarna lustiga över ortodoxa påsktraditioner. Budskapet i novellerna är sålunda att - när Sovjet nu visat sig vara ett problematiskt projekt (jag antar att inte ens Solzjenitsyn då ännu vågade se det som ett misslyckande) - det åtminstone var skäl att visa vördnad för vad som återstod av gamla ryska traditioner i stället för att förlöjliga dem.
Mitä tulee juutalaisvastaisuuteen, siitä Solženitsyniä on syytetty ennen kaikkea siksi, että hän on kirjoittanut omituisen teoksensa Dvesti let vmeste - "Kaksisataa vuotta yhdessä" - jossa hän käsittelee venäläisten ja juutalaisten yhteistä taivalta. Taival alkoi kun Puolan juutalaisalueet joutuivat Venäjän haltuun Puolan jakojen yhteydessä 18. vuosisadan lopussa - siksi "kaksi vuosisataa yhdessä".
Vad sedan gäller Solzjenitsyns antisemitism, är det främst den besynnerliga boken Dvesti let vmeste - "Tvåhundra år tillsammans" - som gett anledning till beskyllningar om judefientlighet. I boken beskriver Solzjenitsyn ryssarnas och judarnas liv i samma stat sedan Ryssland som resultat av Polens delningar mot slutet av 1700-talet tog över Polens judiska bosättningsområden. Därför heter det "tvåhundra år tillsammans".
 |
| Vasili Belov, maaseutukirjailija, joka kustansi Putinin lempifilosofin Ivan Iljinin teosten uudelleenjulkaisun. Vasilij Belov, landsbygdsförfattaren som gav ut Ivan Iljins samlade verk. Iljin är Putins favoritfilosof. Kuvalähde/bildkälla: Wikipedia |
Solženitsyn ei varsinaisesti ole ohjelmallisesti antisemitistinen sillä tavalla kuin joku juutalaisten salaliitolla jatkuvasti päätään vaivaava latvakakkonen (esimerkiksi Stanislav Kunjajev, maaseutukirjailijoiden äänenkannattajana toimineen Naš sovremennik -aikakauslehden päätoimittaja vuodesta 1989) on. "Kaksisataa vuotta yhdessä" -teoksen uudemman painoksen esipuheessa kirjailija korostaa, että hän pitää kirjan aihetta vähäpätöisenä Venäjän nykyisiin ongelmiin verrattuna ja antaa ymmärtää kirjoittaneensa sen vain koska koki, että häneltä odotettiin kannanottoa tähän kuumaan aiheeseen.
Solzjenitsyn är inte programmatiskt antisemitiskt inställd så som någon tokstolle som tvångsmässigt ruvar på konspirationsteorier om judar - t ex Stanislav Kunjajev, som sedan år 1989 förestått Nasj sovremennik, tidskriften som fungerat som en sorts organ för landsbygdsprosaisterna. I förordet till en nyare upplaga av Dvesti let vmeste låter Solzjenitsyn oss förstå att Ryssland har större problem att brottas med än den judiska frågan och att han bara skrev boken för att han upplevde att folk förväntade av honom ett ställningstagande till detta så omdiskuterade tema.
Suurin moite, jonka Solženitsynille voi esittää juutalaishistoriastaan, on se, että hän näkee siinä ihmiskunnan ennen kaikkea erillisinä etnisinä yksikköinä. Tämä ei hänellä suinkaan liity yksinomaan juutalaisyhteisöön. Vankileirien saaristossa hän pahoittelee sitä, että virolaisten ja liettualaisten itsenäiset kotimaat joutuivat Neuvostoliiton jyräämiksi, mutta samalla hän sanoo suhtautuvansa latvialaisiin kompleksisemmin, "koska he itse olivat luomassa tätä". "He itse" tarkoittaa latvialaisia tarkk'ampujia, joilla tunnetusti oli merkittävä rooli Leninin marraskuun vallankeikauksen (ns. lokakuun vallankumouksen) toteuttamisessa. Solženitsyn kuitenkin vastuullistaa tästä koko Latvian kansakunnan.
Den förebråelse jag helst skulle rikta mot Solzjenitsyns judiska historia är att han i den ser mänskligheten som en uppsättning separata etniska enheter. Det här gäller ingalunda bara för judendomen. I Gulag-arkipelagen beklagar han att esterna och litauerna fick se sina självständiga hemländer erövrade av Sovjet, men i samma sammanhang påpekar att han hyser en mera komplicerad inställning till letterna, "eftersom de själva var med om att skapa allt det här". "De själva" avser lettiska skarpskyttar, som ju spelade en viktig roll i att möjliggöra Lenins novemberputsch (den s k "oktoberrevolutionen"). Solzjenitsyn ansvarsbelägger dock hela den lettiska nationen för detta.
Solženitsyn ei siis ole varsinaisesti antisemiitti, mutta venäläinen nationalisti hän on, ja hänelle on ominaista sellainen älyllinen epärehellisyys kuin nationalisteille yleensä. Hän vetää siis kotiinpäin venäläisten hyväksi, esimerkiksi kelpuuttamalla lähdeteosten joukkoon antisemitististen venäläisnationalistien kirjoja.
Solzjenitsyn är sålunda inte någon antisemit i ordets starkaste mening, men en rysk nationalist är han, och följaktligen utmärker han sig med den intellektuella oärlighet som nationalister vanligen lider av. Han förvanskar historien till ryssarnas fördel t ex genom att okritiskt citera antisemitiska, rysknationalistiska skrifter som källor.
Nyt on toki myönnettävä, että tämä kollektiivinen kansakuntaperustainen ajattelu ei kaikilta osin ole ollut huono juttu kirjailijan tuotannon eikä eetoksen kannalta. Solženitsyn esimerkiksi kokee Vankileirien saaristossa paikoitellen hyvinkin vahvasti Venäjän kansan kollektiivisen syyllisyyden Neuvostoliiton alistamia kansoja kohtaan, kuten juuri yllä mainittuja virolaisia ja liettualaisia. Valitettavasti hänen elämänsä loppupuolella nationalistiset, jopa venäläisimperialistiset näkemykset saivat yhä vahvemman otteen miehestä.
Nu är det ju skäl att medge, att detta kollektiva nationsbaserade tänkande inte har varit en hundraprocentigt negativ sak vad gäller författarens litterära livsgärning och dess etos. Solzjenitsyn visar ju i Gulag-arkipelagen rätt ofta att han känner sig som representant för ryska folket skyldig inför de folkslag som Sovjet underkuvat, som t ex de ovannämnda esterna och litauerna. Dessvärre fick nationalism, t o m rysk imperialism, allt starkare grepp om honom mot hans levnads slut.
Kuvaavaa kyllä Solženitsyn suhtautui Vladimir Putiniin samalla tavalla kuin Valentin Rasputin: hän piti Putinin toimia oikeansuuntaisina (joskaan ei täysin kritiikittömästi) ja antoi tälle anteeksi jopa KGB-taustan. Miettikääpäs tätä: Vankileirien saariston kirjoittajana Solženitsyn piti tšekistejä, KGB:n edeltäjäorganisaatioiden työntekijöitä, lähtökohtaisesti moraalittomina roistoina. Mutta Putin oli "tekemässä Venäjästä jälleen suuren", ja se oli ainoa mikä merkitsi mitään nationalisti Solženitsynille.
Typiskt nog såg Solzjenitsyn på Vladimir Putin ungefär som Valentin Rasputin gjorde: han ansåg att Putins politik var ett steg i rätt riktning (låt vara att han inte heller var okritisk mot Putin) och var beredd att förlåta honom t o m hans KGB-bakgrund. Tänk er: som författare till Gulag-arkipelagen såg Solzjenitsyn tjekisterna, dvs de som var anställda hos KGBs föregångarorganisationer, som föga mer än omoraliska skurkar. Men Putin höll på att "göra Ryssland stort igen", och det var det enda som betydde någonting för nationalisten Solzjenitsyn.
Solženitsynin suurin romaaniprojekti oli Punainen pyörä, hänen vanhoilla päivillään laatimansa eeppinen yritelmä Venäjän vallankumouksen selittämiseksi romaanimuodossa. Tästä kesken jääneestä suurteoksesta on suomennettu ainakin ensimmäinen osa Elokuu neljätoista, ruotsinnos ehti huomattavasti pitemmälle.
Solzjenitsyns största romanprojekt var Det röda hjulet, ett epos han försökte sig på när han redan var gammal. Av detta oavslutade storverk är det vad jag vet bara den första delen, Augusti fjorton, som översatts till finska, den svenska översättningen gick betydligt längre.
Punaisessa pyörässä esiintyy karkeita antisemiittisiä puheita, mutta ainakin Lev Losev, itsekin juutalaistaustainen kirjallisuuskriitikko on erinomaisessa teoksessaan Solženitsyn i Brodskij kak sosedi korostanut, että nämä ovat osa kirjojen historiallista maisemaa ja epäsympaattisten henkilöiden repliikkejä (hän on ilmeisesti jopa jaksanut lukea kirjat loppuun); ne saavat yleensä kumoavia vastauksia muilta romaanihenkilöiltä. (Se vähä, mitä itse olen jaksanut Punaista pyörää lukea, vahvistaa Losevin arvion.)
Det förekommer brutala antisemitiska brandtal i Röda hjulet, men som litteraturkritikern Lev Losev, själv av judisk börd, i sin utmärkta bok Solzjenitsyn i Brodskij kak sosedi, har påpekat (han har tydligen t o m orkat läsa igenom böckerna), handlar det om autentiskt historiskt material snarare än författarens åsikter: de framförs av personer som framstår som osympatiska skurkar och vederläggs vanligen av andra romangestalter. (Det lilla jag själv orkat läsa av Röda hjulet tyder på att Losev har rätt.)
Kokonaan toinen asia on, että romaanissa Elokuu neljätoista kirjailija antaa sympaattisena hahmona esittelemänsä naisprofessori Andozerskajan julistaa jotakuinkin niin, että länsimainen valistus ja rationalismi on vain yksi oksa lännen sivilisaation puussa, eikä edes hedelmällisin. Sen sijaan, julistaa Andozerskaja, tärkeintä on keskiajan hengellinen elämä.
Det är en helt annan historia att författaren i romanen Augusti fjorton låter den kvinnliga professorn Andozerskaja, en sympatisk gestalt, förkunna någonting i den stilen att den västerländska upplysningen och rationalismen bara är en av grenarna i den västerländska civilisationens träd, och inte ens den mest fruktbärande. I stället är det viktigare att studera det andliga livet under medeltiden, tycker Andozerskaja.
Tämäkin on Venäjän I maailmansotaa edeltävässä ilmapiirissä hyvin tyypillinen ajatus. 1900-luvun alun Venäjällä oikein vilisi syvähenkisinä itseään pitäviä ajattelijoita, jotka koettivat esimerkiksi yhdistää idän ja lännen filosofien vahvuudet tai elvyttää keskiajan filosofian. Näistä kirjoittajista olen itse lukenut eniten Nikolai Berdjajevia, joka oli kääntynyt mystillliseen kristillisyyteen oltuaan nuorempana materialisti ja sosialisti.
Även det här är en typisk idé från Ryssland före det första världskriget. I Ryssland i början av nittonhundratalet vimlade det formligen av förment djupsinniga tänkare som t ex sade sig försöka förena den västerländska och den österländska filosofins starka sidor eller som ville återuppliva den medeltida filosofin. Av dylika skribenter är jag mest förtrogen med Nikolaj Berdjajev, som övergick till kristlig mystik efter en period av ungdomlig socialism och materialism.
Valitettavasti on varsin uskottavaa nähdä tämä (toisin kuin ne antisemitistiset löpinät) vanhan kirjailijan omana näkemyksenä. Kuten juuri Berdjajevin tapaus osoittaa, venäläiselle kirjailijalle olisi suorastaan valmiin tradition mukainen kehityskaari aloittaa marxilaisena materialistina ja päätyä välivaiheiden kautta ortodoksiseen mystiikkaan. Ja Solženitsyn jos kuka oli perinnemiehiä.
Dessvärre är det mycket trovärdigt att tolka det här (i motsats till det antisemitiska svamlet) som den gamle författarens egen uppfattning. Som fallet med Berdjajev bevisar är det en i det närmaste traditionell utvecklingskurva för en rysk författare att inleda sitt intellektuella liv som en marxistisk materialist för att sedan sluta som ortodox mystiker. Och Solzjenitsyn var en traditionalist om någon.
Andozerskajan tyyppisessä henkisyys- ja hengellisyyshöpötyksessä on se ongelma, että sitä voidaan käyttää kaikenlaisen irrationaalisuuden ja tiedevihamielisyyden puolusteluun. Ja mehän tiedämme, että yksi Venäjän suurista projekteista lännessä on tällä hetkellä hävittää luottamus tieteeseen ja asiantuntemukseen. Eli tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten neuvostoajan toisinajattelija Solženitsynistä on tullut Venäjän uudelle totalitarismille käyttökelpoinen ideologinen ase. Ylistämällä kritiikittömästi Solženitsyniä tämän maailman vettenniemet julistavat irrationalismia.
Den sorts pladder om andlighet och spiritualitet som även Andozerskaja i romanen har att erbjuda är såtillvida problematiskt att det kan utnyttjas till att främja irrationalism och vetenskapsfientlighet. Och som vi vet går Rysslands stora antivästliga krigståg ut bl a på att utplåna förtroendet för vetenskap och expertis. Här har vi alltså ett exempel till på hur Solzjenitsyn, låt var att han var oliktänkare i Sovjet, nu blivit ett användbart ideologiskt vapen för Rysslands nya totalitarism. Genom att okritiskt prisa Solzjenitsyn förkunnar Vettenniemis gelikar irrationalism.
Vettenniemen Solženitsyn-elämäkerran puutteista mainitsen vielä sen, että lähdeluettelossa ei mainita ainoatakaan venäjänkielistä teosta. Ilmeisesti Vettenniemi ei osaa venäjää, eikä hän ole voinut tutustua Solženitsynin erehtymättömyyden kyseenalaistavien venäläisten kirjailijoiden teoksiin - tarkoitan tässä nimenomaan Voinovitšin kaltaisia toisinajattelijakollegoja, tai Solženitsynin vankitoveri Lev Kopelevia (jota toki on kiitettävässä määrin käännetty saksaksi).
Om jag nu tillåts säga ett par ord till om bristerna i Vettenniemis Solzjenitsynbiografi, så är jag högst förvånad över att inte ha sett en enda bok på ryska i källförteckningen. Tydligen behärskar Vettenniemi inte ryska och har sålunda inte kunnat ta del av de ryska författares verk som ifrågasätter Solzjenitsyns ofelbarhet - här är det medoliktänkare som Vojnovitj jag tänker på, eller Lev Kopelev, Solzjenitsyns medfånge (låt vara att de flesta av Kopelevs böcker lovligt nog kan läsas på tyska).
On jota kuinkin hämmentävää, että Suomessa voi saada Solženitsyn-elämäkerran julkaistuksi ja päästä kirjailijan tuotannon suuren tuntijan maineeseen osaamatta venäjää. Siitä on jo yli vuosikymmen, kun Vettenniemi julkaisi ensimmäisen kirjansa Solženitsynistä. Siinä ajassa ummikonkin olisi luullut oppivan riittävän hyvin venäjää lukeakseen Vankileirien saariston alkukielellä. Minäkin olen siihen pystynyt, vaikka venäjä ei koskaan ole ollut vahvimpia kieliäni.
Det är högst förvånande att man i Finland kan ge ut en Solzjenitsynbiografi och bli renommerad expert på författaren utan att behärska ryska språket. Det har gått över tio år sedan Vettenniemi gav ut sin första bok om Solzjenitsyn. Det borde ha räckt till för att lära sig tillräckligt bra ryska för att läsa Gulag-arkipelagen på originalspråket. Det är något även jag lyckats med, trots att min ryska än i dag är olovligt knagglig i jämförelse med t ex min tyska.