Olen itse epäillyt jo vuodesta 2002, että Venäjällä on sormensa pelissä suomalaisen äärioikeiston, ainakin joidenkin sen haarojen, toiminnassa. Tästä vakuutuin silloin, kun eräs hurrivihaaja sanoi minulle Usenetin pakkoruotsiväittelyn tiimellyksessä, että Venäjä ei ole koskaan hyökännyt Suomeen. Uskoin ja uskon, että vastapuoleni ei olisi voinut sanoa mitään tuollaista olematta jollain tavalla Venäjän mielipiteenmuokkauksen kohteena, koska noihin sanoihin sisältyvä historiantulkinta oli täysin ristiriidassa suomalaisen perinteisen isänmaallisuuden kanssa, mutta oli ja on varsin levinnyt Venäjällä. Sen mukaan nimittäin Neuvostoliitto ei ollut mikään Venäjä, vaan pahan länsimais-juutalaisen kommunistiaatteen Venäjän paikalle perustama roistovaltio, josta Venäjällä ei ollut mitään moraalista vastuuta sillä tavalla kuin monet (eivätkä vähiten venäläiset) katsovat Saksan kansalla vieläkin olevan natsihallinnosta.
Perinteistä suomalaista isänmaallisuutta voi toki moittia jossain määrin rasistiseksi tai - käytetään nyt sitä vielä pahempaa sanaa - russofobiseksi, koska sen piirissä usein esitetään Suomen ja Venäjän olevan tuomittuja ikuiseen vastakkainasetteluun ja nähdään Suomen olevan lännen etuvartio inhaa itää vastaan. Tällaisen isänmaallisuuden puitteissa Venäjälle ei todellakaan myönnetä synninpäästöä Neuvostoliiton rikoksista. Ennen vanhaan, kun äärioikeistomme kannatti tätä isänmaallisuuden muotoa, sillä oli aatteelleen edes jonkinlainen maanpuolustuksellinen oikeutus. Esimerkiksi "vanhan hyvän ajan" äärioikeiston viha sivareita kohtaan oli siinä mielessä ymmärrettävää, että sen takana saattoi viime kädessä olla vilpitön huoli Venäjän uhasta.
Sen hurrivihaajan heitto oli kuitenkin ensimmäinen merkki siitä, että perinteisen, itää kavahtavan ja maanpuolustushenkisen isänmaallisuuden aika äärioikeistossa oli loppumassa ja että sen tilalle oli astumassa kansainvälisesti markkinoitu rotuaate, jolle esimerkiksi Venäjä on juuri brutaaliutensa ja epädemokraattisuutensa vuoksi ihailtava maa. Tämän rotuaatteen nousuun yhdistyi aseistakieltäytyjien ilmaantuminen äärioikeiston johtopaikoille. Aiemmin heikäläiset olisivat karkottaneet armeijanlaistajat keskuudestaan, nyt sivarit johtivat koko touhua - mässäillen väkivaltahaaveillaan ja toivoen Suomeen Venäjän miehitystä.
Sinänsä en pidä yllättävänä sitä, että sivareilla on väkivaltafantasioita, jotka tekevät heistä potentiaalista kannattajakuntaa äärioikeistolle. On tutkittua tietoa, että aseistakieltäytyjillä ne ovat keskimäärin yleisempiä kuin varusmiehillä. Tunnistan tämän itsestänikin. Itse asiassa yksi tärkeimpiä motiiveja valita siviilipalvelus on luultavasti jonkinlainen nuoren miehen heräävä itsekriittinen vastuuntunto: tietoisuus siitä, että mies, jolla on sellainen fantasiamaailma kuin hänellä, ei kuulu ladattujen aseiden lähelle.
Valitettavasti tämä vastuuntunto ei näytä kaikilla kehittyvän aikuisuuden saavuttamisen myötä, vaan saatuaan riittävästi itsetuntoa ja röyhkeyttä toiset alkavat oikein piehtaroida niissä fantasioissaan. Jos sitä nuoruuden itsekriittisyyttä - etten sanoisi: tervettä huonoa itsetuntoa - olisi näillä sälleillä aikuisella iällä vielä jäljellä, he ymmärtäisivät olevansa luonnesyistä yliherkkiä tempautumaan mukaan väkivaltaisiin ja sadomasokistisiin propagandafantasioihin ja että heidän näiden luonteenpiirteiden vuoksi täytyy korjata tilannearvioitaan vähemmän kiihkeään suuntaan.
Alkukesästä 2006 aloitin Plazan bloggaajana. Noihin aikoihin äitini menehtyi nopeasti edenneeseen maksasyöpään, jonka epäilen johtuneen migreenilääkkeiden liikakäytöstä. Äiti oli perheessämme aina edustanut kokoomuslaista konservatismia esimerkiksi suhteessa toiseen maailmansotaan, ja tultuani itse poliittiseen ikään kapinoin sitä vastaan aikani. Mutta sen jälkeen kun äiti kuoli, pidin velvollisuutenani kirjoittaa näkökulmasta, joka otti hänenkin näkemyksensä huomioon.
Niinpä saatoin esimerkiksi kirjoittaa sovinnollisia juttuja toiseen maailmansotaan liittyvistä riidanaiheista - juttuja, joissa pohdin asiaa sekä omasta vanhasta omatekoisen vasemmistolaisesta näkökulmastani että äitivainaan näkökannalta. Eräät tällaiset pakinat saivat jopa myönteistä huomiota osakseen siltä osalta äärioikeistoa, joka oikeasti kannatti perinteisiä isänmaallisia arvoja (siihen aikaan sellaisia tyyppejä vielä oli). Kun esimerkiksi Karjalan palautus nousi puheeksi valtavirtajulkisuudessa, totesin, etten itse sitä kannattanut, mutta samalla pyrin vastaamaan kysymykseen, millainen palautussuunnitelma voisi olla mahdollinen demokraattisen oikeusvaltion puitteissa ja nykyisten asukkaiden ihmisoikeudet huomioon ottaen.
Tietenkin kirjoitin hyvin kielteiseen sävyyn myös Venäjästä, mistä minut onkin jo opittu tuntemaan - luin jo kaksitoistavuotiaana Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saariston ensimmäisen osan, joten olen erinomaisen hyvin perillä Neuvostoliiton vankileireistä, ja saatoin myös laatia blogitekstin niistä, jos esimerkiksi kirjakauppaan oli ilmestynyt jokin uusi aihetta sivuava teos (itse asiassa maksetun bloggarin vuosinani saimme luettavaksemme sekä Anne Applebaumin Gulagin historian että Timothy Snyderin Tappotanteren). Halusin sanoa, että itänaapurin uhasta saa olla huolissaan ja että maanpuolustuksen vahvistaminen Venäjän uhkaan vedoten oli täysin legitiimi, sallittu ja demokratian kanssa yhteensopiva poliittinen tavoite.
Tästä vain ei äärioikeisto innostunut. Se katsoi, että minulla olisi jonkinlainen moraalinen velvollisuus hyväksyä sen koko ohjelma rasismeineen ja fasismeineen, koska olin esimerkiksi feministejä tai vasemmistoa kritisoimalla tai Neuvostoliiton vankileireistä kirjoittamalla osoittanut olevani poliittista korrektiutta vastaan. Kun äärioikeisto jatkuvasti parkuu, että esimerkiksi Neuvostoliiton vankileireistä tai Karjalan palautuksesta ei saa puhua avoimesti, koska poliittinen korrektius kieltää tämän, se itse asiassa tarkoittaa haluavansa pitää nämä ja muut samankaltaiset asiat omana omaisuutenaan, omana propagandavetonaulanaan. Jos joku ottaa ne puheeksi, hänen odotetaan liittyvän äärioikeiston riveihin muillakin tavoin, ennen kaikkea hyväksymällä vähemmistöjen (myös syntyperäisten, kuten suomenruotsalaisten ja saamelaisten) sorto ja oikeusvaltion romuttaminen. Jos hän ei sitä tee, hänet otetaan massiivisen nettiterrorikampanjan kohteeksi - kuten minut otettiin.
Itse asiassa feminismin kritisoiminen, Stalinin leireistä puhuminen tai Karjalan palauttamisesta keskusteleminen on niin vaikeaa juuri äärioikeistolaisten räyhärien takia. Tästähän esimerkiksi maltillisen ja asiallisen Karjalan palautusta ajavan karjalatakaisin.blogspot.fi -blogin kirjoittajat ovat kertoneet. Heidän blogiaan on kovien poikien Karjala-foorumeilla yhtä mittaa luonnehdittu kommunistiseksi ja bolshevistiseksi, ja he joutuvat esiintymään nimettöminä - ilmeisestikin sekä bäckmanilaisten että radikaalimmin ja äärioikeistolaisemmin "karjalaismielisten" lokakampanjojen pelossa.
Minut pakinoitsijaksi palkanneen sivuston työnjohdolta ei tullut minkäänlaista apua, kun jouduin äärioikeiston terrorin kohteeksi. Päin vastoin työnjohto antoi ymmärtää pitävänsä minua itseäni syyllisenä äärioikeistolaisten spämmihyökkäyksiin - tämä siitä huolimatta, että spämmiä tuli aivan riippumatta siitä, mitä kirjoittamani bloggaukset koskivat. Esimerkiksi Antti-Jussi Annilan elokuvaa Sauna, Philip Pullmanin romaania Kultainen kompassi ja Neil Hardwickin klassikkotelevisiosarjaa Tankki täyteen käsitelleet kulttuurijutut saivat kommenttilaatikkoonsa niin paljon asiatonta törkyä, että jouduin putsaamaan sitä yötä myöten.
Mitään moderointia ei tietenkään talon puolesta järjestetty, ei liioin rekisteröitymispakkoa kommentoijille. Blokkaus oli mahdollista vain jos kyseessä oli rekisteröitynyt kommentoija. Kun sitten ryhdyin sulkemaan tällaisia ulos kommenttiosastolta, työnjohto paheksui tätä, koska sen mukaan blokkauksen rekisteröinti tapahtui jonkin amerikkalaisen emäsivuston kautta. Blokatut urputtivat sitten työnjohdolle, että heiltä meni pääsy vaikka mille muille sivustoille, jos minä suljin heidät blogistani. Eli siis sitä ainoata mekanismia, joka oli olemassa häiriköiden poistamiseksi, ei saanut käyttää.
Kannattaa panna merkille, että silloin kun feministit esittivät vaatimuksia blogini sulkemiseksi (ja heillä oli siihen paljon enemmän syytä kuin maahanmuuttokriitikoilla), työnjohto seisoi uskollisesti takanani. Mutta annas olla kun remmiin astuivat maahanmuuttokriitikot. Silloin oli aivan toinen ääni kellossa.
Itse asiassa jälkeen päin olenkin miettinyt, missä määrin median hampaattomuus äärioikeiston nousun edessä oli tarkoituksellista. Vuonna 2003, kun äärioikeisto koetti edellisen kerran päästä valtavirtaan - sillä kertaa iskusanaa roturealismi käyttäen - heikäläiset naurettiin pellolle mediasta, koska tuo termi nyt on niin läpinäkyvä. Herää kysymys, miten ihmeessä mediaväki yhtäkkiä oli niin polvillaan samojen tyyppien - siis fyysisesti samojen ihmishenkilöiden, jo kauan äärioikeistolaisina agitaattoreina tunnettujen - edessä, kun he kolme neljä vuotta myöhemmin aloittivat uuden vyörytyksen käyttäen sillä kertaa brändiä maahanmuuttokriitikko. Kyse oli suunnilleen samasta asiasta kuin jos Pekka Siitoin -vainaa olisi elinaikanaan yhtäkkiä noussut valtavirtaan vain pukukuosia vaihtamalla.
Kenties porvarillisia suomenkielisiä viestimiä johtavat omistajat ja muut pomot - minulla on tapana nykyään kutsua heitä hugenbergeiksi, viittauksena Hitleriä aikoinaan tukeneeseen konservatiiviseen saksalaiseen lehdistökuninkaaseen Alfred Hugenbergiin - olivat päättäneet kääntää maan äärioikeistolaiseen suuntaan ja värväsivät siinä tarkoituksessa tietoisesti äärioikeistolaisia kirjoittajia tätä käännettä pohjustamaan. Koska minä olin herättänyt huomiota feminismivastaisilla teksteilläni, hugenbergit luulivat että olisin luotettava äärioikeistolainen. Mutta sitten kun osoittautui, että feminismin ja feministien arvosteluni perustui oikeusvaltiollisiin ja perustuslaillisiin arvoihin ja että samoista arvoista käsin vastustin myös rasismia ja äärioikeistoa, pomoporras halusi päästä minusta eroon.
Tiedä vaikka osa kommenttiloodan häiriköistä olisi ollut heidän palkkalistoillaan. Itse asiassa muistelen, että erääseen äärioikeistoon tarttuneeseen kirjoitukseeni tuli yksi "maahanmuuttokriittinen" kommentti vielä siinä vaiheessa kun olin massiivisen spämmihyökkäyksen vuoksi sulkenut koko kommenttilaatikon. Tästä voi valitettavasti tehdä sen päätelmän, että maahanmuuttokriitikoilla oli edustajansa talon sisällä. En kuitenkaan nostanut asiasta meteliä, koska minulta oli joka tapauksessa jo mennyt täysin luottamus työnjohtoa ja koko firmaa kohtaan, ja jatkoin kirjoitteluani lähinnä pahan sisun voimin.
Tämä kuulostaa tyypilliseltä äärivasemmistolaiselta vainoharhalta, vai mitä? Valitettavasti tosiasia on kuitenkin, että lapuanliikettä ja sen seuraajaa, Isänmaallista Kansanliikettä, rahoittivat aikoinaan innokkaasti juuri kapitalistit ja tukivat perinteiset porvarilehdet. En minä pidä mahdottomana, että ne samaiset kapitalistisuvut liberalisoituivat ainoastaan pakon edessä toisen maailmansodan jälkeen, että ne säilyttivät vanhan aatteensa ytimen sukupolvesta sukupolveen ja että ne haistoivat tilaisuutensa vuosituhannen vaihteen jälkeen, kun luokkataistelu ja punaisen ja valkoisen Suomen vastakkainasettelu tuntui lopultakin olevan liudentumassa olemattomiin. Siinä tilanteessa kukaan ei osaisi odottaa eikä varoa fasismin uutta nousua.
Tämä siis oli yksi teoria, jota potkujeni jälkeen pohdin. Tosiasia on toki, että monet vainoojistani olivat - juuri kuin olin arvellutkin - samanaikaisesti sekä Putinin ihailijoita että äärioikeistoa. Erityisesti tällaisena tapauksena kunnostautui muuan nimimerkki "Petri Puumalainen" - en usko hetkeäkään, että kyseessä olisi hänen oikea nimensä, joten jos tapaatte sennimisen, älkää epäilkö häntä häirikökseni. Minä rupesin itse asiassa kutsumaan häntä "Pjotr Pumalajeviksi"; muuan minua paljon älykkäämpi ja asiantuntevampi mies arveli toisella foorumilla, että rasistisilla keskustelulaudoilla riehunut nimimerkki "Vestbacka" on sama kaveri, koska näiden kavereiden maailmankuvassa (lue: harhaluuloissa, salaliittoteorioissa ja sanamuodoissa) on yhtäläisyyksiä - esimerkiksi se, että molemmat puhuvat "Tukholman Rosengårdista" - oikeastaan Rosengård on Malmössä, mutta tosiasiat eivät koskaan ole häirinneet nettitrollien mytologianmuodostusta.
Aluksi kommenttiosastollani reuhanneet häiriköt paheksuivat äänekkäästi kaikkia vihjauksiani äärioikeiston yhteistyöstä Venäjän kanssa. Pikkuhiljaa yleisilmapiiri kuitenkin kehittyi selvästi arvioni mukaiseksi, eli "Pjotr Pumalajevin" kaltaiset hahmot tulivat kuvioihin julistamaan Venäjän kunniaa valkoisen rodun viimeisenä puolustajana. He tietenkin myös leimasivat minut russofobiseksi rasistiksi, kuinkas muuten. Selvä, sovitaan että olen russofobinen rasisti, vaikka olenkin luultavasti venäläisen kirjakaupan paras asiakas. Olenhan tunnetusti myös naisvihaaja, vaikka olen naimisissa naisen kanssa.
Kun sanoin blogissani suoraan, että pidin äärioikeiston ja Putinin yhteistyötä tosiasiana, häiriköt raivostuivat kommenttiosastossa juuri sillä tavalla kuin käsi keksipurkissa yllätetty raivostuu siitä, että hänen syytetään yrittäneen kahmia pikkuleipiä salaa itselleen. Tietenkin myös perustelin väitteeni. Toisinajattelijoiden, kuten Solzhenitsynin, muistelmia lukemalla kuka tahansa voi perehtyä siihen, millä tavalla KGB Neuvostoliiton viimeisinä vuosina harjoitti vainojaan: ennen muuta ulkoistamalla ne omatoimisille moraalinvartijoille tai ihan ammattirikollisille, ts. juuri samantyyppiselle ainekselle kuin se roskaväki, joka velloi kommenttiosastollani. Tästä hyvästä sain toki kuulla olevani vainohullu, jonka pitäisi ottaa lääkkeensä. Nämä ovat niitä äärioikeiston hienoja argumentteja.
Silloin aikoinaan kohtaamani loanheitto ei paljonkaan eronnut siitä, jollaisesta esimerkiksi Jessikka Aro joutuu nyt kärsimään. Kuollutta rottaa minulle ei sentään lähetetty, mutta tämä johtuu ehkä vain siitä, että äärioikeistolaiset piirit levittivät keskuudessaan vanhoja, opiskeluaikaisia osoitteitani, koska saivat jonkinlaista mielihyvää siitä, että kuvittelivat minun yhä asuvan Turun ylioppilaskylässä. Toisin sanoen heidän mahdollinen törky- tai rottapostinsa ei päätynyt minulle, vaan niille nuorille opiskelijoille, jotka nykyään asuvat, tai kirjoittaja-aikoinani asuivat, noissa osoitteissa.
Äärioikeisto näki todella vaikuttavassa määrin vaivaa kiusatakseen minua netissä. Tunnetuin propagandatemppu oli se, että he laativat kokonaisen trollaussivuston sen tytön nimissä, joka vuonna 2002 oli särkenyt sydämeni ja inspiroinut naisvihakirjoituksiani. Tosin sivusto (jolla minua kutsuttiin nimellä "Dieter") oli tyypillistä juoruilua ja toisen käden tietoa: tapahtuneen vuosilukukin oli sivustolla väärin. Luultavasti tekijät tunsivat tytön henkilökohtaisesti, mutta kirjoittivat tarinansa ulkomuistista, kaunokirjallisen vapaasti ja palavan aatteensa edellyttämiä lisukkeita mukaan sotkien.
Itse en kyseistä sontaa vaivautunut lukemaan sen pitemmälle kuin siihen virheelliseen vuosilukuun. Vuoden olisi hyvin voinut tarkistaa katsomalla omia kirjoituksiani netistä, vaikkapa tästä blogista (jonka historia ulottuu alun perin juuri vuoteen 2002, jos kohta olen sittemmin siirtänyt varhaiset kirjoitukseni toisen bloginimen alle) - mutta tuo porukka luotti jo siihen aikaan enemmän omiin valheisiinsa, aivan kuten se nyt luottaa enemmän MV-lehteen sun muihin magneettimedioihin kuin edes jonkinlaisilla journalistisilla periaatteilla toimitettuihin "valtavirtamedioihin".
Samalla tavalla äärioikeistolaiset panivat minun nimiini erään uhkailuviestin, jonka joku ilmeisesti oli oikeastikin lähettänyt Jussi Halla-ahon vaimolle. Koska lähettäjän hotmail-osoitteeseen kuului numero, joka oli luultavasti hänen syntymävuotensa ja sattui olemaan sama kuin minun, äärioikeistolaiset esittelivät sitä muka minun kirjoittamanani. Viestin mukaan he lisäsivät ip-osoitteen, josta se oli lähetetty, ilmeisestikin vakuuttamaan lukijat viestin aitoudesta. Ikävä heidän kannaltaan, että kyseinen ip-osoite viittasi Lappeenrantaan, kaupunkiin, jossa en ole eläissäni käynyt ja joka on aika kaukana nykyisestä asuinpaikastani Suomen Turusta. (Tämä oli tarkistettavissa yleisesti saatavilla nettityökaluilla.)
Viesti oli toki kirjoitettu melko sivistymättömällä ja brutaalilla suomella, jollaiseen en alentuisi - minun tekstini nimittäin ovat mahdollisimman tarkasti oikeakielisiä enkä liioin mielelläni käytä turhia vierasperäisiä sanoja. Tämä ei tietenkään estänyt äärioikeistolaisia julistamasta, että viesti oli minun tyyliseni - heidän oma äidinkielen taitonsa on niin surkea, että he saattoivat jopa itsekin uskoa tähän. Muuten, Halla-aho itse ei koskaan ole väittänyt kyseistä viestiä minun tekemäkseni eikä liioin yrittänyt haastaa minua oikeuteen kotirauhan rikkomisesta, laittomasta uhkauksesta eikä mistään muustakaan relevantista rikoksesta. Viesti saattaa siis hyvinkin olla väärennöstä alusta loppuun, ei edes kenenkään oikean lappeenrantalaisen nettihäirikön lähettämä. Mutta maahanmuuttokriitikot ovat jo kopioineet sen toisiltaan ties kuinka monta kertaa ja kylväneet nettiin, joten heidän universumissaan se on Jumalan totuus.
Sittemmin jouduin kyllä syyteharkintaan muutamasta Facebookissa lausumastani varomattomasta sanasta, mutta puolentoista vuoden löysässä hirressä riiputtamisen jälkeen sain syyttämättäjättämispäätöksen - osittain siksi, että sanani eivät vastanneet minkään rikoksen tunnusmerkistöä (minkä kyllä olisi pitänyt olla selvää puolentoista vuoden asemesta puolessatoista minuutissa) ja osittain siksi, että valtakunnansyyttäjä sai minulta aika komean nipun nettiaineistoa, jonka perusteella saattoi todeta minun olleen vainon kohteena.
Tosin päätöksessä ei suoraan sanottu minua vainotun, vaan siinä sanottiin aineistoni viitanneen pitkäaikaiseen katkeruuteen minun ja eräiden muiden nettikirjoittelijoiden välillä. Kyseessä oli siis kaksipuolinen riitely, jonka alullepanijan selvittämistä syyttäjä ilmeisesti piti käytännössä mahdottomana ja epämielekkäänä. En tietenkään ole tästä syyttäjän kanssa aivan samaa mieltä, mutta sen kyllä ymmärrän, miksi ja miten syyttäjä päätyi tähän tulokseen.
Ilmeisesti ainakin yksi iirinkielisyysharrastuksistani kirjoitettu artikkeli on jäänyt julkaisematta sen minun nimiini pannun uhkailuviestin takia. Vuosi pari sitten muuan nuori freelance-toimittaja oli Irlannissa tavannut iirinkielisyysaktivisteja, jotka olivat innoissaan minun kirjoittamistani kirjoista, ja tämä kaveri halusi sitten tehdä minusta jutun. Vastasin tietysti kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja lähetin hänelle vinon pinon aineistoa iirin kielestä, mutta artikkelia ei ilmestynyt ainakaan siinä päivälehdessä, jolle hän sitä tarjosi.
Lehden toimitussihteeri (eli siis se tyyppi, joka hyväksyy tai hylkää tarjotut jutut) oli nimittäin aiemmin soittanut minulle suutaan Facebookissa antaen ymmärtää uskovansa minun lähettäneen sen häirikköviestin Halla-ahon vaimolle, ja olin antanut herran tästä hyvästä kuulla kunniansa. Epäilemättä hän oli asiasta sen verran käärmeissään, että kampitti juttuidean. Minullehan hän ei vahinkoa tuolla juuri tuottanut, täysin viattomalle freelance-toimittajalle vain.
Samainen Jumalan lahja suomalaiselle journalismille sanoi em. yhteydessä myös, ettei hän kannattanut Halla-ahoa eikä tämän aatteita, mutta piti heikäläisten sananvapautta "moniäänisyyden vuoksi" tärkeänä. Lienee helppoa arvata, mitä mieltä itse olen moisesta "moniäänisyydestä" sen jälkeen kun minut on potkittu mediasta pellolle niiden laumaeläinten vaatimuksesta, jotka kuulevat ainoastaan Halla-ahon äänen ja senkin päänsä sisältä.
Itse asiassa juuri tuo on äärioikeiston pelottavimpia piirteitä. Heikäläiset julistavat mielellään olevansa itsenäisiä tai kriittisiä ajattelijoita, mutta samalla puhuvat Halla-ahosta kuin jumalolennosta: palvojien kiihkeys saa usein lähes homoseksuaalisia sävyjä. Kun Halla-aho aikoinaan joutui oikeuteen, prosessia seuraamaan saapuneet ihailijat olivat usein kykenemättömiä selittämään, miksi he pitivät miestä niin suuressa arvossa - erään haastatellun nuorukaisen vastaus kysymykseen oli tasoa "se nyt vain on niin iiiihana". Samaiseen oikeudenkäyntiin saapunut rouva Halla-aho joutui seuraamaan sitä erään ihailijan polvilla istuen, koska kulttilaiset olivat miehittäneet kaikki istumapaikat.
Tiedotusvälineistä saattoi kyllä lukea kaiken tämän, mutta median pelokkuudesta kertoo paljon, että kukaan kolumnisti ei vaivautunut analysoimaan eikä pohtimaan Halla-ahon kultin suomalaiselle poliittiselle elämälle vieraita piirteitä. Siinä on tietysti oma hullunkurisuutensa, että minä olin suurin piirtein ainoa mediamölisijä, joka uskalsi avoimesti sanoa, että äärioikeistomme on käytännössä joukko fundamentalisteja, jotka palvovat Halla-ahoa jumalanaan. Kaikki muutkin sen varmasti näkivät, mutta pysyivät hiljaa juuri siksi, että pelkäsivät joutuvansa niiden fundamentalistien kynsiin. Tämä ei tietenkään estänyt isojen lehtien toimittajia aika ajoin kirjoittamasta vastenmielisiä omakehuesseitä, joissa he samastuivat maailman diktatuurien vainottuihin toisinajattelijoihin ja pitivät itseään varmaan suurinakin sananvapaussankareina.
Se, joka uskalsi puhua äärioikeiston nettiuhkailusta, sai säännöllisesti komskalootaansa kymmeniä tuohtuneita protesteja, joissa julistettiin, että "emme takuulla ole äärioikeistolaisia emmekä varmalla uhkaile ketään ja saat turpaasi jos muuta väität senkin stalinisti". Äärioikeiston kirjoittelulle on ominaista, että siitä esitetyt väitteet kiistetään kiukkuisesti sanamuodoin, jotka itse asiassa todistavat sanotun todeksi - hiljattain eräs heikäläinen julisti mahtavasti, että on epäoikeudenmukaista kutsua heitä natseiksi ja fasisteiksi, ja että vain valehteleva juutalainen voisi sanoa mitään niin halpamaista. Tämähän olisi oikein huvittavaa, elleivät toimittajat olisi liian nynnyjä mässäilemään sen hassuudella. Muistutan taas kerran, että totalitarismi on sitä kun naurettaville asioille ei saa nauraa.
Ja joo, olen katkera. Kaikki se mitä vuosien varrella olen äärioikeistosta kirjoittanut, on osoittautunut Jumalan totuudeksi, mutta eipä tunnustusta kuulu: todenpuhuja ajetaan tunnetusti pellolle seitsemästä kaupungista eikä hänelle löydy yösijaa kahdeksannestakaan. Jopa Halla-aho on joutunut myöntämään minun olleen oikeassa puhuttuani jo vuosia ennen ketään muuta siitä, kuinka Venäjä luuraa äärioikeiston takana. Hyväkäs on toki itsekin esiintynyt Russia Today -kanavalla puhumalla tavanomaisia pehmoisiaan palavista maahanmuuttajagetoista ja Suomen "poikkeuksellisen sallivasta" maahanmuuttopolitiikasta (niin sallivasta, että se kelpaisi esikuvaksi vaikka Ruotsidemokraateille), mutta sitähän ei lasketa. Silloin kun Halla-aho ei toimi kansainvälisen äärioikeiston valmiiden mielipidemallien hoonosoomentajana, hän menee joka asiaan sisään täysin emootio-ohjauksella ("fiilispohjalta", kuten hän itse sanoo) eikä ilmeisesti itse kykene näkemään mitään ristiriitaa siinä, että esiintyy Venäjän propagandakanavalla ja osoittaa mieltään Ukrainan puolesta.
Mutta Halla-aho on temperamentiltaan taiteilija, ei mikään looginen ajattelija. Hänhän on alkujaan Blashemia-nimisen - aivan oikein, Blashemia, ei siinä ole painovirhettä - hevibändin keulakuva, ja kaikkien taiteilijoiden tapaan hän keskittyy vahvojen tunteiden kokemiseen. Valitettavasti hän ei pitäytynyt hevissä, joka olisi soveltunut erinomaisesti hänen villin ja hehkuvan verensä kiihkeiden kuohujen pukemiseen taiteellisesti puhuttelevaan, laajojen kansalaispiirien käsitettävään muotoon (esim. "Vittu saatana shit fuck hevi tappaa jeeeeee"), vaan hänen piti ruveta kirjoittelemaan nettilöpinöitä huonolla suomellaan. Niitä ilman isänmaa olisi pärjännyt paljon paremmin, ja hänkin olisi varmaan saanut estradilleen niitä nuorten neitojen ilmassa lenteleviä pikkuhousuja, joita miesvaltaisen alakulttuurin tähtenä sanoi joskus kaipailevansa.
Taiteilijoita on tunkenut nettihäiriköiden riveihin toki muitakin, ja monilla on avoimen putinistinen maailmankuva. Jari Halosen elokuva Kalevala - uusi aika herätti hiljattain huomiota lähinnä venäläisten maaseutukirjailijoiden tyyppisellä antimodernismillaan, joka esitti kristinuskon, Ruotsin ja länsimaisuuden noin yleensä Suomen orjuuttaneena pahana sivilisaationa. Tämä on huomattavasti levinneempi maailmankuva tietyntyyppisten marginaalitaiteilijoiden keskuudessa kuin äkkinäinen luulisi. Vuosikymmen pari sitten tällaista näki lähinnä jonkun Matti Simonahon legendaarisilla nettisivuilla, mutta nykyään tätä remmiä riittää alakulttuuriksi asti.
Tähän asennepakettiin liittyy yleensä (ehkei kaikilla, mutta alakulttuuri on hyvää vauhtia yhdenmukaistumassa) käsitys Venäjästä alkuvoimaisena, shamanistisena, mystisenä kulttuurina. Ruotsi ja lännen kristillisyys ovat riistäneet meiltä jonkin oleellisen osan sielustamme, ja vastapainoksi halutaan tarjota idän suoraa yhteyttä maahenkiin. Luonnollisesti tämä Venäjää ihaileva taiteilijaporukka ei itse osaa venäjää (tuskin ne jaksavat lukea edes Dostojevskia, kun se kirjoittaa niin paksuja ja raskaita kirjoja), vaan käyttää Venäjää pikemminkin tyhjänä valkokankaana, jolle projisoi omia haaveitaan köyhästä, mutta henkistyneestä elämästä.
Det informationskrig som Ryssland i dag för mot västerländsk demokrati diskuteras nu på alla möjliga håll. Jag har längre erfarenhet av det än de flesta i vårt land och kan redogöra för det omfattande. Det förefaller nämligen att jag utnyttjats som försöksdjur för alla de provocerings- och webbterrormetoder som senare tillämpats på mera kända och betydande Rysslandskritiker.
Det var redan år 2002 som jag började misstänka att det var Ryssland som låg bakom åtminstone vissa grenar av den finska extremhögern. Det övertygades jag om när en svenskätare mitt under en debatt om svenskans ställning i Finland framhöll gentemot mig att Ryssland aldrig hade invaderat Finland. Jag trodde då, och jag tror i dag, att motparten aldrig hade kunnat yttra sig så, om han inte hade varit föremål för rysk åsiktspåverkan, ty en dylik historietolkning stod i diametral kontrast med den traditionella finländska fosterländskheten, men var och är mycket utbredd i Ryssland. Enligt denna tolkning var Sovjetunionen inte någon sorts Ryssland, utan en kriminell stat som den onda västerländsk-judiska konspirationen grundat och som Ryssland inte hade något moraliskt ansvar för - ett sådant ansvar alltså som folk (inte minst många ryssar) än i dag anser att den tyska nationen alltjämt har för den nazistiska regimen.
Det är givetvis möjligt att kritisera traditionell finsk fosterländskhet för rasism eller - o förskräckliga ord - russofobi, eftersom den utgår från en oundviklig, evig konflikt mellan Finland och Ryssland, varvid Finland framstår som västvärldens förpost mot det grymma österlandet. Anhängarna av denna sorts patriotism är verkligen inte villiga att förlåta Ryssland de sovjetiska brotten mot mänskligheten. Förr i världen, när det var den här typen av fosterländskhet som rådde inom vår extremhöger, kunde extremisterna åtminstone motivera sin ideologi med genuina försvarsintressen. Den "gamla goda" extremhögerns fientlighet mot vapenvägrare var t ex såtillvida förståelig att den i sista hand kunde bero på en uppriktig oro över ryska hotet.
Slängen som svenskätaren kom med var dock det första tecknet på att det började bli slut med traditionell rysslandsfientlig försvarsvänlighet inom extremhögern: den höll på att avstå sin plats till en internationellt marknadsförd rashatsideologi, för vilken t ex Ryssland precis på grund av sin brutalitet och antidemokratism är en idol. Rashatets nya renässans hängde tätt ihop med att civiltjänstgörare tog över ledningen för extremhögern. Tidigare skulle den ha vägrat allt samarbete med vapenvägrare, nu var det "civare" som ledde hela rörelsen - "pacifister" som vältrade sig i våldsfantasier och drömde om att Ryssland i sinom tid skulle invadera och ockupera vårt land.
I och för sig tycker jag inte det är förvånande eller överraskande att vapenvägrare fantiserar om våld och sålunda är potentiella anhängare av extremhögern. Det finns forskningsrön som bevisar att sådana fantasier i genomsnitt är vanligare bland civiltjänstgörare än beväringar. Jag känner igen det här även hos mig själv. I själva verket är det tänkbart att det är precis en nyvaknad, självkritisk ansvarskänsla som får många killar att bli vapenvägrare - att de här killarna inser att de med sin fantasivärld helst bör hålla sig på avstånd från laddade vapen.
Dessvärre förefaller denna ansvarskänsla inte alltid utveckla sig vidare när de blir fullvuxna. Snarar börjar de verkligen hänge sig åt liknande fantasier när de blivit tillräckligt självsäkra och fräcka av sig. Skulle dessa killar vid vuxen ålder ännu ha något kvar av sin ungdoms självkritik och - jag frestas nästan säga: sund dålig självkänsla - skulle de begripa att de p g a en karaktärssvaghet är alltför benägna att ryckas med i våldsamma och sadomasochistiska propagandafantasier och att de därför medvetet bör korrigera sina situationsuppskattningar i en mindre alarmistisk riktning.
I början av sommaren 2006 anställdes jag som betald bloggkåsör på webbportalen Plaza. Det var ungefär samtidigt som min mor överraskande dog av snabbt framskriden levercancer, som jag misstänker berodde på kronisk överdosering av migränmedicin. Mamma hade i vår familj alltid representerat en samlingspartistisk-konservativ syn t ex på andra världskriget, och när jag kom till politisk ålder gjorde jag uppror mot denna syn. Men när hon väl lämnat det jordiska, kände jag mig förpliktigad att skriva ur en synvinkel som också beaktade hennes åsikter.
Sålunda kunde jag författa försonliga bloggdrapor t ex om kontroversiella frågor kring världskriget - drapor där jag reflekterade över temat både ur min egen gamla, på egen hand hopsydda vänstersynvinkel och ur min morsas. En del sådana kåserier ägnades t o m positiv uppmärksamhet av den (då fortfarande existerande) del av extremhögern som på riktigt var traditionellt fosterländskt sinnad. När t ex återbördandet av Karelen debatterades i offentlighetens huvudfåra, konstaterade jag att jag inte förespråkade det, men samtidigt försökte jag besvara frågan, hur återbördandet kunde ske inom ramen för demokratisk rättsstat och utan att kränka de nuvarande invånarnas mänskliga rättigheter.
Naturligtvis skrev jag i mycket negativ ton om Ryssland, något man känner mig igen på - det var redan i tolvårsåldern som jag läste igenom den första delen (i svensk översättning är det de första två delarna, Fängelseindustrin och Den eviga rörelsen) av Gulag-arkipelagen, så jag är mycket väl underrättad om sovjetiska fångläger, och ibland skrev jag om dem i bloggen, om t ex någon ny bok om temat hade dykt upp på Akademiska bokhandeln (under den tid då jag arbetade som betald bloggskribent fick vi faktiskt läsa i finsk översättning både Anne Applebaums historiebok om Gulag och Timothy Snyders Den blodiga jorden). Jag ville säga att det var tillåtet att oroa sig över hotet österifrån och att det var en helt legitim, tillåten och med demokratin förenlig målsättning att insistera på ett starkare försvar med tanke på ryska hotet.
Det här gillades dock i längden av extremhögern. Den ansåg att jag på något sätt var moraliskt förpliktad att acceptera hela dess politiska program inklusive rasismen och fascismen, eftersom jag t ex genom att kritisera feminister eller vänstern och genom att skriva om sovjetiska fångläger hade sällat mig till den skara som bekämpade politisk korrekthet. Extremhögern brukar hela tiden jämra sig över att man inte får tala öppet om Karelen eller Gulag-arkipelagen därför att detta inte är politiskt korrekt - sanningen är dock att den själv vill lägga beslag på dessa och liknande teman för att använda dem som dragplåster i sin egen propaganda. Tar någon annan upp dem så förväntas det att denna person även omfattar alla andra högerextrema målsättningar, som att acceptera förtrycket av minoriteterna (inklusive sådana infödda minoriteter som samerna och finlandssvenskarna) och skrotandet av rättsstaten. Går man inte med på det här så blir man utsatt för en massiv terrorkampanj på webben, precis som det gick för mig.
Att alls kritisera feminism, diskutera återbördandet av Karelen eller skriva om Stalins koncentrationsläger är så svårt, inte på grund av någon politisk korrekthet, utan på grund av högerextrema skränfockar. Det här har t ex de anonyma skribenterna bakom bloggen karjalatakaisin.blogspot.fi - som förespråkar Karelens återbördande ur en moderat och saklig synvinkel - ibland skrivit om. De riktigt tuffa killarna inom Karelenrörelsen har på sina diskussionsfora gång på gång karaktäriserat bloggen som kommunistisk och bolsjevistisk, och att bloggförfattarna föredrar att inte nämna sina namn torde bero på att de är rädda för att attackeras både av putinvänner och av mera extremt sinnade karelianer.
När jag råkade ut för högerextrem webbterror hjälpte arbetsledningen på sajten inte, snarare lät min överordnade förstå att ledningen beskyllde mig för extremhögerns spamattacker - trots att jag fick stå ut med spam på kommentarlådan oberoende av vad bloggdraporna handlade om. Jag kunde skriva t ex om Antti-Jussi Annilas film Sauna, Philip Pullmans roman Guldkompassen eller Neil Hardwicks klassiska teveserie Tankki täyteen - och ändå fylldes kommentarlådan med högerextrema osakligheter i sådana mängder att jag fick vaka långt in på natten för att radera bort eländet.
Någon moderering å husets vägnar fanns givetvis inte, ännu mindre någon påbjuden registrering för kommentarskribenter. Blockera kunde man bara de som hade registrerat sig, men när jag började utesluta sådana från kommentarlådan, ogillades detta av mina överordnade: enligt dem skedde registreringen via någon amerikansk sajt, och de blockerade knotade att de gick miste om en massa andra sajter om jag uteslöt dem. Den enda mekanism som fanns till för att avlägsna bråkmakare fick jag alltså inte använda.
Det är värt att notera att arbetsledningen lojalt stod bakom mig när det var feminister som ställde krav på att stänga bloggen (och de hade mycket mera anledning än rasisterna). Men det blev helt andra tongångar när det var invandringskritikerna som attackerade.
Jag har ju efteråt undrat, i vilken utsträckning medierna medvetet gav utrymme för extremhögerns uppsving. År 2003, när extremhögern för första gången försökte infiltrera huvudfåran blev den utskrattad, eftersom den då använde det alltför lätt genomskådade ordet rasrealism för att rentvå rasism. Hur fan kunde mediefolket plötsligt så ödmjukt fjäska för precis samma fysiska mänskopersoner när de tre fyra år senare satte igång på nytt, nu med stickordet invandringskritik. Det var ungefär som om salig Pekka Siitoin, den nynazistiska clowngestalten från Nådendal, blivit rumsren bara genom att lägga av sin nazistuniform och ta på sig en mörk kostym.
Kanhända ägarna till och direktörerna för borgerliga finskspråkiga medier - hugenbergar, som jag brukar kalla dem, som en anspelning på Alfred Hugenberg, den tyske konservative pressmagnaten bakom Hitler - hade beslutat att vända landets kurs till yttersta höger och började i detta syfte medvetet rekrytera högerextremistiska skribenter för att skapa en lämplig atmosfär i landet. Jag hade väckt viss uppmärksamhet med mina feminismfientliga texter, vilket säkert fick hugenbergarna att inbilla sig att jag vore en solid högerextremist. Men när det visade sig att min antifeminism var baserad på rättsstatliga och konstitutionalistiska värderingar och att jag utifrån samma utgångspunkt även ogillade rasism och högerextremism, insåg höjdarna på firman att de begått ett misstag och beslutade bli av med mig.
Man vet ju aldrig, kanske en del av vrålaporna i kommentarlådan tog betalt av dem. I själva verket vill jag minnas att en av mina bloggdrapor om extremhögern fick ett "invandringskritiskt" svar när jag efter en massiv spamattack redan hade stängt kommentarlådan. Det här innebär tyvärr att invandringskritikerna hade en mullvad inne på huset. Något nummer gjorde jag dock inte av saken, ty vid det laget hade jag förlorat allt förtroende för arbetsledningen och hela firman, och det var mest för att jäklas som jag fortsatte skriva.
Det här låter som en typisk vänsterparanoja, inte sant? Dessvärre är det ett faktum att även lapporörelsen och dess efterföljare, Fosterländska Folkrörelsen, på sin tid entusiastiskt stöddes av kapitalister och konventionella borgerliga tidningar. Det är helt tänkbart att den liberalisering som efter kriget skedde i dylika kapitalistfamiljer endast var en ytlig företeelse, att de höll sig till sin gamla ideologi från generation till generation och att de, när motsättningen mellan röda och vita Finland efter millennieskiftet började försvinna och klasskampen kändes som en anakronism, såg en chans att rehabilitera extremhögern när ingen kunde förvänta sig det.
Det här var alltså en av teorierna som jag reflekterade över när jag väl fått sparken. Faktum är dock att många av mina förföljare - precis som jag misstänkt - var samtidigt både Putinfrälsta och högerextremister. Det var särskilt en viss person med täcknamnet "Petri Puumalainen" som utmärkte sig - jag tror inte alls att det var hans riktiga namn, så om ni råkar någon som heter så, misstänk honom inte. Jag började faktiskt kalla det här plågoriset för "Pjotr Pumalajev"; en kille som är mer intelligent och sakkunnig än jag sade på ett annat diskussionsforum att pseudonymen "Vestbacka", som uppträtt på rasistiska webbfora, är samma person, ty både hans världsbild (läs: vanföreställningar) och hans formuleringar stämmer en hel del överens med Pumalajevs - båda skrev t ex om "Rosengård i Stockholm". Egentligen ligger stadsdelen Rosengård i Malmö, men fakta har aldrig stått i vägen för den invandringskritiska mytologibildningen.
Till att börja med ogillade vrålaporna i kommentarlådan högljutt alla påståenden av att deras själsfränder skulle stå i maskopi med Ryssland. Så småningom utvecklades dock atmosfären i en riktning som gav mig rätt, och gestalter som "Pjotr Pumalajev" dök upp för att extatiskt förkunna Rysslands gloria som den vita rasens sista försvarare. Givetvis utmålade de mig också som russofobisk racist, hur annars. Okej, låt oss säga att jag är en sådan. Samtidigt är jag definitivt en av de bästa kunder den ryska bokhandeln i Helsingfors någonsin haft. Lika fullt är jag en kvinnohatare, men jag är nog gift med en kvinna.
När jag oförblommerat konstaterade i min blogg att jag var övertygad att extremhögern samarbetade med Putin blev människosläktets avskum i kommentarlådan precis så rasande som om de överraskats med handen i kexburken. Naturligtvis kunde jag också framföra argument för mitt påstående. Jag påpekade att alla som läst sin Solzjenitsyn vet hur Sovjetunionen under sina sista år organiserade sina förföljelser mot oliktänkare: inte minst genom att utkontraktera dem till självutnämnda moralväktare eller rena yrkeskriminella, dvs precis den sortens pöbel som stammisarna i min kommentarlåda. För det här fick jag givetvis höra att jag var paranoiker som glömt att inmundiga sina piller. Så här fint argumenterar alltså extremhögern.
Den klappjakt jag förr i världen fick leva med skilde sig inte mycket från vad t ex Jessikka Aro i dag måste stå ut med. Någon död råtta fick jag visserligen inte hemskickad, men det här beror antagligen endast på att högerextremisterna bara distribuerade till varandra mina gamla adresser från den tid jag ännu bodde i Åbo studentby - det ingav dem någon sorts njutning att intala sig att jag aldrig flyttat därifrån. Den skit och de råttlik de eventuellt försökte skicka mig nådde alltså inte den avsedda adressaten utan mottogs av de stackars unga studenter som sedan dess bott i mina gamla adresser.
Det var minsann imponerande hur mycket möda extremhögern ägnade åt att förfölja mig på webben. Det mest kända propagandajippot var att de startade en hel trollsajt i den unga kvinnas namn som år 2002 krossat mitt hjärta och inspirerat mig till misogyna skriverier. Sajten (där jag kallades vid täcknamnet "Dieter") erbjöd visserligen bara typiskt skvaller och andrahandsinformation, t o m årtalet för det skedda stod fel på sajten. Antagligen kände författarteamet tjejen personligt, men skrev historien precis så fel som de kom ihåg den och lade till en hel del skönlitterära fantasier och ideologiska ingredienser.
Själv struntade jag i att läsa skitsidan ifråga när jag såg att årtalet var fel - det riktiga året kunde vem som helst ha kollat på nätet, t ex i den här bloggen, som jag ursprungligen startade precis år 2002, även om jag senare överfört mina tidiga skriverier under en annan bloggtitel. Men den högerextrema lynchmobben trodde redan då mera på sina egna lögner, precis som den i dag hyser större förtroende för MV-lehti och liknande "alternativa nyhetskällor" än till de "mainstreammedier" som ännu försöker iaktta någon sorts journalistisk etik.
På ett liknande sätt tillskrev mig högerextremisterna ett - antagligen i och för sig genuint - hotbrev riktat till Jussi Halla-ahos hustru. I avsändarens hotmail-adress ingick det vad som såg ut för att vara ett födelseår, och eftersom det råkade vara samma år som mitt, påstod de att det var jag som skickat meddelandet. Brevet hade kommit från en ip-adress som högerextremisterna också exponerade för att övertyga läsarna om att det var äkta vara och inte något de själva hittat på. Dessvärre - eller ur min synvinkel: dessbättre - hörde denna ip-adress hemma i Villmanstrand, en stad som jag aldrig i mitt liv besökt och som ligger rätt långt borta från var jag bott sedan jag blivit myndig, dvs Åbo. Det där med Villmanstrand gick att kolla med allmänt tillgängliga dataverktyg på webben.
Meddelandet var förresten avfattat på en obildad och brutal finska av den sort jag aldrig skulle nedlåta mig till - jag brukar nämligen beakta språkriktighetsregler och undvika främmande lånord. Detta till trots förkunnade extremhögern givetvis att stilen i brevet bevisade att det var jag som skrivit det - de själva har ju så föga insikt i vad bra finska är att de kanske t o m trodde på sin lögn. Förresten beskyllde Halla-aho aldrig mig för att ha skrivit meddelandet ifråga, ännu mindre kontaktade han polisen. Meddelandet kunde sålunda mycket väl vara rena förfalskningen, dvs inte ens skickat av någon livslevande människa från Villmanstrand. Men invandringskritikerna har redan kopierat meddelandet från varandra om och om igen och sått kopior överallt på nätet, så i deras universum är det Guds och dagsens sanning att jag skrivit eländet.
Sedan blev det visserligen åtalsprövning för mig när jag yttrat ett par oförsiktiga ord på Facebook, men efter ett och ett halvt år beslöt riksåklagaren att inte väcka åtal - delvis därför att mina ord inte motsvarade rekvisiten för något brott (något som borde ha varit klart efter en och en halv minut, inte ett och ett halvt år), delvis därför att jag skickade till riksåklagaren en massa material från webben som bevisade att jag verkligen varit offer för klappjakt på nätet.
I riksåklagarens beslut stod det visserligen inte att jag hade förföljts, utan det hette att det förelåg "långvarig bitterhet" mellan mig och "vissa andra" webbskribenter, alltså att det var ett gräl med två sidor och att det ur åklagarens synpunkt var irrelevant och i praktiken omöjligt att ta reda på vem som hade tagit det ursprungliga initiativet. Jag delar givetvis inte åklagarens åsikt, men resonemanget bakom beslutet förstår jag.
Det förefaller att de där lögnerna om ett hotbrev som jag kantänka skrivit åtminstone bidragit till att en tidningsartikel om hur jag varit med om att återuppliva iriska språket har refuserats. För ett par år sen lärde en ung finsk frilansredaktör känna språkaktivister på Irland som var entusiastiska över de böcker jag skrivit på iriska, och killen ville sen skriva en artikel om mig. Jag besvarade alla hans frågor och skickade honom en massa material om språket, men artikeln kom aldrig ut i den dagstidning han erbjöd den till.
Redaktionssekreteraren för tidningen (den person som accepterar eller förkastar erbjudna artiklar alltså) hade nämligen tidigare munhuggits med mig på Facebook och låtit mig förstå att jag verkligen skrivit det där hotbrevet till fru Halla-aho. För det här lät jag givetvis killen veta vad jag ansåg om honom, och då skrädde jag minsann inte orden. Tydligen var han efteråt så sur på mig för det här att han satte krokben för den unge frilansskribenten när denne föreslog honom artikeln om mig. Mig rörde det ju inte i ryggen, det var bara den helt oskyldige frilansaren som gick miste om arvodet.
Högstdensamma Guds gåva till finsk journalism sade förresten i samma diskussion att han varken gillade Halla-aho eller dennes ideologi, men ansåg att det av principskäl var viktigt att stöda hans uttrycksfrihet för att upprätthålla "mångstämmigheten" i samhället. Vad jag anser om denna mångstämmighet är det antagligen lätt att gissa när jag nu har fått sparken från medierna på deras begäran som bara lyssnar på Halla-ahos röst inne i sitt huvud.
Det är precis det där som är mest skrämmande hos högerextremister. De säger sig gärna vara självständiga och kritiska tänkare, men samtidigt talar de om Halla-aho som om denne vore en gudom: tillbedjandet antar ibland nästan homosexuella drag. När Halla-aho på sin tid stod inför rätta, var de beundrare som hade kommit för att följa med processen ofta inkapabla att förklara, varför de uppskattade honom så mycket - tillfrågad svarade en ung kille någonting i stil med att Halla-aho bara var så häääärlig. Fru Halla-aho, som också var närvarande, fick sätta sig på en beundrares knä för att följa med rättegången, eftersom kultisterna lagt beslag på alla sittplatser.
Allt detta kunde man visserligen läsa i nyhetsrapporteringen, men att medierna var rädda för Halla-ahos armé av skuggor syntes i att ingen tidningskåsör vågade reflektera över eller analysera de för finländskt politiskt liv främmande dragen i Halla-ahokulten. Det är givetvis på sitt sätt besynnerligt att jag på den tiden praktiskt taget var den enda mediemurveln som öppet vågade säga att vår extremhöger var en fundamentalistisk sekt som såg Halla-aho som en gudom. Alla andra såg det säkert också, men höll tyst precis därför att de var rädda att hamna i klorna på fundamentalisterna. Det här stoppade redaktörerna på stora tidningar inte från att då och då skriva motbjudande skrytessäer, där de likställde sig med allehanda oliktänkare i all världens diktaturer och ansåg sig vara stora hjältar och förkämpar för uttrycksfrihet.
Den som vågade tala högt om hur extremhögern bedrev klappjakt mot de som den ansåg vara sina motståndare fick genast tiotals indignerade protester i sin kommentarlåda, någonting i stil med att "vi garanterat inte är några högerextremister som kommer med hotelser, och påstår du något annat så får du på käften din jävla stalinist". Det är överhuvudtaget typiskt för extremhögern att allt man vågar säga om dem genast avvisas i ordalag som egentligen bevisar det påstådda. Nyligen förkunnade en av dem att det var orättvist att kalla hans själsfränder för nazister och fascister och att bara en lögnaktig jude kunde säga någonting så oförskämt. Det här vore någonting att storgarva åt, om inte våra journalister vore alltför fega för att påpeka det skrattretande i det. Jag vill återigen påminna om att kärnan i totalitarismen är att man inte får skratta åt löjliga saker.
Och javisst, jag är förbittrad. Allt vad jag under åren skrivit om extremhögern har visat sig vara dagsens sanning, men någon erkänsla får jag inte: som bekant drivs sanningstalaren ut ur sju städer och söker förgäves efter nattlogi i den åttonde. Halla-aho själv har sett sig tvungen att medge att jag hade rätt när jag - ett antal år tidigare än alla andra - varnade för det ryska inflytandet bakom vår extremhögern. Killen har visserligen själv uppträtt på propagandakanalen Russia Today för att berätta sina gamla sagor om brinnande invandrarghetton i Finland och om vårt lands "exceptionellt öppna dörrar" mot invandrare (trots att vår invandringspolitik väcker avund hos Sverigedemokraterna), men det räknas ju inte. När Halla-aho inte översätter den internationella extremhögerns färdiga åsiktsmallar till dålig finska, går han helt på emotioner och uppfattar tydligen ingen motsättning mellan sitt uppträdande på rysk propaganda-tv och sitt deltagande i stöddemonstrationer för Ukraina.
Men Halla-aho är ju till sitt temperament en konstnär, inte någon logisk tänkare. Sitt första renommé rönte han som bekant som galjonsfigur för ett heavyrockband som hette Blashemia - javisst, det var precis så killarna bokstaverade namnet på sin orkester - och som det anstår en konstnär koncentrerar han sig på att uppleva starka känslor. Dessvärre höll han sig inte till metallmusik: för en man med så hett och vilt blod i sina ådror lämpar sig ju denna genre alldeles utmärkt när han vill uttrycka sina sinnesrörelser på ett sätt som är förståeligt för folkets djupa led, i ordalag som t ex Fitta satan shit fuck heavy dödar yeeeaaaah! I stället fick han för sig att börja skriva sina rasistiska bloggdrapor på erbarmlig finska. Fosterlandet skulle minsann ha kunnat undvara hans skriverier, och dessutom skulle han som rockmusiker ha fått den sorts uppmärksamhet av unga kvinnor som han en gång sade sig sakna: hans anhängare var nästan undantagslöst män, vilket innebar att inga unga flickor kastade några våta trosor på honom.
Det finns givetvis andra konstnärer som sållat sig till webbtrollen, och många av dem har en öppet putinistisk världsbild. Jari Halonens film Kalevala - uusi aika (på grund av det programmatiskt och ideologiskt svekofobiska innehållet har den ingen officiell svensk titel) väckte nyligen uppmärksamhet med sin antimodernism som företedde vissa likheter med de ryska landsbygdsprosaisternas ideologi. FIlmen framställde den kristna tron, Sverige och västerländskheten i allmänhet som en ond civilisation som förslavat Finland. Den här världsbilden är vanligare hos en viss sorts marginalkonstnärer än den flyktige betraktaren kanske föreställer sig. För tie-tjugu år sedan såg man dylikt bara på Matti Simonahos legendariska webbsidor, men i dag har vi en hel subkultur av denna sort.
I det här attitydpaketet ingår det (kanske inte hos alla, men subkulturen håller hela tiden på att förenhetligas) en föreställning om Ryssland som en elementärt jordnära, shamanistisk och mystisk kultur. Sverige och det kristliga västerlandet har berövat oss någon väsentlig del av vår själ, heter det, och som motvikt erbjuder oss denna subkultur det ryska österlandets direkta förbindelse till jordvättarna. Naturligtvis begriper det här konstnärsgänget inte ett ord ryska, och inte heller orkar de läsa Dostojevskij, gubbfan skrev ju så jäkla tjocka och tungrodda luntor. Snarare använder de Ryssland som en vit duk att projicera sina visioner på - visioner om ett fattigt men andligt rikt liv.