Vapaamieliseksi demariksi itseään luonnehtiva espoolaisinsinööri Janne Korhonen puhui kuin minun suullani julistautuessaan hiljattaisessa bloggauksessaan Naton kannattajaksi. Hänen luettelemansa perusteetkin olivat samantyyppisiä kuin minulla:
* tuki, jota Venäjä antaa lännen oikeistopopulistisille ja suorastaan fasistisille liikkeille;
* Naton luonne demokraattisten maiden vapaaehtoisena yhteistyöjärjestönä (sen virheitä ja väärinkäytöksiä kiistämättä);
* Suomen asema ei oleellisesti muuttuisi Nato-jäsenyyden myötä, koska Venäjä pitää Suomea jo nyt vihamielisen länsiblokin edustajana;
* Venäjän taloudellinen hataruus, jonka vuoksi Suomen ei kannata sitoutua esimerkiksi kovin syviin kauppasuhteisiin itänaapurin kanssa.
Voisin itse lisätä vielä sen lempiteesini, että Venäjällä ei ole enää kommunismiin verrattavaa ideologista missiota. Venäjä ei halua esiintyä minään vasemmistolaisesti ymmärretyn oikeudenmukaisuuden esitaistelijana. Venäjä ei tarvitse ystäviä sillä tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Venäjä tarvitsee sille alistuvia alusmaita, ja Venäjän juoksupojat länsimaissa eivät enää ole mitään vasemmistointellektuelleja, vaan ilmirikollisia, katurasisteista korruptoituneisiin liikemiehiin.
Nato-jäsenyyden vastustajat esittävät usein huolenaiheenaan, että Suomi joutuisi järjestön jäsenenä poliittisesti riippuvaiseksi Yhdysvalloista. Todellisuudessa juuri Nato-maat ovat järjestön historian aikana olleet varsin itsenäisiä ulkopolitiikassaan, ja esimerkiksi USA:n omavaltaisuudet Latinalaisessa Amerikassa 1980-luvulla saivat osakseen paljon kritiikkiä. Nyt on herännyt keskustelu suorasta liittoutumisesta amerikkalaisten kanssa Naton ohi, koska Nato-keskustelu on estetty ja tabuisoitu. Seuraus voi hyvinkin olla että Suomi liukuu omien etujensa kannalta juuri sellaiseen riippuvuussuhteeseen Yhdysvalloista, jota Naton vastustajat pelkäävät ja joka Naton jäsenenä vältettäisiin. Kahdenvälisessä suhteessa muut jäsenmaat eivät nimittäin olisi tukenamme, jos haluaisimme tehdä USA:sta riippumattomia ulkopoliittisia päätöksiä.
Näissä oloissa todellakin vasemmistoliberaalin oikea reaktio on kannattaa Natoon liittymistä, jo siksikin, että Nato on virallisesti ottanut tutkittavakseen äärioikeiston ja Venäjän yhteydet, eli asettunut yksiselitteisesti puolustamaan meitä äärioikeistolta. Ja mitä sitten pahamaineiseen Gladio-operaatioon tulee, en panisi ollenkaan pahakseni, jos Nato perustaisi uuden Gladion tarkoituksenaan hieman salavihkaa apuharventaa Venäjän leivissä olevaa äärioikeistoa. Niin komeaa poikaa ei maahanmuuttokriitikoiden riveistä löydy, ettei hän näyttäisi vielä paremmalta Naton iskujoukkojen ampuma reikä otsassaan.
Vasemmistoliberaali Nato-herännäisyys on toivottava ilmiö siksikin, että on kansakuntaa hajottavaa, jos Naton asian ajaminen jää oikeistolle. Tällöin vasemmistöhörhöjen suosittu propagandamotiivi eli laajalti vastustetun oikeistolaisen talouspolitiikan kytkeminen yhteen Nato-jäsenyyden kanssa näyttää aivan liian uskottavalta. Tähän asti Naton vastustajat ovat pärjänneet pelkästään sen tasoisilla iskulauseilla, että jos Natoon liitytään niin lihava Amerikan liikemies tulee ja yksityistää lastesi päiväkodin pedofiilibordellikseen, eikä tähän ala-arvoiseen populismiin tule muutosta ennen kuin vasemmaltakin alkaa kuulua Natoa kannattavia ääniä.
Nyt kun on niin muodissa syytellä Erkki Tuomiojaa taistolaiseksi ja Venäjän myötäilijäksi, haluan todeta, että pidän täysin mahdollisena Tuomiojan kääntymistä Naton kannattajaksi. Silloin nuoruudessani, kun aloin kehittää jonkinlaista isovanhemmista riippumatonta omaa poliittista tietoisuutta, siihen vaikutti merkittävästi Tuomiojan tuolloin päätoimittama Ydin-lehti, jonka linja oli hyvin kriittinen sekä taistolaisia (niiltä osin kun heitä 80-luvulla vielä sanan alkuperäisessä merkityksessä oli) että Suomen virallisen ulkopolitiikan neuvostomyönteisyyttä kohtaan.
Tiedämme nyt, että CIA rahoitti kiertoteitse kaikenlaista Neuvostoliitosta riippumatonta ja siihen kriittisesti suhtautuvaa vasemmistolaista toimintaa, enkä pidä mitenkään mahdottomana, että sitä rahaa olisi mennyt myös Ytimen ylläpitoon, kun sitä meni Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueellekin. Tällaisella rahoituksella CIA muuten teki hyvää työtä suomalaisen(kin) demokratian puolesta, mikä on yksi syy, etten pidä CIA:ta minään yksiselitteisenä mörkönä, enkä liioin Natoa.
Kokonaan eri asia sitten on, että CIA:n toiminta kolmannessa maailmassa oli huomattavasti vähemmän hienostunutta ja asiantuntevaa. Voi sanoa, että USA:n ulkopolitiikkaa tässä asiassa luonnehti eräänlainen rasismi: jossain tummempihipiäisten kansoittamassa latinalaisamerikkalaisessa maassa maltilliset ja demokraattiset vasemmistopuolueet jyrättiin kuolemanpartioilla eikä niitä vaivauduttu erottamaan kommunisteista, kun taas Suomessa, jonka asukkaat ovat valkonaamaista rotua, täkäläiseen poliittiseen järjestelmään perehdyttiin sävykkäämmin.
Tuomioja oli siis 80-luvulla sellaisen lehden päätoimittaja, joka silloisista oloista tiedetyn perusteella saattoi hyvinkin olla CIA:n rahoittama. Kannattaa muistaa, että Suomessa oli tuolloin kaksi rauhanliikettä, yhtäältä avoimesti neuvostomyönteinen (ja nyttemmin varsin venäläismyönteiseksi profiloitunut) Rauhanpuolustajat, ja esimerkiksi 80-luvun sivariliikettä lähellä ollut Sadankomitea, joka oli myös Tuomiojan ja Ydin-lehden taustalla. (Sivarithan eivät olleet taistolaisten suosiossa - heidän mielestään tietoisen kommunistin tehtävä oli mennä armeijaan, koska asepalveluksen suoritti myös työväenluokka eli heidän uskontonsa Jumala, puhumattakaan siitä, että armeijassa opittiin tuiki tärkeitä tappotaitoja tulevassa vallankumouksessa hyödynnettäväksi.) Arvatkaa vain kumpaa porukkaa minä epäilen CIA:n salaa rahoittamaksi, enkä todellakaan pidä sitä paheksuttavana enkä häpeällisenä asiana.
Sitä en tietenkään väitä, että Tuomioja olisi tietoisesti ottanut vastaan rahaa CIA:lta (sitä paitsi ne eurooppalaisten demaripuolueiden saamat summatkin taisivat olla amerikkalaisen ammattiyhdistysliikkeen tai jonkin muun luotettavan bulvaanin välittämiä, niin että uskottava kiistettävyys säilyi, myös oman liikkeen sisällä). Mutta esimerkiksi EU-asiassa, jota Tuomioja päätyi pitkän julkisen fundeerauksen jälkeen kannattamaan, hän täytti juuri sen tehtävän, jota varten CIA ylläpiti ja tuki kommunisteista riippumatonta vasemmistoa. Hän siis puhui vasemmistolle sille hyväksyttävin älyllisin argumentein länteen yhdentymisen puolesta.
Kukaan ei ole niin takkiakääntävä opportunisti kuin vanha radikaali, ja jos SDP:n sisällä nousee Nato-myönteisiä ääniä (kuten Janne Korhonen, eikä toki pidä unohtaa Liisa Jaakonsaarta), Tuomiojakin saattaa olla käännytettävissä hyvän asian kannalle - ainakin jos hän kokee Naton kannattajien edustavan puolueensa nuoria ja vireitä.
Janne Korhonen, en ingenjör från Esbo som ser sig som liberal socialdemokrat, skrev nyligen en bloggdrapa i vilken han tog ställning för Nato i ordalag som kunde vara mina egna. Även hans argument liknar de som jag brukar framföra:
* Rysslands stöd till högerpopulistiska, t o m fascistiska rörelser i Väst;
* Nato må ha sina avigsidor, men när allt kommer omkring är det en frivillig samarbetsorganisation för demokratiska länder;
* Finlands position skulle inte nämnvärt förändras med Natomedlemskapet, eftersom Ryssland redan nu uppfattar Finland som en del av det fientliga västblocket;
* Rysslands ekonomiska bräcklighet, som innebär att det inte är förnuftigt för oss att ha alltför täta handelsförhållanden med grannen.
Här kunde jag tillägga min favorittes om vad det innebär att Ryssland inte längre har någon ideologisk mission jämförbar med kommunism. Ryssland vill inte framträda som förkämpe för rättvisa som den uppfattas ur vänsterns synvinkel. Ryssland behöver inte "vänner" som Sovjet på sin tid. Ryssland vill ha lydiga satelliter. Rysslands springpojkar i Väst är inte längre några vänsterintellektuella, utan öppet kriminella, från rasistiska huliganer till korrumperade affärsmän.
Natomotståndarna påstår sig vara oroade över att Finland som ett resultat av medlemskapet skulle hamna i ett politiskt beroende av Förenta Staterna. I verkligheten har Natoländerna ofta varit rätt självständiga i sin utrikespolitik, och de egenmäktigheter som USA på åttiotalet begick i Latinamerika väckte mycket kritik. I dag har man börjat diskutera om direkt allians med Förenta staterna utan medlemskap i Nato, eftersom Nato är ett tabutema. Följden kan mycket väl vara att Finland hamnar i ett precis sådant beroendeförhållande med USA som Natomotståndarna är rädda för och som vi faktiskt som Natomedlemmar skulle undgå. I ett bilateralt förhållande skulle de andra medlemsländerna nämligen inte ge oss ryggstöd om vi ville fatta egna utrikespolitiska beslut oberoende av Washington.
Det här är faktiskt något Timo Soini vet och det är precis därför han talar om hur viktigt det är med amerikanska kontakter utan att nämna Nato. Han hoppas på att högerextrema krafter av den sort som han gillar gör sig gällande i USA och stöder honom på hans korståg mot allt vad upplysning heter.
Under de här omständigheterna är det faktiskt vettigt och rätt av en vänsterliberal att dra en lans för Natomedlemskapet, inte minst därför att Nato åtagit sig att undersöka kontakterna mellan extremhögern och Ryssland, dvs positionerat sig som vår försvarare mot extremhögern. Vad sen gäller den illa beryktade Operation Gladio, skulle jag inte vara så hemskt ledsen om Nato startade en ny operation i samma anda för att i smyg genomföra en viss gallring av den extremhöger som Ryssland upprätthåller.
Vänsterliberal Natoväckelse skulle vara önskvärd även därför att det är söndrande för nationen att låta endast högern kräva Natoanslutning. Det populära propagandamotivet inom tokvänstern - att koppla ihop den impopulära ekonomiska högerpolitiken och Natomedlemskapet - kommer då att framstå som alltför trovärdigt. Hittills har Natomotståndarna kunnat piska upp stöd genom att köra med slagord om en tjock amerikansk affärsman som kommer och privatiserar dagiset du tar dina barn till och gör om det till ett glädjehus för pedofila snuskgubbar - detta alltså som ett exempel på vad Natomedlemskapet leder till, enligt deras mening. Det blir aldrig slut med denna undermåliga populism förrän vi börjar höra Natoförespråkande röster också från vänsterhållet.
I dag är det på modet att kalla Erkki Tuomioja för stalinist och Rysslandsslickare, men enligt min mening är det helt tänkbart att Tuomioja byter sida och blir Natoförespråkare. När jag ännu var ung och vacker och började utveckla egna politiska åsikter oberoende av morföräldrarna var en av de viktigaste influenserna för mig tidningen Ydin, som Tuomioja på den tiden var chefredaktör för. Tidningen var mycket kritisk både mot stalinister (om det på åttitalet ännu fanns några i finsk politik) och den officiellt påbjudna prosovjetismen i vår utrikespolitik.
I dag vet vi att CIA via omvägar finansierade vänstergrupperingar som var oberoende av och kritiska mot Sovjet, och jag för min del ser det inte som omöjligt att en och annan slant gått till att upprätthålla Ydin, när även socialdemokratiska partiet i Finland fick sin beskärda del. Genom sådan här finansiering bidrog CIA faktiskt på ett välkommet sätt till demokratisk pluralism i Finland och i andra länder, vilket är en av orsakerna till att jag varken vill demonisera CIA eller Nato.
Det är en helt annan sak att CIA uppförde sig på ett mycket mindre raffinerat och sakkunnigt sätt i tredjevärldenländerna. Man kan säga att den amerikanska utrikespolitiken karaktäriserades av en sorts rasism: i latinamerikanska länder där folk hade lite mörkare hud lät man dödspatrullerna slakta ned även moderata vänsterpolitiker utan att skilja på dem och kommunisterna, medan man i Finland, där det bodde kritansikten, skaffade sig mera nyanserad information om det lokala politiska livet.
Tuomioja ledde alltså på åttitalet en tidskrift som mycket väl kunde vara CIA-finansierad, med tanke på hur världen på den tiden låg. Det är värt att komma ihåg att vi då hade två fredsrörelser, å ena sidan de öppet sovjetvänliga Fredskämparna, som sedan dess profilerat sig som Rysslandsvänliga, och De Hundras Komitté, som t ex stod åttiotalets civiltjänstgörare nära och dessutom gav ut tidskriften Ydin. (Civiltjänstgörarna gillades inte särskilt av stalinisterna: de tyckte ju att en medveten kommunist borde göra värnplikt, av två skäl: arbetarklassen, guden i deras religion, brukade också göra värnplikt, och dessutom lärde man sig nödvändiga avlivningskunskaper i armén som kunde komma väl till pass när revolutionen väl började.) Gissa bara vilket av dessa två gäng som jag tycker fick pengar av CIA. Och det är givetvis inte något de bör skämmas över.
Jag vill förvisso inte påstå att Tuomioja medvetet tagit emot pengar från CIA. Även det stöd som europeiska socialdemokratiska partier torde ha kanaliserats via den amerikanska fackrörelsen eller någon annan pålitlig bulvan, så att trovärdig förnekelsebarhet aldrig rubbades. Men vad gäller EU-medlemskapet, som Tuomioja efter många långa och mycket offentliga och synliga om och men kom att uttrycka sitt gillande för, uppfyllde han precis den uppgift som CIA upprätthöll och stödde den icke-kommunistiska vänstern för. Han förespråkade alltså västintegration i intellektuellt hållbara ordalag som vänstern kunde acceptera.
Ingen är en så kappvändande opportunist som en gammal radikal, och om det börjar höras likadana Natovänliga röster inom sossepartiet som Janne Korhonen (och låt oss inte glömma Liisa Jaakonsaari), är det mycket möjligt att även Tuomioja låter sig omvändas, åtminstone om han uppfattar Nato som något de unga och livliga i partiet gillar.