Olavi Mäenpää vastaan hompanssit

Eräs tuttavani, joka toisin kuin minä viitsii joskus penkoa Homman loka-allasta, kiinnitti huomionsa siihen, että Olavi Mäenpää, Turun äärioikeistoveteraani, kävi siellä haastamassa hompansseja. Seuraava viesti kertoo paljon siitä, millä tavalla nykyiset hompanssit eroavat vanhoista äärioikeistolaisista. Olen luettavuuden vuoksi vähän toimittanut tekstiä – ei siksi, että Mäenpää kirjoittaisi mitenkään kovin huonoa suomea (itse asiassa hänen kielenkäyttönsä on osaavampaa kuin viiteryhmässä keskimäärin). Olen myös poistanut yksityishenkilöiden nimet.

”Olen A[---] satavarma, ettet sinä saisi kaksinumeroisiakaan äänimääriä missään vaaleissa. Toki jaksan epäillä, ettei kaltaistasi millekään listalle edes ehdokkaaksi hyväksyttäisi. Joku raja sentään politiikassakin pitää olla. Eläisit vain muistoissasi, kun olit urasi huipulla Suomen Sisun aluepäällikön tittelillä. Sait kutsua koolle tyhjänpäiväiset keskiviikkokerhotkin. Nyt puuhastelet saman järjestön entisen kanslia- ja vastatiedustelupäällikkö (saako nauraa?) R[---] R[---] H[---]n kanssa, joka ylensi itsensä nimimerkillä sotamarsalkka Rommeliksikin, jonkin älyvapaan reformiseuranne parissa. Kyllä teidän kumpaisenkin veikkosen tyylitajusta henkii vahvasti, että ette ole asevelvollisuuttakaan suorittaneet. Tosin H[---] yritti, mutta lensi kuin leppäkeihäs Niinisalon varuskunnasta! Hanki A[---] itsellesi edes jonkinasteinen elämä tuollaisen merkityksettömän uhoamisen tilalle. Ensimmäinen askel positiiviseen suuntaan olisi astua sieltä tunkkaisen kämpän tietokoneruudun takaa raittiiseen ulkoilmaan ja sitä tietä totuttelemaan ihmissuhteiden solmimiseen normaalissa siviilisaatiossa.
Herra J[---]nkin vedät kirjoituksessasi esiin. Juuri pari päivää sitten soittelimme M[---]n kanssa ja suunnittelimme tulevia. Tuntuu, ettei hänenkään poliittiseksi kodikseen oikein sovi järjestö, jossa valtaa käyttävät pilviveikot, homoliittojen puolestapuhujat, totaalikieltäytyjät ja sivarit! Keskustelimme myös hyvästä yhteistyöstämme M[---]n ollessa listallani ehdokkaana EU-vaaleissa 2004. Ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? A[---], politiikka on eriskummallinen urheilulaji.”

Mäenpään keskustelukumppani A on eräs vähemmän tunnettu turkulainen (muistaakseni) äärioikeistolainen. RRH taas on se nuori äärioikeistolainen, joka kirjoitti narkkarikavereilleen väärennettyjä lääkereseptejä ja sai tuomion huumerikoksesta ja lääkärinä esiintymisestä. Hän myös leukaili joukkomurhaamisesta jollain terveydenhoitoalan nettilaudalla (vai oliko sähköpostilista?) ja aiheutti hysterian, niin että hänelle mäjäytettiin syyte perättömästä vaarailmoituksesta. M ja herra J ovat sama henkilö, äärioikeiston vanha nestorismies, joka taisi tulla alan miesten joukossa kuuluisaksi 90-luvun alussa yrittäessään perustaa IKL:ää uudelleen.

Mäenpään kirjoituksesta näkyy selvästi, mikä hänenlaistensa vanhojen äärioikeistolaisten ja uusien natsien ero on. Ennen vanhaan, hänen loistoaikoinaan, äärioikeistolaisuuteen liittyi ainakin teoriassa tietty ihmisihanne: kovan, ruumiillisesti voimakkaan heteromachon ihanne. Kuten tiedämme, Mäenpää on äärioikeistolaisen remuamisensa ohessa myös ansioitunut nyrkkeilyvalmentaja, jonka suojatteihin on lukeutunut maahanmuuttaja- ja muslimitaustaisiakin nuorukaisia. Pistää itse asiassa miettimään, kumpaa Mäenpää vastustaa enemmän: maahanmuuttoa sinänsä vai maahanmuuttopolitiikan vihernynny- ja tätileimaa. Ehkä hänestäkin olisi saatu maahanmuuttomyönteinen, jos maahanmuutto olisi markkinoitu hänelle niin, että sieltä tulee Olkku kovia sällejä joista sinä saat valmentaa nyrkkeilijöitä ja jotka puolustavat Suomea Venäjän uhalta.

Mäenpään äärioikeistolaisuudessa on selvät paalut, joita myöten aidat vedetään: aseellinen maanpuolustus, homoliittojen vastustaminen ja huumekielteisyys. Monet kommentoijat poliisin ”asiantuntijoita” myöten ovat kuvitelleet, että uudenkin äärioikeiston ideologia olisi yhtä ehdoton. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan uusi äärioikeisto niin meillä kuin muualla on hylännyt perinteisen äärioikeiston arvot. Ei se esimerkiksi ole mitenkään kansallisella pohjalla, vaikka väittääkin olevansa nationalistista ja isänmaallista.

Olavi Mäenpään äärioikeistolaisuus oli vielä reaktiota johonkin todelliseen. On totta, että Suomi liukui Neuvostoliiton aikakaudella arveluttavalla tavalla itänaapurin vaikutuspiiriin. Aseistakieltäytymisen ja homoseksuaalisuuden salliminen johtuivat toki ennen muuta ihan kapitalistisesta markkinataloudesta ja sen omasta liberalisoitumisesta, mutta koska tämä olojen ja ajattelun vapautuminen tapahtui Suomen ollessa Neuvostoliiton vaikutuksen alla, se oli helppo leimata Neuvostoliiton aiheuttamaksi rappioilmiöksi. Vanhan polven äärioikeistolaiset, kuten Mäenpää, paheksuivat kaikkea tätä ja päätyivät ajattelemaan, että oikeistoradikalismi on ainoa tapa pelastaa isänmaa. Itse asiasta voi olla eri mieltä, mutta ainakin kyseessä oli Suomen omista yhteiskunnallisista oloista kummunnut protesti.

Päälle tulee tietysti vielä sekin, että oikeistoradikalismin juuret Suomessa ulottuvat vuoteen 1918 asti. Ensimmäisessä tasavallassa koko vasemmisto – myös sosiaalidemokraattien se osa, joka ei ottanut osaa kapinaan – oli epäilyttävää porukkaa, jolle ei ensimmäisten vaalikausien aikana annettu edes mahdollisuutta esiintyä radiossa. Ne ajat muistaneille oikeistolaisille ”vapaus” tarkoitti määritelmällisesti sitä, että vasemmisto pidettiin hiljaa, ja totta kai kaipuu sellaiseen ”normaalitilaan” siirtyi myöhemmille sukupolville, joita Olavi Mäenpää omalta osaltaan edustaa. Itse asiassahan tuollainen vasemmistonvastaisuus kuului minunkin perheeni traditioon.

Uusi äärioikeisto sitä vastoin on kansainvälinen muoti ja alakulttuuri. Kuten on jo nähty, suuri osa sen teeseistä ja iskulauseista on peräisin toisista yhteiskunnista ja toisista historiallisista oloista. Pelottelu hallitsemattomalla maahanmuutolla ei kuulu Suomeen, jossa maahanmuutto on useimpiin länsimaihin verrattuna häviävän pientä ja jossa ei ole mitään paperittomien suuria laumoja. Itse asiassahan yksi syy siihen, miksi politiikan valtavirta ei moneen vuoteen ottanut maahanmuuttajakriitikoita vakavasti, on juuri tässä: ”hallitsemattomasta maahanmuutosta” puhuminen Suomen oloissa nyt vain on suunnilleen yhtä mielekästä kuin Tahitilla olisi keskustella jäänmurtajan hankkimisesta ahtojääongelmia helpottamaan.

Mäenpää valittelee sitä, että uuden äärioikeiston piirissä vaikuttaa pilvenpolttajia. Kuten muistamme, vanha äärioikeisto painotti päihdeharrastuksissaan perinteisiä kansallisjuomia. Pilven poltto oli pitkään politisoitunutta ja miellettiin osaksi hippityylistä pasifistista protestia. Vielä nykyäänkin kuulee lapsellisen naiiveja väitteitä kannabiksesta rauhanhuumeena. Nuorimmassa polvessa sitä vastoin kannabis on yksinkertaisesti päihde, jota käytetään siksi, että halutaan päästä päihtyneeseen tilaan, se on vähän niin kuin päihteidenkäytön idea, jos tyhmänä raittiusmiehenä olen asian oikein ymmärtänyt. Toisin sanoen pilvenpolttajalla ei nykymaailmassa ole mitään syvällisiä aatteellisia esteitä alkaa äärioikeistolaisiksi.

Siviilipalveluksestakaan et nykyään enää rauhanmiestä tunnista. Tämä on tietysti seurausta siitä, että aseistakieltäytyjäliike harmillisesti onnistui pyrkimyksessään tehdä sivarista valtavirtaisesti hyväksyttävää. Vielä 80-luvulla siviilipalvelukseen pääsi vain erityisen vakaumuksentutkintalautakunnan luvalla, mikä tarkoitti, että aseistakieltäytyjäksi kelvatakseen piti nähdä aitoa vaivaa ja pohtia asioita, olla uskottava aatteen mies. Vuonna 1987 lautakunta lakkautettiin ja aseistakieltäytymisestä tuli pelkkä ilmoitusasia. Tällöin sivari muuttui roskapöntöksi sellaisille tyypeille, joita armeija ei ymmärrettävistä syistä halunnut riveihinsä: aloitteleville taparikollisille ja sairaalloisen lihaville, pari esimerkkiä mainitakseni. Niinpä kaikenlaiset törkyrasistiset rämppäsällit saattoivat mennä sivariin vain koska se oli niiden kulttuuria, tässä tapauksessa siis hevilettisten hevirokkarien.

Olavi Mäenpään edustamalle äärioikeistosukupolvelle luultavasti rokkikulttuuri oli kokonaisuudessaan paheksuttava ilmiö, osa samaa rappiota, joka sai hänenlaisensa omaksumaan oikeistoradikaalin arvomaailman. Nuoremman polven äärioikeistolle sitä vastoin suuri osa siitä paheksuttavasta rappiosta on jo aikoja sitten valtavirtaistunut osaksi arkea. Tämän takia tuntuukin piinallisen teennäiseltä, kun nykyiset nelikymppiset ja sitä nuoremmat esittävät konservatiivista vanhaa äijää puhuen vanhoista hyvistä ajoista, jolloin elämä oli yhteisöllistä ja yksikulttuurista. (Milloinkahan se oli, 90-luvullako?)

Nykyinen äärioikeistolaisuus on pääosin alakulttuuri-identiteetti. Se ei ole reaktiota mihinkään yhteiskunnalliseen epäkohtaan, vaan pelkkä rooli, jossa on kyse enemmän uhosta ja näyttelemisestä kuin aatteellisesta johdonmukaisuudesta. Edes äärioikeistolaisten ideologinen ydinryhmä ei ole johdonmukainen esimerkiksi suhteessaan Venäjään, jota se välillä pitää turvallisuusuhkana Suomelle, välillä ihanana muslimintappovaltiona. Mitä tulee tämän ydinryhmän ulkopuolisiin, harhaanjohdettujen suuriin laumoihin, monet heistä tosiaan koettavat omaksua sitä vanhan jäärän roolia, mutta he eivät ollenkaan tiedä, mikä se vanha hyvä aika oikein on, jonka arvoja pitäisi haikailla takaisin.

Esimerkiksi kelpaavat vaikka jonkun Reijo Tossavaisen jutut. Paatos ja milloin mihinkin tahoon kohdistuva paheksunta on hirmuinen, mutta sen takaa ei tunnu löytyvän mitään punaista lankaa. Vanhoihin hyviin aikoihin kaivataan, mutta ei ole selvää mihin tarkalleen. Eräässä kohdassa Tossavainen halusi EU:n tilalle vahvempaa YK:ta, vaikka – kuten eräs kaverini sarkastisesti totesi – YK:ssa Suomen sisäisiin asioihin olisi sekaantumassa paljon enemmän ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan, ja ne ulkomaalaisetkin olisivat keskimäärin paljon tummaihoisempia.

Tossavaisen YK-möläytys paljastaakin yhden suomalaisen äärioikeiston rakenteellisista ongelmista: se menneiden aikojen idylli, jota taantumuksellinen määritelmän mukaisesti kaipaa takaisin, voi nykyään olla vain Kekkosen Suomi. Kekkosen valtaantulo tapahtui vuonna 1956, lähes kuusikymmentä vuotta sitten, ja Kekkosen aikaa kesti kaksi ja puoli vuosikymmentä. Toisin sanoen nykyiset vanhuksetkin ovat Kekkosen Suomen muovaamia ja tulleet aikuisiksi Kekkosen Suomessa. Ja Kekkosen Suomessa, kuten tiedämme, monet vasemmistoidealistien ideat oli imetty valtavirran osaksi – esimerkiksi ajatus Suomesta maailmanpolitiikan lääkärinä, joka vaikuttaa YK:n kautta. Kun EU-jäsenyydestämme aikoinaan käytiin kansalaiskeskustelua, vasemmisto vierasti koko ideaa siksi, että Suomi oli jo riittävän kansainvälinen ja harjoitti kansainvälisyyttään YK:n, esimerkiksi rauhanturvaamistoiminnan, välityksellä. YK nähtiin tasapuolisena ja oikeudenmukaisena, EU taas sekä maailmanlaajuisesti että paikallisesti rikkaiden liittona köyhien päänmenoksi.

Tämän pitkälti vasemmistolaisen Kekkos-kaipuun päälle on sitten haettu kansainväliseltä ja kotimaiselta äärioikeistolta sen kanssa ristiriitaisia ideoita. Kotimainen äärioikeisto on reaktiota ja protestia juuri sille Kekkosen Suomelle. Kansainvälinen äärioikeisto taas näkee nykyään Venäjän pelastajamaana ja muslimien murskaajana, mikä on ristiriidassa kotimaisen äärioikeistoperinteen kanssa. Joku Tossavainen ei siis oikeasti tiedä mitä hän tahtoo, vaan on välillä kekkosnostalgista, välillä äärioikeistolaista mieltä asioista.

Sinänsähän Perussuomalaiset on puolue, jonka juuret ovat vennamolaisessa reaktiossa Kekkosen yksinvaltaisina ja liian neuvostoystävällisinä pidettyihin otteisiin. Toisin sanoen se on väärä puolue toimimaan Kekkos-nostalgian poliittisena kanavana. Kekkonen on suomalaisessa tietoisuudessa kiistelty hahmo, jota toiset pitävät itäeurooppalaisena kommunistidiktaattorina (mikä on asiatonta ja epäoikeudenmukaista), toiset sellaisena ihanana äärioikeistolaisena yksinvaltiaana, joka nitistäisi sivarit ja maahanmuuttajat (mikä on yhtä asiatonta ja epäoikeudenmukaista, koska Kekkonen itse asiassa oli presidenttinä ajamassa humaanimpaa kohtelua esimerkiksi aseistakieltäytyjille).

Jotta Kekkosen haamu tietoisuudessamme ei katoaisi harhateille, tarvittaisiin tosiaan tahoa, joka paneutuisi valistamaan kansalaisia siitä, mitä Kekkonen oikeasti teki tai edusti suomalaisessa politiikassa – ja kyllä vain, tarvittaisiin puolue, joka näkisi itsensä Kekkosen manttelinperijänä ja ajaisi asioita ja tavoitteita, joita Kekkonen aikoinaan myös ajoi. En sano tätä siksi, että erityisemmin itse kannattaisin Kekkosta tai kekkoslaisuutta, vaan siksi, että Kekkos-nostalgia on täysin legitiimi poliittinen positio, jos kaipaillaan sitä, mitä Kekkonen aikoinaan edusti suomalaisessa politiikassa eli jatkuvuutta, vakautta, vaurautta ja inklusiivisuutta. Perussuomalaiset on kuitenkin kaikin tavoin väärä puolue sitä nostalgiaa hyväksikäyttämään, koska se pyrkii itsetarkoituksellisesti katkaisemaan suomalaisen politiikan jatkuvuuden (”murra vanhojen puolueiden ylivalta”), horjuttamaan yhteiskunnallista vakautta, paskat nakkaa niin talous- kuin sosiaalipolitiikastakin ja keksii yhä uusia vähemmistöryhmiä, jotka se haluaa marginalisoida.