Hirvisaaren taianteko

James Hirvisaari kehuu Facebook-sivullaan tehneensä jonkinlaisen mustamaagisen taian - sanamuoto on seuraava: "Juuri äsken painoin kaikkea vääryyttä vihaavan hengen voimassa ehdottoman oikeudentunnon pyhää energiaa täynnä olevan vaajan kansanpetturin sydämeen. Kello tikittää." Tällä kertaa taian kohteena ei kuitenkaan taida olla nöyrin palvelijanne, ainakin taikaheittoa kommentoineet arvelevat uhria Johan Bäckmaniksi. Tämä olisi Hirvisaarelta sikäli edistystä, että aiemmin hän on Hommalla korostanut, miten tärkeää olisi, että suomalaiset ja venäläiset kansallismieliset "kunnioittaisivat" toisiaan, sekä selittänyt Venäjän arvostelun ja Venäjän uhasta tunnetun huolen olevan "katalaan viittaan kätkeytyvää mokuilua", ilmeisesti siksi, että hän pitää islamia todellisena vaarana.

Kristillinen äärioikeistomme ei tietenkään nyt eikä vastakaan paheksu sitä, että teologi ja entinen helluntaisaarnaaja Hirvisaari tällä tavalla tekee taikoja ja muutenkin flirttailee kaikenlaisen esoteerisen salatieteilyn ja taikauskon kanssa - ei, vaikka Hirvisaari pitää pilkkanaan aika keskeisiä kristillisiä periaatteita ja varmasti teologina itsekin tietää sen oikein hyvin. Kristinuskolle ja laajemminkin aabrahamilaisen monoteismin perinteelle on ominaista, että kaikenlaiset luonnonhenget nähdään joko alkukantaisten pakanoiden mielikuvitteluna tai Saatanan ohjaamina demonisina henkivaltoina ja kaikenlaiset kiroukset ja loitsut paholaiselle osoitettuina - Jumalan puoleen nähkääs käännytään vain rukouksin.

Kristillinen äärioikeisto on kovasti paheksunut Harry Potter -kirjasarjaa siihen sisältyvien maagisten elementtien vuoksi, joiden on nähty viettelevän nuorisoa saatanallisten henkivaltojen puoleen. Toisin kuin monet kristillisen äärioikeiston ateistiset arvostelijat, minä näen tämän Potterien paheksunnan sinänsä ymmärrettävänä: kyllä nuortenkirjoja voi, saa ja tuleekin arvostella erilaisin pedagogisin perustein, ja jos jonkun pedagoginen tavoite on kristinuskon juurruttaminen nuorisoon, totta kai hänellä on syytä löytää Pottereista kaikenlaista moitittavaa. Kyllä Harry-pojan seikkailuja on mahdollista arvostella ankarastikin myös luonnontieteellisestä maailmankuvasta - ja siihen liittyvistä opetus- ja kasvatustavoitteista - käsin.

Nyt kuitenkin kristilliseltä äärioikeistoltakin tulisi voida vaatia samaperiaatteisuutta, esimerkiksi sitä, että jos Potterit tuomitaan noituuden vuoksi, myös Hirvisaaren noituusharrastuksia vastaavasti paheksuttaisiin. Kristillisen äärioikeiston luonteeseen kuuluu kuitenkin, että se on enemmän äärioikeistoa kuin kristillisyyttä, eli (ääri)oikealla puolella oleville annetaan anteeksi kaikenlainen epäkristillisyys, taikojenteko, ateismi ja avoin uskonnon pilkkaaminen, koska he kuitenkin ovat lähtökohtaisesti liittolaisia.

Juuri tämä kaksinaamaisuus osoittaa, miten täydellisen moraaliton ja kaksinaamainen mukamas Raamattuun tukeutuva uskonnollinen äärioikeistomme on. Eikä se seksuaalisuudenkaan osalta käyttäydy niin siveellisesti kuin väittää. Tukki on silmässä, mutta muiden roskia vain paheksutaan.

Rikollisten puolue ja rehelliset ääriryhmänä

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 16. maaliskuuta 2014)

Kerronpa teille tarinan pohjoisesta Reilannin maasta, jonka kansalaiset olivat ainakin ennen vanhaan hyvin reilua, rehellistä ja lainkuuliaista väkeä, kuten maan nimestäkin käy ilmi. Itse asiassa he olivat niin kunnollista porukkaa, että maan rikolliset ahdistuivat ja traumatisoivat syvästi, koska olivat niin surkeassa asemassa ja vailla arvostusta. Edes Reilannin vasemmisto, tuo kaikkien sorrettujen ja päähänpotkittujen puolustaja, ei halunnut sormellaankaan koskea rikollisiin eikä parantaa heidän kovan ja huonosti leiville lyövän ammattinsa arvostusta, ja sekös otti koteloon. Edelleenkin rosvot ja murhamiehet, tappelupukarit ja näpistelijät heitettiin vankilaan tiilenpäitä lukemaan, vaikka kaikkien muiden solvaistujen ja hyljeksittyjen ryhmien asema oli hyvinvointivaltion ja muun vaurastumisen myötä kohisten parantunut.

Eihän tätä tämmöistä komentoa voinut kukaan kunniallinen lurjus ja lainrikkoja ollenkaan sietää. Siksi Reilannin rikolliset päättivät perustaa poliittisen järjestön asiaansa ajaakseen. Järjestö sai nimekseen Reilannin Roimat, ja sen jatkeeksi perustettiin nettiin Reima Rosmofoorumi, jossa roimat roikaleet saattoivat keskenään pohtia, miten rikollisuuden arvostusta saataisiin Reilannissa lisättyä ja miten rosmojen asiaa voitaisiin kansanedustuslaitoksessa ja kunnanvaltuustoissa ajaa.

Pitkään ähelsivät Reilannin reimat retkut ajatustyössä, mikä oli totta kai vaikeaa, sillä sekä ajatus että työ olivat heille koko lailla vieraita käsitteitä. Sitten muuan nuoruudessaan kouluja käynyt rosmo sai maailmojakääntävän oivalluksen: rikollisuus pitäisi brändätä uudelleen, ihan niin kuin mainosalallakin tehdään. Rikollisuuden sijasta pitäisi puhua kriittisyydestä. Esimerkiksi varkaus ei enää olisikaan varkautta, vaan yksityisomaisuuskritiikkiä. Murhaaja ei enää olisi murhaaja, vaan ihmishenkikriitikko. Pahoinpitelyä ei saisi kutsua pahoinpitelyksi, vaan koskemattomuuskriittisyydeksi. Raiskaaminen ei ollut enää raiskaamista – raiskaaja oli kriittinen omaehtoinen rakastelija. Mitä sitten tuli lain rikkomiseen yläkäsitteenä, sitä ei tietenkään tästedes sanottaisi lain rikkomiseksi, vaan kriittiseksi lainkuuliaisuudeksi. Murtomiesten sorkkarautakopla ei enää ollut murtomiesten sorkkarautakopla, vaan kriittisesti lainkuuliainen toimintaryhmä.

Näin nettiaikana ei tietenkään kauaa vienyt, kun lainkuuliaisuuskriitikoilla oli jo kymmeniä nettiblogeja, joissa he julistivat, että lakien kyseenalaistamaton noudattaminen oli kovin epäkriittistä touhua ja merkki asianomaisen puutteellisesta kyvystä älykkäästi ja rohkeasti kyseenalaistaa yhteiskunnan vallitsevia sortavia rakenteita. Sitä vastoin rikolliset, tuo rosvoiksi ja lurjuksiksi haukuttu, väheksytty ryhmä oli aionien alusta saakka toiminut kriittisesti kyseenalaistaen, ja yhteiskuntaahan ei saa kehittymään eteenpäin, jollei sen vakiintuneita arvoja ja rakenteita kyseenalaisteta.

Niin merkillisesti on ihmismieli rakennettu, että kriittinen lainkuuliaisuus sai nopeasti kannattajia. Ihmiset alkoivat rohkeasti kyseenalaistaa lakeja ja niiden noudattamista. Aiemmin aisoissa pysyneet naapuririidat alkoivat nyt johtaa kuolemantapauksiin, kun kriittisesti lainkuuliaiset ihmiset kyseenalaistivat kouriintuntuvin keinoin naapuriensa oikeuden elämään. Kaupoista katosi omaisuuskriittisten asiakkaiden mukana niin viinaksia kuin luksustavaroitakin, elintarvikkeista sentään yleensä maksettiin asiallisesti. Pikku lapsetkin ottivat tavakseen olla ”ritikiikkisiä” ja sujauttaa taskuunsa makeisia.

Poliisit alkoivat hekin omaksua lainkuuliaisuuskriittisen asenteen, pitkälti käytännön syistä. Uudet arvot olivat toki pinnalla ja koko media – esimerkiksi sellaiset palkitut tähtitoimittajat kuin Reilannin Kuivaruilauksen Leenu-Liinu-Tiinu Sharmiton – suitsuttivat innokkaasti lainkuuliaisuuskriittisyyttä uuden ajan vaihtoehtona vanhanaikaiselle kritiikittömälle lainkuuliaisuudelle. Olivathan lainkuuliaisuuskriitikot niin komeita poikiakin, ja eläinrakkaita: lähes kaikilla oli hyvin treenattu pitbullterrieri tai saksanpaimenkoira. Silti monet olivat vielä kiinni menneen maailman ajattelussa kuin harakan nokka tervassa ja tekivät rikosilmoituksen toisensa jälkeen. Poliisin aika ja resurssit, iästä ja terveydestä puhumattakaan, eivät millään riittäneet jokaisen rikosepäilyn tutkimiseen, ja usea stressin ja syyllisyyden painama lainvalvoja luopui piankin kaikesta kriittisyydestään työmaajuopottelua kohtaan.

Tasku- ja pikkuvarkaudet tietysti katosivat kokonaan Reilannista. Taskuvarkaiden paikalla oli älyllisesti argumentoivia omaisuuskriitikoita, jotka halusivat käydä ohikulkijan kanssa intellektuaalista debattia siitä, kelle hänen kukkaronsa sisältö kuului. Tietenkin oli aivan sopimatonta, että ohikulkija olisi epäkriittisen lainkuuliaisuuden hengessä pitänyt itse rahansa. Kaikissa asioissa tulee pyrkiä kultaiseen keskitiehen, valistivat omaisuuskriitikot sormi pystyssä, joten oli luonnollinen neuvotteluratkaisu, että omaisuuskriitikko sai puolet siitä, mitä lompakossa oli. Ohikulkijakin oli tyytyväinen siihen, että sai pitää edes henkensä ja toisen puolen, ainakin siihen asti kunnes taas yksi omaisuuskriitikko tuli vastaan seuraavan talon nurkan takaa.

Reilannin Roimat osallistuivat vaaleihin Roimareilantilaisen Puolueen nimellä ja voittivat mahtavasti vaalit. Nyt nähtiin monia aiemmin vain skandaalilehtien kauhistelusivuilta tuttuja ihmishenkikriitikoita, omaisuuskriitikoita sekä kriittisiä omaehtoisrakastelijoita Reilannin kansanedustuslaitoksen käytävillä, ja koko Reilannin media oli polvillaan heidän edessään (sellaisille toimittajille ja pakinoitsijoille, jotka eivät suhtautuneet lainkuuliaisuuteen riittävän kriittisesti, oli vaivihkaa jo annettu potkut, ja tästä sananvapauskritiikistä roimareilantilaiset olivatkin mediataloille asianmukaisen kiitollisia).

Vanhanaikaisen kritiikittömän lainkuuliaisuuden kannattajille ei jäänyt oikein muuta keinoa kuin vetäytyä omille nettisivuilleen julistamaan käytännön maalaisjärjen nimissä, että lainkuuliaisuus ilman ”kriittisyyttä” oli oikeastaan ollut ihan hyvä idea. Ihmishenkikriitikot tekivät kadut turvattomiksi. Omistusoikeuskriitikot tuhosivat kauppaelinkeinon. Kriittiset omaehtoisrakastelijat levittivät sukupuolitauteja. Kaikkien näiden epäkohtien vuoksi olisi hyvä palauttaa voimaan vanhan hyvän ajan lainkuuliaisuus, - niin tämä ryhmä väitti.

Tietenkään Reilantia nyttemmin hallitsevat roimareilantilaiset eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tällaisia väitteitä. Vanhanaikaisen lainkuuliaisuuden kannattajat eivät edustaneet mitään aitoa ja oikeaa reilantilaisuutta. Pikemminkin heitä oli pidettävä reilantilaisvastaisina ja heidän kirjoittelunsa heijasteli vihaa kaikkia älykkäitä ja kriittisiä kohtaan. ”Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta noussut”, julistivat roimareilantilaiset – tai olisivat julistaneet, jos heillä olisi ollut lukutaitoa tutustua Reilannin klassiseen kirjallisuuteen.

Mitenkö tarina päättyy? Reilannin reimat ja roimat ihmishenkikriitikot lienevät jo ihmishenkikritisoineet kylmäksi suurimman osan vanhanaikaisen lainkuuliaisuuden kannattajista. Mutta heissäkin on vielä sen verran vanhan Reilannin henkeä, että he ovat kieltämässä kritiikittömän lainkuuliaisuuden itse säätämällään lailla. Ja se onkin sellainen poikkeuslaki, jolle pitää olla kritiikittömän kuuliaisia.

PS: Kaikki väitteet, että tämä mielikuvitustarina liittyisi millään tavalla Suomen maahanmuuttokriitikoihin, ovat tietysti silkkaa valetta ja vihapuhetta. Kuten edellä sanottiin, Reilannin lainkuuliaisuuskriitikot olivat vilpittömän kiitollisia mediataloille näiden kriittisestä suhtautumisesta sananvapauteen. Vaikka meillä Suomessa mediapuljut ovat tehneet samanlaisia järjestelyjä maahanmuuttokriitikoiden mieliksi, mitään erityistä kiitollisuutta eivät maahanmuuttokriitikot tiettävästi ole osoittaneet. Siispä lukijat voivat heittää tyystin mielestään sen ajatuksen, että tässä vihjailtaisiin jotain maahanmuuttokriitikoista.

Suomalaisista toimittajista ja Magneettimediasta

Oikeastaan koko suomenkielinen lehdistö on nykyään yhtä Magneettimediaa. Suomalainen toimittaja, joka paheksuu Magneettimediaa, on tekopyhä.

Perussuomalaiset suomalaista kulttuuria edistämässä

Kuten tiedämme, perussuomalaiset haluavat edistää suomalaista kulttuuria ja vastustaa kaikenlaista ulkomaalaisuutta. Teuvo Hakkarainen osoitti meille käytännössä, mitä suomalainen kulttuuri on: kikkelin näyttelemistä.

Vanhoina pahoina taistolaisaikoina oli olemassa sellainen poikain huumorijekku, jota nimenomaan taistolaisissa kulttuuripiireissä harrastettiin. Sitä kutsuttiin vaijeritempuksi. Vaijeritemppu tehdään siten, että housut avataan, siitin asetetaan pöydänreunalle ja tarjoilija kutsutaa viinaksien tai ruoan tilaamiseksi (taistolaisten kyseessä ollessa varmaankin pikemminkin viinaksien). Jos tarjoilija ei huomaa tai ei ole huomaavinaan kalua, vaijeritempun todetaan menneen onnekkaasti läpi.

Vaijeritemppu omalta osaltaan osoittaa, että taistolaiset olivat suomalaisen perinnekulttuurin edustajia ainakin yhtä paljon kuin Teuvo Hakkarainenkin, ja on käsittämätöntä, millä perusteella perussuomalaiset kehtaavatkin väittää taistolaisuuden olleen jotenkin epäsuomalaisuutta tai suomalaisuuden vastainen ilmiö.