...agh burzum-ishi krimpatul

Katsoin sitten lopultakin DVD:ltä Kaksi tornia ja Kuninkaan paluun - teatterissa olin nähnyt vain ensimmäisen osan, en tiedä, miksi kaksi jälkimmäistä tuli missattua. Olen jo tympääntynyt niihin uuvuttaviin puristeihin, jotka joka välissä lyövät rumpua siitä, että juuri heidän lempikohtaustaan ei otettu mukaan elokuvaan ja että juuri heidän lempirepliikkinsä poistettiin. Trilogian loppupuolella huomaa selvästi ohjaajan pyrkivän irrottautumaan kirjan kahleista ja luomaan itsenäistä taideteosta, ja suoria Tolkien-sitaatteja tyrkytetään yhä vähemmän, mikä on mielestäni ihan hyvä juttu. Poistot ovat enimmäkseen dramaturgisesti mielekkäitä; ainoa, mistä ehkä voitaisiin hieman keskustella, on Konnun puhdistuksen jättäminen pois elokuvan lopusta, mutta pohjimmiltaan senkin on tarkoitus korostaa Frodon elämän kivulloisuutta ja hänen kykenemättömyyttään sopeutua siviiliin sormustraumojensa jälkeen - kirjassa tämä pitää erikseen selvittää tunkemalla mukaan Konnun puhdistus -episodi, mutta elokuvassa tulevasta antaa aivan riittävän aavistuksen pari Elijah Woodin tuskallista irvistystä. Yleisesti ottaen kyse on ymmärrettävistä mutkien oikomisesta: esimerkiksi pikkupoikana näkemäni Alexandre Dumas -elokuva- ja televisioversiot ovat kohdelleet niin Kolmea muskettisoturia kuin Monte Criston kreiviäkin paljon kovemmalla kädellä, joten osasin valmistautua huomattavasti törkeämpään silpomiseen.

Hobittien tehtävän Jackson on ainakin oivaltanut oikein: hehän ovat juuri niitä jokamiehiä, jotka hirveäksi järkytyksekseen joutuvat keskelle apokalyptistä hyvän ja pahan taistelua pseudokeskiaikaisissa kehyksissä eivätkä takuulla osaa olla siellä sen luontevammin kuin nykyaikainen urbaani hyvinvointi-ihminenkään osaisi. Tolkien tunnetusti kammosi industrialismia - tästä esimerkiksi Shippeyn Tolkien-kirjoissa on laajaakin pohdintaa - mutta Kontu on juuri niin lähellä modernia, urbaania miljöötä kuin kirjoittajan kulttuuristen ennakkoluulojen puitteissa on mahdollista päästä. Esimerkiksi hobittien innokkaasti viljelemät ja syömät perunat eivät todellakaan kuuluneet keskiajan ruokapöytään, koska ne piti alkujaan käydä hakemassa Amerikasta. Tolkien, joka halusi kirjoittaa sanavarastoltaan mahdollisimman germaanista englantia tai ainakin käyttää latinismeja ja ranskalaisuuksia vain sikäli ja sellaisissa merkityksissä kuin kansanmurteissa oli tapana, ei tietenkään voinut käyttää sellaista ilmeisen latinalaisperäistä sanaa kuin potato, vaan lainasi jostain murteesta - ehkä jopa Amerikan mustilta - Sam Gamgin suuhun sellaisen sanan kuin tater. En nyt juuri muista, esiintyykö Sormusten herran alkuperäistekstissä nykybrittiläistä ja -irlantilaistakin sanaa spud.

Vastaavasti tupakasta tuli piippukessua, pipeweed, mikä tietysti kuusikymmenluvulla voitiin tulkita ihan eri sauhutusyrtiksi kuin Tolkien tarkoittikaan.

Kuvaan sopii, että Théoden, joka henkilönä tietenkin kuuluu keskiajalle, ei tunne piippukessua, jota Merri ja Pippin sauhuttelevat pokkana Rautapihan raunioilla. Sekä kirjassa että elokuvassa molemmat tuntuvat olevan niin kännissä tai vaikutuksen alaisena, että voisi luulla piipussa tosiaan olevan jotain tupakkaa tujumpaa. No, se oli Sarumanin varastoa, jota pojat siinä polttelivat. Jos Sauron ei olisi sekoittanut Sarumanin päätä soluttautumalla hänen palantíriinsa, olisi voinut uskoa, että Sauron lähetti örkkinsä vaihtamaan Sarumanille vahvemmat piippukessut. Kyllähän sellainen olisi voinut juolahtaa mieleen Tolkienillekin, joka varmasti keskiaikatutkimuksen professorina oli perillä Vuorten vanhuksen ja assassiinien lahkon legendasta. Kyseinen lahko oli muka keskiaikainen kiihkomuslimilahko, jota salaperäinen Vuorten vanhus piti hallinnassaan "syöttämällä hashishia", kuten Kansojen historian suomella sanotaan: huumematkalle päästyään pojat luulivat olevansa Muhammedin lupaamassa paratiisissa ja suostuivat innolla jolleivät nyt tekemään itsemurhaiskuja, niin ainakin salamurhia, ja terrorisoimaan Seldžukien valtakunnan hysterian rajoille ja ylikin. Lahko oli oikeasti olemassa, ja Vuorten vanhuskin perustuu todelliseen henkilöön, mutta hasiksen käyttö ja paratiisinäyt lienevät legendakuorrutusta.

Gríma Kärmekielen fyysistä kalpeutta ja vastenmielisyyttä - liian ilmeiseksi tehtyä pahikseutta - on kuulemma arvosteltu. Tätä ihmettelen. Jo ensimmäisellä lukukerralla kuvittelin Kärmekielen fyysisesti hyvin vastenmieliseksi juipiksi, ja elokuvan kalpeanaamainen gootti on pikemminkin paljon vähemmän etova kuin mielikuvani. Sitä yläastepoikana vähän ihmettelin, että roiston roistoutta pitää alleviivata antamalla hänelle nimeksi Kärmekieli. Nykyään tiedän, että Kärmekieli, Wormtongue, Ormstunga itse asiassa on lainattu islantilaisten saagojen maailmasta. Huolimatta siitä, mitä Tolkien itse on sanonut, rohanilaiset, jotka puhuvat muinaisenglantia, ovat aika pitkälle myös kulttuuriltaan muinaisenglantilaisia, eli siis keskiaikaista germaanikansaa. Sellainen väki voi antaa ihmisille drastisia liikanimiä, kuten Kärmekieli, tarkoittamatta sillä, että asianomainen olisi jotenkin immanentisti paha ihminen.

Éirí Amach na Cásca

Pääsiäinen, an Cháisc, ei meillä iirinkielisessä maailmassa ole ainoastaan Jumalan Pojan, Mac Dé, eli Vapahtajan, Slánaitheoir, ylösnousemuksen, Aiséirí, päivä, vaikka tämä puoli asiasta tärkeä onkin: keskiaikainen kristillisyys (sa Ghaeltacht, tá creideamh na meánaoise, kuten Joe Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais sanoi) on iirin kielessä niin sisäänrakennettuna, että kukkokin kiekuu iiriksi Mac na hÓighe slán (Pyhän Neitsyen poika on turvassa), ei mitään sellaista kuin "kukkokiekuu", "cock-a-doodle-doo", "kuckeliku" tai "kikeriki". (Tuo viimeinen oli muuten saksaa, jos joku ihmetteli.) Pääsiäisenä muistellaan myös Pääsiäiskapinaa, Éirí Amach na Cásca.

Pääsiäiskapinasta kuulin ensimmäisen kerran samaan aikaan kuin iirin kielestä: luin siitä Kuohuva vuosisata -teoksesta, 1900-luvun historiasta, joka ilmestyi viikottaisina, hmm, fasikkeleina. (Onko olemassa parempaa suomenkielistä sanaa kuin tuo kamala anglisismi fasikkeli vihko viholta ilmestyville lehdille, jotka on tarkoitus koota kirjaksi?) Kyseessähän oli Irlannin modernin historian käännekohta, tai peräti alkupiste, jossa Patrick Pearse ja James Connolly, anteeksi, Pádraig Mac Piarais ja Séamus Ó Conghaile, julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi, Poblacht na hÉireann. Koska tämä oli ilmiselvä maanpetos vieläpä keskellä ensimmäistä maailmansotaa, molemmat päämiehet, kaikki itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat sekä Pearsen pikkuveli William - tai Uilliam, jos niin haluatte - teloitettiin sen jälkeen kun itse kapina oli tukahdutettu kovalla kädellä ja Dublinin keskusta ammuttu raunioiksi. Teloitukset tapahtuivat viikkoja itse kapinan jälkeen, kun yleinen mielipide oli kääntynyt vaatimaan armeliaisuutta. Englantilaisten ylimitoitettu reaktio kapinaan oli lisäksi herättänyt yleistä ärtymystä, samoin sotilaiden raa'at otteet. Useita viattomia siviilejä surmattiin, ja varsinkin muuan kapteeni Bowen-Colthurst (etunimeä käyttämäni lähteet eivät valitettavasti mainitse) kunnostautui järjettömien teloitusmurhien tekijänä: yksi hänen uhreistaan oli tunnettu pasifisti Francis Sheehy-Skeffington, mutta engelsmannin järki ei ilmeisesti riittänyt pasifistin erottamiseen nationalistiterroristista. Monet maltilliset kansallismieliset joutuivat vankilaan, vaikkeivät olleet osallistuneet koko kapinaan. Esimerkiksi Eoin Mac Néill sai elinkautisen, vaikka oli nimenomaan yrittänyt estää kapinan lehti-ilmoituksilla - niissä ei sentään lukenut "Kapina peruutettu", vaan There will be NO PARADES on Easter!

Pääsiäiskapinan jälkeisissä teloituksissa kuoli suurin osa Irlannin ideologisesti merkittävistä kansallismielisistä esiajattelijoista, ennen kaikkea sosialisti Connolly ja iirinkielinen kirjailija Pearse. Voi melko perustellusti väittää vain B-joukkueen jääneen henkiin - katolis-konservatiivisten kansallismielisten. Heidän iskulauseensa oli 'labour must wait', eli kansallismieliset tavoitteet oli saatava täytetyiksi, ennen kuin sosialistisiin - tai sosiaalidemokraattisiin - uudistuksiin voitaisiin ryhtyä. Connolly ja Pearse olivat selvästi demokraattisempia ja vasemmistolaisempia: Connolly oli sosialistipropagandisti, Pearsella taas oli yhteyksiä "Big Jim" Larkiniin, armoitettuun ay-agitaattoriämyriin. Pearsen vallankumouksellinen, mutta juuri vallankumouksellisuutensa vuoksi varmaankin epärealistinen tavoite oli nostaa iirinkielisen maaseudun väestö sinne, missä pääkaupungin eliitti nyt oli - kenties jopa tehdä muinaisirlantilaisista féineachas-laeista käyvät lait Irlantiin brittilakien tilalle?

Tätähän ei päästy yrittämään. Tai ehkä päästiinkin, hetkeksi aikaa: Irlannin vapaussodan aikana Sinn Féinin tuomioistuimet jakoivat vallankumouksellista oikeutta, ja esimerkiksi Seán Bán Mac Meanman, pikemminkin väkevän keskidonegalilaisen murteensa kuin kirjallisten lahjojensa vuoksi merkittävä kirjailija, toimi hetken aikaa Sinn Féinin tuomarina. Luultavasti Seán Bánilla oli jotain tietoakin gaelilaisesta tapaoikeudesta sellaisena kuin sitä ehkä vielä sovellettiin hänen kylässään. Juuri noita vallankumouksellisia aikoja myöhemmät IRA:n ruumiillistumat ovat haikailleet takaisin, ja juuri niiden idealisoitu muisto estää heitä laskemasta aseitaan ja sulautumasta Irlannin yhteiskunnan valtavirtaan. Valitettavasti he eivät omistaudu iirin kielen eivätkä féineachas-lakien tutkimiselle voidakseen jonain päivänä toteuttaa sen haaveensa. Féineachas-lakeja noudattavat iiriä puhuvat luostariyhteisöt olisivat täysin Irlannin - pyhimysten ja oppineiden saaren - parhaiden perinteiden mukainen idea, mitä ei suorastaan voi sanoa terrorismista sun muusta pyssy kädessä öyhöttämisestä.

Tänä vuonna Pääsiäiskapinan 90-vuotismuistoa on juhlittu Dublinissa kaikkien poliittisten puolueiden yhteisesiintymisellä ja sotilasparaatilla. Kyseessä oli Irlannin armeija, joka ei ole tunnettu niinkään militaristisuudesta kuin YK-tehtävistä - kelpo suurlähettiläämmehän oppi niissä hommissa arabiansa, ja hänen veljensä taas kirjoitti omasta Libanonin ajastaan iirinkielisen muistelmakirjan Clocha Ceangailte - ja etevistä kilparatsastajistaan, jotka osallistuvat kansainvälisiin ratsastuskilpailuihin vihreässä univormussaan: todellisia upseereja ja herrasmiehiä siis. Ovat epäilemättä palvelleet samoilla rauhanturvakentillä kuin suomalaisetkin YK-sotilaat.

Ei ole mitenkään itsestään selvää, että Irlannissa nyt juhlitaan koko poliittisen kentän yhteisvoimin Pääsiäiskapinaa, vaikka kyseessä on sentään modernin Irlannin syntyhetki. Kuusikymmenluvun modernisaatiopolitiikka merkitsi pitkälti irrottautumista valtion aatteellisesta perustasta, kuten iirinkielistämisestä ja nationalistisesta ikonografiasta. Asiaa ei auttanut se, että IRA veti koko irlantilaisen kansallisuusaatteen lokaan pommituskampanjoillaan. Irlannin poliittinen eliitti reagoi hysteerisesti, mm. yrittämällä kieltää perinteisten kapinallis- ja taistelulaulujen esittämisen radiossa. Myös Sinn Féinin ja IRA:n televisio- ja radioesiintymiset kiellettiin.

Vielä 1991 yritykset järjestää yksityisin voimin julkisia juhlallisuuksia Pääsiäiskapinan muistelemiseksi olivat pannassa. Irlannin poliisin erikoisosasto leimasi tällaiset touhut IRA:n juoniksi: eräs nuori kaveri tuli erotetuksi koulustaan "IRA:n jäsenenä" osallistuttuaan yksityisluontoisten juhlallisuuksien valmisteluihin. Silloiset asianharrastajat - tai ainakin yksi heistä, jota Irish Times haastatteli - ovat asiasta yhä käärmeissään.

Mutta, kuten iiriksi sanotaan, d'imigh sin agus tháinig seo. Ajat ovat muuttuneet. Nyt kaikkien puolueiden puheenjohtajat tungeksivat sotilasparaatia katsomaan, paitsi Sinn Féinin, jonka virallinen politiikka on, että tämä nykyinen Irlanti ei ole se oikea, hyvä metafyysinen Tasavalta, jonka puolesta heikäläiset käyvät taisteluaan. Vakavammin otettavasta protestista oli kyse niiden mielenosoittajien kohdalla, jotka kyseenalaistivat amerikkalaisten sotilaslentokoneiden laskeutumisoikeuden Shannonin lentokentälle tai Irlannin sairaanhoidon surkean tilan. Nämäkin protestoijat turvautuivat irlantilaisen nationalismin kuvastoon. Koska irlantilainen nationalismi oli Pääsiäiskapinan aikoina kaikkien poliittisten liikkeiden asia - naisliikkeen, työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen, bain do rogha astu - ja koska irlantilainen kehitysyhteistyöliike vetoaa mielellään suuren nälänhädän muistoon, isänmaallisuus ja nationalismi eivät Irlannissa ole mitenkään oikeiston tai äärioikeiston yksinoikeus. Sotilasparaati ja sitä kritisoivat vastamielenosoitukset ovat osa samaa isänmaallisuutta, jota miltään ryhmältä ei voida kieltää. Tämä on mielestäni hyvä asia ja myönteinen piirre irlantilaisessa yhteiskunnassa. Itse asiassa se sopisi malliksi meillekin.

Kaunis on kuolla?

Chi ihmetteli taannoisen merkintäni kommenteissa, mitä vikaa urheilussa oikein voi olla. Haksahdin tässä juuri Ilta-Sanomien nettisivuille, jotka mainostivat Suomen kuuluisimman anabolivammaisen, Kaarlo Kangasniemen, haastattelua. Seuraava sitaatti veti kyllä ilmeen melkoisen vakavaksi:

On tultu pitkä matka siitä Kangasniemestä, jonka yksi sukupolvi suomalaisia oppi tuntemaan kaikkeen katkerana miehenä: urheilu ja anaboliset steroidit veivät terveyden, mikä johti varhaiseen sairaseläkkeeseen.

Nyt Kangasniemi suosittelee Turun Atleettiklubin nuorille täysin rinnoin elämää kilpaurheilun parissa aina SM-tasolle asti.

- Siitä eteenpäin on uhrattava kaikki ja käytettävä myös kaikki mahdolliset lääketieteen keinot. Vuodesta 1975 on arvokisoissa ehkä joku ammuntamitali voitettu puhtaana, siitäkään en ole varma. Silti katselen kaiken mahdollisen urheilun tv:stä, hieno katsoa viritettyjä kaikkensa uhranneita ihmisiä, mutta suomut ovat pudonneet silmiltä. Tiedän pelin hengen. Jokainen rikkoo itsensä ennen pitkää.

Minun täytyy sanoa, että Kangasniemen suositukset nuorille ihmisille kammottavat minua. Mies on itse joutunut kärsimään kilpaurheilun hulluudesta, eikä hän oivalla, että tarkalleen samat mekanismit, jotka saavat urheilijat tuhoamaan terveytensä maailmanmestaruustasolla, vaikuttavat kyllä ihan kotimaisessakin urheilussa. Liioin hän ei tunne näkevän mitään moraalisesti väärää siinä, että hänestä on "hienoa katsella viritettyjä kaikkensa antaneita ihmisiä". Ehkä hän näkee jotain dramaattista ylevyyttä siinä, että nuoret ihmiset rikkovat itsensä ja pilaavat elämänsä ennen pitkää. Kuten Ateenalaisten laulussa lauletaan: Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon: taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.

Olen usein miettinyt, miten paljon inhimillisiä voimavaroja tässäkin maassa uhrataan tarjoamalla nuorille yksinomaan urheilua "itsensä voittamisen" ja "kaikkensa antamisen" tapana. Koulussa pärjääminen, matematiikka, luonnontieteet, kielet ym. ovat lähinnä kiusallisia esteitä, jotka on raivattava tieltä, jotta pääsisi hyväpalkkaiseen ammattiin; urheilussa ja vain urheilussa voi ja saa päästää valloilleen sisäisen sankarinsa.

Vaarivainaani, kansakoulun rehtori, oli tunnettu pesäpallovalmentaja, joka kirjoitti urheiluideologisia propagandanovelleja koulunsa joululehteen - sen nimi oli mielikuvituksettomasti Koulun Joulu. Vaikka en itse osannutkaan samastua novellien urheilupuoleen, ideologian minäkin omaksuin - nimenomaan ideologian itsensä voittamisesta ja toivottomaan taisteluun käymisen käsittämättömästä nautinnollisuudesta. Kuten tiedätte, sillä asenteella olen saanut aikaiseksi yhtä ja toista odottamatonta iirinkielisessä maailmassa, koska se sattui olemaan sellainen parahultaisen toivoton talvisota ylivoimaista vihollista vastaan, joka kaipasi yhtä miestä, kunhan tämä olisi tarpeeksi itsepintainen ja hullu (teknillistä termiä käyttääksemme sisukas) hakkaamaan kovaa päätään siihen harmajaan kiveen vaikka loppuikänsä. Nyt kun olen jo päässyt irlantilaisen kansallissankarin kirjoihin, ihmettelen, miksi kukaan muu ei saa päähänsä ryhtyä mihinkään tämänkaltaiseen, vaikka oma siunattu hulluuteni nousee hyvin kotimaiselta aateperustalta.

En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että tuon hullun yrittämisen meemi - siksi kai sitä pitää kutsua - kuuluu suomalaisessa kulttuurissa äärimmäisen eksklusiivisesti vain sodan ja urheilun piiriin. Jos joku yrittää soveltaa sitä jollain älyllisellä alalla, hän rikkoo tabua, ja oven takana odottavat yhteisön sanktiot - mielettömän raaka, armoton ja säälimätön väkivalta. Se, mikä on sallittua, on yrittää tulla maailman parhaaksi jossain urheilussa - jolloin on kolmikymmenvuotiaana täysi raakki. Se, mikä ei ole sallittua, on todeta, että kas vain, maailmassa on tuossa kohtaa tuommoinen vika, vaikkapa tuommoinen mukava pikku kieli, jonka puhujat valittavat että se on uhattuna - minäpä joutessani opettelen sen kaikkia muita paremmin ja hoidan sen asiat muutenkin kondikseen, niin loppuu se narina. Tässä jälkimmäisessä hommassa voi nimittäin saada itsetuntonsa kuntoon, tutustua moniin mukaviin tummaa kaljaa juoviin ihmisiin ja yleensäkin saada loppuelämälleen terveemmän ja tasapainoisemman suunnan, josta on iloa monille muillekin. Se on elämistä jonkin asian puolesta, ei kuolemista, jota elämän pilaava doping-urheilu on miltei yhtä suuressa määrin kuin sotakentällä kaatuminen. Mutta merkityksellisen asian edestä eläminen on ylellisyyttä maailmassa, jossa tuntuu olevan vain kaksi mahdollisuutta: merkityksetön ja depressiivinen arki tai merkityksellinen nuorena uhrautuminen sota- tai kisakentällä. Sitä, joka on löytänyt elämälleen merkityksen, mutta jonka ei tarvitse pilata eikä lyhentää elämäänsä sen merkityksen tähden, kadehtivat ja vihaavat kaikki.