perjantai 17. maaliskuuta 2006
Keskiyön jälkeen
Olen nukahtamaisillani palattuani yöjunalla Helsingistä. Mutta tarjotaan nyt tässä tuolle inhottavalle slangisanalle pissis kirjakielinen vastine, jonka keksin junassa lukiessani Joe Steve Ó Neachtainin romaania Scread Mhaidne: VIRTSAKKO.
torstai 16. maaliskuuta 2006
Vaalit Länsi-Neuvostoliitossa
Valko-Venäjä valinnee huomenna itselleen neuvostotyylisen yksimielisesti vanhan presidentin, tai uuden Lukashenkan. Tai itse asiassa nimi pitäisi kirjoittaa Łukašenka, koska valkovenäjää voi periaatteessa kirjoittaa myös latinalaisilla kirjaimilla, puolan ja tšekin oikeinkirjoituskonventioita yhdistävää järjestelmää käyttäen. Helsingin Sanomat on avannut oman blogin, jossa käsitellään Valko-Venäjän elämää Łukašenkan uudelleenvalinnan alla. Minun on turha lähteä heidän kanssaan kilpailemaan, vaikka valkovenäjää jonkin verran olen harrastellutkin, koska Radio Free Europen nettisivut on "uudistettu" jollain idioottimaisella tavalla, joka estää valkovenäjänkielisten sivujen avaamisen. Täytyy varmaan lähettää bugista valitus vaikkapa Siarhiej Šupalle, jonka tunnen iirinkielisyysyhteyksieni ansiosta. Hän lahjoitti minulle valkovenäjännöksen Joycen Odysseuksesta, jota kylläkään en ole jaksanut kokonaan lukea millään kielellä. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä muuan Séamus Ó hInnéirghe - etunimestä en ole varma, mutta sukunimen olen painanut mieleeni - on iirintänyt ainakin osan kyseistä kirjaa, mutta en tiedä, onko projekti koskaan valmistunut. Ó hInnéirghe on julkaissut valmiiksi saamansa osat tunnusomaisen punakantisina vihkosina, käsittääkseni omakustanteina.) Sen lisäksi sain häneltä myös hienon Kanadassa painetun kaksiosaisen valkovenäjän oppikirjan. Mentyään Prahaan RFE/RL:n töihin Siarhiej ei valitettavasti enää ehtinyt osallistua iirinkielisyystouhuihin.
Valko-Venäjän vaaleissa näkyy ainakin RFE/RL:n sivujen mukaan olevan neljä ehdokasta: Siarhiej Hajdukievič, joka on paikallinen liberaalidemokraatti (tämä tarkoittaa hänen tapauksessaan öyhöttävää solttua, joka johtaa puoluettaan kuin armeijan yksikköä, joten hän on liberaalidemokraatti lähinnä suuren Suomen-ystävän, itsensä Uładzimir Žyrynoŭskin käyttöön ottaman uuden määritelmän mukaan - juu juu, oikeasti se nimi on tietysti Vladimir Žirinovskij, mutta en malttanut olla pahoinpitelemättä nimeä valkovenäjän oikeinkirjoituksen mukaiseksi); Alaksandr Kazulin, entinen Łukašenkan liittolainen - presidentin mies koulutuslaitoksen johdossa - jolta ovat menneet sukset ristiin herran ja ylhäisyyden kanssa; Alaksandr Milinkievič, joka on koulutukseltaan fyysikko, puhuu puolaa ja vaikuttaa muutenkin reilulta mieheltä; ja Łukašenka itse, joka tunnetusti johtaa Valko-Venäjää diktaattorin ottein toimittuaan sitä ennen valtiontilan johtajana. Sovhoositirehtöörinä hän arvatenkin on nämä otteet oppinut.
Jos kaikki ne pikku vasemmistolaiset, jotka automaattisesti ja robottimaisesti toistelevat iskulauseita kansallisuusaatteen aksiomaattisesta pahuudesta, eivät olisi niin täydellisesti jämähtäneet taisteluhautoihinsa, he näkisivät Valko-Venäjän tapauksesta, että maailmassa on paljon pahempiakin ilmiöitä. Valko-Venäjällä ei ole koskaan päässyt kehittymään omaperäistä kansallismielisyyttä, ei edes kulttuurinationalismia. Sen paikalla siellä on neuvostonostalgia. Neuvostoliitto, kuten tiedämme, oli erinomaisen epähumaani ja hirveä totalitaarinen järjestelmä, jonka suurimman kunnian ja elinvoimaisuuden aikoina pahantekijät vangitsivat tuhansittain syyttömiä ihmisiä ja kyöräsivät heitä napapiirin taakse vaarallisiin töihin ilman kunnon talvivarusteita. Nähdäkseni olisi huomattavasti sivistyneempää ja - vakaiden länsimaisten demokratioiden näkökulmasta asiaa ajatellen - myös "vasemmistolaisempaa", jos valkovenäläiset suuntaisivat nostalgiansa ja nationalisminsa omaan perinteiseen kieleensä ja kulttuuriinsa. Ainakin lukemani valkovenäläiset klassikkorunoilijat vaikuttavat suomalaisen silmin sympaattisen ahdistuneilta ja murheisilta - huomattavasti vähemmän pelottavilta tai vastenmielisiltä kuin Neuvostoliiton omahyväinen menestysretoriikka.
Kumpi on parempi? Sekö, että muistellaan ihanan Stalinin herooisia aikoja ja koetetaan puhua venäjää (jota puhuttaessa tehdään koko ajan naurettavia virheitä) siksi, että on hienoa puhua hienon Neuvostoliiton kieltä - vai se, että muistellaan vaikkapa niitä valkovenäläisiä maalaistraditioita, jotka Neuvostoliitto hävitti, ja koetetaan paremman venäjän sijasta puhua parempaa valkovenäjää? Eikö suunnilleen takapajuisinkin junttitraditionalismi ole sentään parempi vaihtoehto kuin sellainen asenne, jossa Neuvostoliitto nähdään nostalgisena ihantolana?
PS: Sainhan minä sen RFE/RL:n valkovenäjänkielisen saitinkin aukeamaan. Sieltä löytyikin heti sopiva otsikko: Kronika zatrymańnjaŭ u rehijonach, ts. Valko-Venäjän eri alueilla tehtyjen pidätysten kronikka. Uutinen näkyy olevan päivitetty torstaina 16. sakavika 2006. En edelleenkään muista suoralta kädeltä valkovenäjänkielisiä kuukausien nimiä, mutta en liene väärässä, jos oletan, että sakavik tarkoittaa maaliskuuta.
- Milinkievičin kannattaja ja paikallisen vaalitoimiston johtaja Vasil Chramcoŭ Navapołackissa pidätettiin ja tuomittiin viideksi päiväksi putkaan (varsinainen pikaoikeus)
- Milinkievičin vaalimainoksia Viciebskissä jakanut Dzianis Łatyš pidätettiin ja pakotettiin yhdessä vaalitoimiston johtajan kanssa selvittelemään asioita miliisissä tuntikausia
- Kryčavassa KGB:n (valkovenäjäksi KDB:n, koska "valtio" ei ole valkovenäjäksi gosudarstvo, vaan dziaržava: molemmat lyhenteet tarkoittavat "valtion turvallisuuden komiteaa", Komitet gosudarstvennoj bezopasnosti/Kamitet dziaržaŭnaj biaspieki) iskujoukko hyökkäsi Volny horad ("Vapaa kaupunki") -lehden toimitukseen.
- Brest-Litovskissa (Beraście) jaetaan ilmaiseksi istuvaa presidenttiä tukevan venäjänkielisen lehden vaalinumeroa satatuhatta kappaletta. Kaupungissa on kolmesataatuhatta asukasta. Tämä on varmaankin sitä Saabin 1970-luvun iskulauseessa mainostettua "varmuuden maksimointia"?
Tässä muuten on Valko-Venäjää käsittelevä linkki kielellä, jota kaikki isänmaalliset suomalaiset tietenkin osaavat sujuvasti.
Valko-Venäjän vaaleissa näkyy ainakin RFE/RL:n sivujen mukaan olevan neljä ehdokasta: Siarhiej Hajdukievič, joka on paikallinen liberaalidemokraatti (tämä tarkoittaa hänen tapauksessaan öyhöttävää solttua, joka johtaa puoluettaan kuin armeijan yksikköä, joten hän on liberaalidemokraatti lähinnä suuren Suomen-ystävän, itsensä Uładzimir Žyrynoŭskin käyttöön ottaman uuden määritelmän mukaan - juu juu, oikeasti se nimi on tietysti Vladimir Žirinovskij, mutta en malttanut olla pahoinpitelemättä nimeä valkovenäjän oikeinkirjoituksen mukaiseksi); Alaksandr Kazulin, entinen Łukašenkan liittolainen - presidentin mies koulutuslaitoksen johdossa - jolta ovat menneet sukset ristiin herran ja ylhäisyyden kanssa; Alaksandr Milinkievič, joka on koulutukseltaan fyysikko, puhuu puolaa ja vaikuttaa muutenkin reilulta mieheltä; ja Łukašenka itse, joka tunnetusti johtaa Valko-Venäjää diktaattorin ottein toimittuaan sitä ennen valtiontilan johtajana. Sovhoositirehtöörinä hän arvatenkin on nämä otteet oppinut.
Jos kaikki ne pikku vasemmistolaiset, jotka automaattisesti ja robottimaisesti toistelevat iskulauseita kansallisuusaatteen aksiomaattisesta pahuudesta, eivät olisi niin täydellisesti jämähtäneet taisteluhautoihinsa, he näkisivät Valko-Venäjän tapauksesta, että maailmassa on paljon pahempiakin ilmiöitä. Valko-Venäjällä ei ole koskaan päässyt kehittymään omaperäistä kansallismielisyyttä, ei edes kulttuurinationalismia. Sen paikalla siellä on neuvostonostalgia. Neuvostoliitto, kuten tiedämme, oli erinomaisen epähumaani ja hirveä totalitaarinen järjestelmä, jonka suurimman kunnian ja elinvoimaisuuden aikoina pahantekijät vangitsivat tuhansittain syyttömiä ihmisiä ja kyöräsivät heitä napapiirin taakse vaarallisiin töihin ilman kunnon talvivarusteita. Nähdäkseni olisi huomattavasti sivistyneempää ja - vakaiden länsimaisten demokratioiden näkökulmasta asiaa ajatellen - myös "vasemmistolaisempaa", jos valkovenäläiset suuntaisivat nostalgiansa ja nationalisminsa omaan perinteiseen kieleensä ja kulttuuriinsa. Ainakin lukemani valkovenäläiset klassikkorunoilijat vaikuttavat suomalaisen silmin sympaattisen ahdistuneilta ja murheisilta - huomattavasti vähemmän pelottavilta tai vastenmielisiltä kuin Neuvostoliiton omahyväinen menestysretoriikka.
Kumpi on parempi? Sekö, että muistellaan ihanan Stalinin herooisia aikoja ja koetetaan puhua venäjää (jota puhuttaessa tehdään koko ajan naurettavia virheitä) siksi, että on hienoa puhua hienon Neuvostoliiton kieltä - vai se, että muistellaan vaikkapa niitä valkovenäläisiä maalaistraditioita, jotka Neuvostoliitto hävitti, ja koetetaan paremman venäjän sijasta puhua parempaa valkovenäjää? Eikö suunnilleen takapajuisinkin junttitraditionalismi ole sentään parempi vaihtoehto kuin sellainen asenne, jossa Neuvostoliitto nähdään nostalgisena ihantolana?
PS: Sainhan minä sen RFE/RL:n valkovenäjänkielisen saitinkin aukeamaan. Sieltä löytyikin heti sopiva otsikko: Kronika zatrymańnjaŭ u rehijonach, ts. Valko-Venäjän eri alueilla tehtyjen pidätysten kronikka. Uutinen näkyy olevan päivitetty torstaina 16. sakavika 2006. En edelleenkään muista suoralta kädeltä valkovenäjänkielisiä kuukausien nimiä, mutta en liene väärässä, jos oletan, että sakavik tarkoittaa maaliskuuta.
- Milinkievičin kannattaja ja paikallisen vaalitoimiston johtaja Vasil Chramcoŭ Navapołackissa pidätettiin ja tuomittiin viideksi päiväksi putkaan (varsinainen pikaoikeus)
- Milinkievičin vaalimainoksia Viciebskissä jakanut Dzianis Łatyš pidätettiin ja pakotettiin yhdessä vaalitoimiston johtajan kanssa selvittelemään asioita miliisissä tuntikausia
- Kryčavassa KGB:n (valkovenäjäksi KDB:n, koska "valtio" ei ole valkovenäjäksi gosudarstvo, vaan dziaržava: molemmat lyhenteet tarkoittavat "valtion turvallisuuden komiteaa", Komitet gosudarstvennoj bezopasnosti/Kamitet dziaržaŭnaj biaspieki) iskujoukko hyökkäsi Volny horad ("Vapaa kaupunki") -lehden toimitukseen.
- Brest-Litovskissa (Beraście) jaetaan ilmaiseksi istuvaa presidenttiä tukevan venäjänkielisen lehden vaalinumeroa satatuhatta kappaletta. Kaupungissa on kolmesataatuhatta asukasta. Tämä on varmaankin sitä Saabin 1970-luvun iskulauseessa mainostettua "varmuuden maksimointia"?
Tässä muuten on Valko-Venäjää käsittelevä linkki kielellä, jota kaikki isänmaalliset suomalaiset tietenkin osaavat sujuvasti.
Menevä mies edustaa, osa III: i ndiaidh dom carbhat agus treabhsar a cheannach
Huomenna pitää siis mennä Irlannin suurlähetystöön edustamaan. Samalla reissulla tapaan myös henkilöt, joiden kanssa sovin sivutoimisesta kolumnistin virastani tietyllä taholla. Luitte oikein: minulle ruvetaan lähiaikoina maksamaan kirjoittelustani, ja saan sille huomattavasti nykyistä arvovaltaisemman alustan. Koska päivittäinen leipätyöni on käynyt yhä mielenkiintoisemman luonteiseksi, tuskin ehdin kuitenkaan kirjoittaa kovin usein. Tämä blogi saattaa hiljentyä, tai sitten kirjoitan tänne yksinomaan henkilökohtaisia tai naisvihaa lietsovia tekstejä. Toki antifeminismi kuuluu oleellisena osana yksityiseen, persoonalliseen näkökulmaani, joten ajankohtaisia tapahtumia koskeviin kommentteihin, joita luultavasti lähinnä sille toiselle alustalle kirjoitan, tulee aivan luonnollisesti feminismin vastainen sävy. Jumalan Totuus kuuluu siis entistä kauemmaksi, kaukaisimpiin salotölleihin asti, ja miesten kapina astuu kukonaskelen lähemmäksi. Jos Jumala suo, nuorille naisille koittavat kovat ajat. Tätä luonnollisesti kaikki kelpo miehet odottavat innokkaina ja jo etukäteen iloiten.
Olen toki varustautunut juhliin asianmukaisesti garderobiani uusimalla, vaikka se vanha puvuntakki onkin näin lihavalle miehelle liian pieni. Valkoinen kauluspaita minulla on, nyt on myös uudet hyvät mustat housut, ja täytyihän se solmiokin ostaa. Neiti von Schweizer-Gesetz, joka on elättänyt itseään mm. Sokoksen vaateosastolla, neuvoi minut ostamaan silkkisolmion, mutta koska hän ei ollut tänään Turussa, jouduin ostamaan solmion ilman makutuomarin apua. Päädyin vihertävänsävyiseen, koska arvelin sen ainakin sopivan Irlannin kansallispäivään. Olisi ehkä pitänyt hyvissä ajoin ennen tätä tilaisuutta katsella vielä asianmukaisempi malli iirinkielisten lahjatavarakaupasta. Paitsi että An Spailpín Fánach ei näköjään myy solmioita. Kaiken muun tarvittavan sieltä kyllä saa: iirinkielisen saippuan, iirinkieliset vaatteet, kynän, joka kirjoittaa vain iiriä (niin sen kyljessä ainakin lukee), sanakirjan, Mícheál Ó Siadhailin erinomaisen oppikirjan Learning Irish - se minun pitäisikin muuten ostaa Marialle, hän tarvinnee sitä viimeistään häämatkalla, jota ei varmaankaan enää tarvitse kauaa odottaa.
Maria ei muuten ehtinyt tänne viime viikonloppuna, joten minun on häntä oikeasti ikävä, ja odotan hänen tapaamistaan paljon kärsimättömämpänä kuin mitään lähetystön tilaisuutta. Minä nimittäin rakastan häntä. Sellaista pilalle hemmotellut femakot ja elämän ituhipit, joiden hasikselta haisevassa elämässä ei ikinä ole ollut mitään hyvää eikä kaunista ja jotka eivät sitä tunnistaisi vaikka se vastaan kävelisi, eivät kykene käsittämään. Päin vastoin, sitä he vihaavat niin kuin verivihassa vihataan ja sen he haluavat repiä alas - yksi heistähän on uhkaillut salanimellä Mariaa siksi että tämä on pettänyt "naisten asian" alentumalla ATM-Panun tyttöystäväksi. "Vahva ja upea nainen" pitää nimittäin luovuttamattomana oikeutenaan sanella muille naisille, miten heidän pitäisi elää. Mitään demokraattisesti myönnettyä mandaattia hänellä ei tällaiseen määräilyyn tietenkään ole eikä hän sitä tarvitsekaan: kuten Stalinin näytösoikeudenkäynnin pääsyyttäjä, hänkin noudattaa lain ja kansan tahdon asemesta ennen kaikkea vallankumouksellisen omaatuntoaan.
Olen kyllä melkoisen järkyttynyt siitä, että silkkisolmiosta joutuu pulittamaan reilut kolmekymmentä euroa. Ainoa syy, miksi ylipäätään ostin solmion, oli se, että vanha kravattini, joka oli toimittanut virkaansa varmasti yli vuosikymmenen ja mahdollisesti jopa ylioppilaskirjoituksista saakka, katosi sen jälkeen kun tapasin suurlähettilään ensimmäistä kertaa, oliko se nyt marraskuussa. Tämä silkkisolmio oli niin helkutin kallis, että sitä täytyy vahtia kunnolla - niin kallis kapine ei saa kadota noin vain. Kuka ties minulla onkin siinä kravatti loppuiäkseni. Paras olisi, tuohon hintaan.
Olen toki varustautunut juhliin asianmukaisesti garderobiani uusimalla, vaikka se vanha puvuntakki onkin näin lihavalle miehelle liian pieni. Valkoinen kauluspaita minulla on, nyt on myös uudet hyvät mustat housut, ja täytyihän se solmiokin ostaa. Neiti von Schweizer-Gesetz, joka on elättänyt itseään mm. Sokoksen vaateosastolla, neuvoi minut ostamaan silkkisolmion, mutta koska hän ei ollut tänään Turussa, jouduin ostamaan solmion ilman makutuomarin apua. Päädyin vihertävänsävyiseen, koska arvelin sen ainakin sopivan Irlannin kansallispäivään. Olisi ehkä pitänyt hyvissä ajoin ennen tätä tilaisuutta katsella vielä asianmukaisempi malli iirinkielisten lahjatavarakaupasta. Paitsi että An Spailpín Fánach ei näköjään myy solmioita. Kaiken muun tarvittavan sieltä kyllä saa: iirinkielisen saippuan, iirinkieliset vaatteet, kynän, joka kirjoittaa vain iiriä (niin sen kyljessä ainakin lukee), sanakirjan, Mícheál Ó Siadhailin erinomaisen oppikirjan Learning Irish - se minun pitäisikin muuten ostaa Marialle, hän tarvinnee sitä viimeistään häämatkalla, jota ei varmaankaan enää tarvitse kauaa odottaa.
Maria ei muuten ehtinyt tänne viime viikonloppuna, joten minun on häntä oikeasti ikävä, ja odotan hänen tapaamistaan paljon kärsimättömämpänä kuin mitään lähetystön tilaisuutta. Minä nimittäin rakastan häntä. Sellaista pilalle hemmotellut femakot ja elämän ituhipit, joiden hasikselta haisevassa elämässä ei ikinä ole ollut mitään hyvää eikä kaunista ja jotka eivät sitä tunnistaisi vaikka se vastaan kävelisi, eivät kykene käsittämään. Päin vastoin, sitä he vihaavat niin kuin verivihassa vihataan ja sen he haluavat repiä alas - yksi heistähän on uhkaillut salanimellä Mariaa siksi että tämä on pettänyt "naisten asian" alentumalla ATM-Panun tyttöystäväksi. "Vahva ja upea nainen" pitää nimittäin luovuttamattomana oikeutenaan sanella muille naisille, miten heidän pitäisi elää. Mitään demokraattisesti myönnettyä mandaattia hänellä ei tällaiseen määräilyyn tietenkään ole eikä hän sitä tarvitsekaan: kuten Stalinin näytösoikeudenkäynnin pääsyyttäjä, hänkin noudattaa lain ja kansan tahdon asemesta ennen kaikkea vallankumouksellisen omaatuntoaan.
Olen kyllä melkoisen järkyttynyt siitä, että silkkisolmiosta joutuu pulittamaan reilut kolmekymmentä euroa. Ainoa syy, miksi ylipäätään ostin solmion, oli se, että vanha kravattini, joka oli toimittanut virkaansa varmasti yli vuosikymmenen ja mahdollisesti jopa ylioppilaskirjoituksista saakka, katosi sen jälkeen kun tapasin suurlähettilään ensimmäistä kertaa, oliko se nyt marraskuussa. Tämä silkkisolmio oli niin helkutin kallis, että sitä täytyy vahtia kunnolla - niin kallis kapine ei saa kadota noin vain. Kuka ties minulla onkin siinä kravatti loppuiäkseni. Paras olisi, tuohon hintaan.
keskiviikko 15. maaliskuuta 2006
Lopultakin oikea asenne
Kasablogista löytyi linkki tähän treffi-ilmoitukseen. Kasa-Jussi ihmetteli, löytyyköhän Suomesta naista, joka täyttäisi edes puolet vaatimuksista. Löytyy tai ei, minusta tuo on lopultakin oikea asenne. Muistan kyllä omilta Luojan kiitos taakse jääneiltä sinkkuajoiltani, miltä tuntui miehenä lukea naisten ilmoituksia: reunaehdot oli jyvitetty täysin mahdottomiksi ja kohtuuttomiksi, ja jos joskus ne täyttikin ja uskalsi vastata, osoittautui, että vaatimuksia tuli heti lisää ja että minkäänlaista persoonallisuutta ei olisi saanut olla.
Maistakoot tytöt omaa lääkettään.
Maistakoot tytöt omaa lääkettään.
Bland annat om Sandemose
Paljon on vettä Aurassa virrannut sen jälkeen kun sähköpostikirjeenvaihtoni Tristanin kanssa kuihtui pois. Ja yksi niistä asioista, jotka siinä välissä ovat ehtineet muuttua, on suhteeni Aksel Sandemoseen, jonka löysin kaksikymppisenä. Silloin hän oli minulle salainen lääke, ja näin jotain tavattoman symbolista siinä, että Pakolainen ylittää jälkensä löytyi Varkauden kaupunginkirjaston hyllystä ainoastaan ruotsiksi - suomennos oli varastossa, ikään kuin kyseessä olisi ollut vaarallinen teos, jota ei olisi saanut antaa paikallisten asukkaiden käteen, ainakaan nuorten. He olisivat tulleet tietoisiksi siitä, etteivät he ole yksinään oman pikkukaupunkiahdistuksensa kanssa, vaan että samanlaisia kohtaloita oli koettu ennenkin. He olisivat nousseet veriseen vallankumouksen hyökyaaltoon Varkautta ja varkautelaisuutta vastaan, silponeet kaupungin korskeat ylempitasoiset miehet elävältä ja raiskanneet kaikki ne musiikkiopistoa käyvät luokan parhaat tytöt, joille ahdistunut alempitasoinen mies ei koskaan ollut riittävän hyvä.
Nykyisin kirjallinen makuni on hyvin toisenlainen. Hullaannuttuani Maarit Verrosen 90-luvun alussa julkaisemiin novelleihin puoli vuosikymmentä jälkeenpäin aloin liukua poispäin sekä sandemoselaisesta psykologisesti kunnianhimoisesta itsetutkistelukirjallisuudesta että perisuomalaisesta tukkilaisrealismista, joka isänmaallisen vasemmistolaisen aseistakieltäytyjänuorukaisen elämänvaiheessani oli minulle hyvinkin tärkeää. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, se nuoruuteni vaihe, jolloin pidin itseäni vasemmistoradikaalina (siitä olen nyttemmin parantunut tavattuani oikeita vasemmistoradikaaleja tai luettuani, hyi olkoon, heidän blogejaan) tulee nyttemmin nähdä eräänlaisena kirjallisen maun kehitysvaiheena, jolloin esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla ja Hannu Salaman teokset olivat minulle henkilökohtaisesti tavattoman tärkeitä, nimenomaan isänmaallisuuden takia.
Omaksuttuani isovanhemmiltani vanhojen hyvien aikojen valkosuomalaisen isänmaallisuuden minulle tuli tärkeäksi reformoida ja uskonpuhdistaa tämä kotoa omaksuttu arvo inklusiiviseksi koko Suomen isänmaallisuudeksi. (Jo silloin kun olin kahdenkymmenen, isosiskoni huomasi viisaasti, ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton Etsijä-lehteen kirjoittamassaan artikkelissakin totesi, että lasten "kapinassa" vanhempien arvoja vastaan ei ole kysymys varsinaisesti näiden arvojen kiistämisestä ja hylkäämisestä kuin pikemminkin eräänlaisesta uskonpuhdistuksesta, jonka yhteydessä näille arvoille pyritään löytämään uuteen aikaan sopiva sovellus. Tämän oivalluksen viisautta ylistän edelleenkin ja olen siitä isosiskolleni suuresti kiitollinen.) Tämän uskonpuhdistuksen keinona toimi niin Väinö Linna kuin työläisvasemmistolainen tamperelaisproosakin. Ja nimenomaan työläisvasemmistolainen: Hannu Salaman teoksista olen aina arvostanut eniten sodan aikana neuvostomielisinä partisaaneina ja sabotööreinä toimineiden ihmisten kohtaloa käsittelevää romaania Siinä näkijä missä tekijä. Olen lukenut sen muuten myös ruotsiksi käännettynä - Kommer upp i tö. (Kun jokin kommer upp i tö, se paljastuu, tulee ilmi; tö tarkoittaa oikeastaan suojasäätä. Myöhemmissä avainromaaneissa mainitaan Salaman alter egon, Harri Salmisen, romaani "Suojalla paljastuu"; tämä on tietenkin "Siinä näkijä, missä tekijän" peitenimi.)
Kirja pyrkii ymmärtämään sellaisia ihmisiä, joita ei yksinkertaisesti ole sallittua ja sopivaa ymmärtää, heidän omilla ehdoillaan. (Ja tällä tarkoitan sitä, etteivät he olleet väärässä ainoastaan jonkin epämääräisen isänmaallisen oikeistolaisuuden kannalta, vaan myös lainkuuliaisen ja demokraattisen vapaamielisyyden.) Erityisesti olen siinä arvostanut sitä, että se pyrkii olemaan rehellinen joka suuntaan. Kirjailijahahmon äidin hammastapureva stalinismi tulee selväksi - tämän antama elämänohje on, että kun noudattaa vanhojen, leppymättömien katkerikkojen linjaa, on puolueen, anteeksi, Puolueen (vrt. Jumala) sisäisissä ristiriidoissa oikealla puolella. Itse asiassa analogia katkeriin konservatiivis-uskovaisiin mummoihin on turhankin ilmeinen. Äitihahmo ei ole tyytyväinen kirjailijapojan omaksumiin arvoihin: poika ei suostu toimimaan äidin näkökulman kirjallisena äänitorvena eikä kertomaan maailmalle "totuutta" vastarintaryhmästä sellaisena kuin äiti sen näkee, vaan haluaa noudattaa kirjailijan vapauttaan. Äiti tulkitsee tämän niin, että poika on "noske, tai jotain vielä pahempaa". ("Noske" on halveksiva nimitys sosiaalidemokraatille ja tulee Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokraattisen puolustusministeri Gustav Nosken nimestä. Noske oli tiukka antikommunisti, eksyipä jossain määrin antisemitismiinkin. Hänen johdollaan ja oikeistohenkisten vapaajoukkojen avulla murskattiin esikommunististen spartakistien kapinointi, ja siinä yhteydessä tunnetusti sotilaat kidnappasivat, pahoinpitelivät ja murhasivat Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, ilmeisesti Nosken tieten ja luvalla.) Masentuneen resignoituneesti äiti toteaa olevan ilmeisesti liikaa vaadittu, että vanha työläiseukko saisi oman äänensä maailmalla kuuluviin edes poikansa kautta.
Työläiskirjallisuuden lukeminen tarkoitti isänmaallisuuden päivittämistä niin, että koko Suomi ja koko suomalaisuus, Salaman perheen edustamaa suomalaisuuden aspektia myöten, pääsisivät siihen mukaan. Isovanhemmilleni, varsinkin vuoden 1918 tapahtumat rintaman näkökulmasta kokeneelle isoäidilleni, sisällissodan trauma, jakautunut kansa, oli erittäin todellinen, ja Sillanpään ajatus Toivolan Juhan ja hänet surmanneen valkokaartilaisen kohtaamisesta taivaan ilossa merkitsi todella paljon. Siksi minäkään en pysty kulkemaan välinpitämättömästi sen ajatuksen ohi. Ja postmodernin nyky-Suomen, jossa punainen Suomi, jopa taistolaisuus, on Ultra Bran ajoista alkaen onnistuttu karnevalisoinnin keinoin sulauttamaan osaksi yhteistä suomalaisuutta ja kulttuuriperintöä, voi nähdä Toivolan Juhan ja hänen ampujansa mystisenä yhteensulautumisena, kansan lopullisena eheytymisenä. Tämä ei tietenkään miellytä niitä vastakkainasettelusta leipänsä ja identiteettinsä saavia, jotka näkevät postmodernin elämäntavan pelkkänä vihoviimeisenä rappiona ja kommunismin/kapitalismin lopullisena voittona. Näiden porukoiden turhautuminen on luonnollisesti vain merkki siitä, että asiat ovat menneet yleisesti ottaen ihan kohtuullisen fiksuun suuntaan.
Sittemmin Linna ja Salama ovat saaneet jäädä kirjahyllyyn pölyyntymään. He ovat tehtävänsä tehneet. Vaiheet menevät toki limittäin, mutta kirjallisen makuni kehittymisen ja hienostumisen seuraava vaihe oli siirtyminen Sandemosen tyyppiseen tunnustukselliseen, psykologiseen proosaan. Toki Salama on huomattavasti vähäisemmässä määrin perisuomalainen eepikko, "joka kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella", kuin yleisesti luullaan: Sandemose on tunnetusti Salamankin lempikirjailijoita: Salama oppi tältä ilmeisestikin ainakin psykologisen realismin tekniikoita.
Nyt vanhemmilla päivilläni olen päätynyt siihen, että luen kaikkein mieluiten maagista realismia - sen takia aloin espanjaakin opetella. Ystäväni Ivan Hlinka on samalla kannalla, ja itse asiassa kirjoittaakin sitä, tosin toistaiseksi vain pöytälaatikkoon. Veikkaanpa, että hänellä on ollut vaikutuksensa oman makuni muutokseen.
En enää jaksa lukea yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta, vaikka se oikeasti oli hyvinkin iso juttu turvatussa porvarillisessa idyllissä eläkeläisisovanhempiensa hoivissa eläneelle pikkupojalle aikoinaan. Esimerkiksi Günter Wallraffin seikkailut niin skandaalilehden toimittajana, mielisairaalan potilaana, spurgujen riveissä kuin turkkilaiseksikin tekeytyneenä tulivat tutuiksi, vieläpä saksan kielellä. (Turkkilaisseikkailusta Ganz unten tulin muuten ostaneeksi islanninkielisen käännöksen, se oli ensimmäisiä koskaan islanniksi lukemiani kirjoja. Onkohan se minulla vielä tallessa jossain? Pitäisi kai lukea uudestaan.) Suurin osa relevantista yhteiskuntakritiikistä on yleensä terveellä järjellä ekstrapoloitavissa etukäteen, joutumatta Wallraffin tapaan kokeilemaan elämän nokipoikana olemista: minä en oikeastaan usko, että urbaani länsimainen sivilisaatio olisi meidän aikanamme onnistunut keksimään uusia tapoja mennä vikaan. Sitä paitsi vasemmistolainen "yhteiskuntakriittisyys" on nykyään kangistunut uuvuttavaksi maneeriksi, joka on parhaimmillaankin itsestäänselvyyksien julistamista ja pahimmillaan - esimerkiksi "Yhteiskuntakriittisen feministin" blogissa - älyllisen kehittymättömyyden ja epärehellisyyden suojaksi vedetty viikunanlehti, tylsä kirjallinen maneeri. "Yhteiskuntakriitikoksi" julistautuva on nykyisissä oloissa yleensä vallankäyttäjä, joka yrittää häivyttää vallankäyttäjyytensä näkyvistä julistautumalla sorretuksi.
Sinänsähän tämä asenne on sivilisaatiomme ydinmehua ja sen perusparadoksi, koska, kuten minua viisaampi mies eli Tuomas Nevanlinna on huomauttanut, koko kulttuurimme on rakennettu maailmanhistorian ensimmäisen köyhän herran, kurjaliston sekaan lymynneen Jumalan, muiston päälle. Mutta tämä ei asiaa paranna: kyse on vain taas yhdestä nykyelämän piilokristillisestä ilmiöstä, joka näyttäisi paljon paremmalta, jos se esiintyisi julkikristillisyytenä. - Samalla tavalla esimerkiksi feministien viha miesten seksuaalisuutta kohtaan ja pyrkimys naisen seksuaalisuuden pyhittämiseen on perintöä kristillis-siveellisestä tapakulttuurista, ja rehellisyyden nimissä toivoisi heidän edes tunnustavan tämän. Kaikkien näiden omaa uskonnollisuuttaan tunnustamattomien kristittyjen toivoisi palaavan takaisin ad fontes ja lukevan raamattua, teologiaa ja eksegeesiä, sen sijaan että kivenkovaan väittävät edustavansa jotain uutta ja vallankumouksellista tai olevansa ateisteja. (Feministien tai heidän myötäilijöittensä uskonnollinen, teistinen luonne näkyy mm. siinä, miten he suhtautuvat minun blogikirjoituksiini. Kuvitellaan, että minä muka olisin naisten pyhyyttä pilkkaamalla rikkonut lakia. Niinhän en tietenkään ole tehnyt, mutta koska olen mitä ilmeisimmin häpäissyt jotakin pyhyyttä, pilkannut jotain jumalaa, heidän on yhä uudelleen vakuuteltava sekä toisilleen että minulle, että ainakin jonkin jumalallisen tuomarin kasvojen edessä olen lainrikkoja. Todellisuudessa olen ainoastaan pilkannut heidän jumalaansa, mutta koska he eivät tiedosta uskonnollisuuttaan, he eivät kykene ymmärtämään, että kyse on siitä: he olettavat vilpittömästi oman uskontonsa olevan tiedettä, totuutta, todellisuutta ja neutraaliutta.)
Yhteiskuntakritiikki ja työläisrealismi ovat siis saaneet mennä. Entä sandemoselainen psykologinen realismi? Minusta tuntuu, että se ei ole viime kädessä osoittautunut niin terapeuttiseksi kuin miltä se ensi vilkaisulla vaikutti. Loppujen lopuksi traumojen väänteleminen, käänteleminen ja vetkuttaminen ei auta yhtään ketään, vaan ainoastaan pahentaa heidän henkistä tilaansa, pakottaa heidät entistä kiinteämmin hulluutensa suljetuille kiertoradoille, sen sijaan että auttaisi heitä vapautumaan niistä ja pärjäämään arjessa. Lyhytterapia on tunnetusti parempi vaihtoehto ja eskapismi terveellisempää kuin traumojen työstäminen.
Joten nykyisin olen sillä kannalla, että kirjallisuudessa on kyse viime kädessä vain perusasioista: tarinoista, kielellisestä nokkeluudesta ja mielikuvituksesta. Naturalistiset työläiskuvaukset, yhteiskuntakritiikki ja psykologinen realismi saavat tulla mukaan vain näille perusjutuille alisteisina.
Taidanpa mennä lukemaan Borgesia.
Nykyisin kirjallinen makuni on hyvin toisenlainen. Hullaannuttuani Maarit Verrosen 90-luvun alussa julkaisemiin novelleihin puoli vuosikymmentä jälkeenpäin aloin liukua poispäin sekä sandemoselaisesta psykologisesti kunnianhimoisesta itsetutkistelukirjallisuudesta että perisuomalaisesta tukkilaisrealismista, joka isänmaallisen vasemmistolaisen aseistakieltäytyjänuorukaisen elämänvaiheessani oli minulle hyvinkin tärkeää. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, se nuoruuteni vaihe, jolloin pidin itseäni vasemmistoradikaalina (siitä olen nyttemmin parantunut tavattuani oikeita vasemmistoradikaaleja tai luettuani, hyi olkoon, heidän blogejaan) tulee nyttemmin nähdä eräänlaisena kirjallisen maun kehitysvaiheena, jolloin esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla ja Hannu Salaman teokset olivat minulle henkilökohtaisesti tavattoman tärkeitä, nimenomaan isänmaallisuuden takia.
Omaksuttuani isovanhemmiltani vanhojen hyvien aikojen valkosuomalaisen isänmaallisuuden minulle tuli tärkeäksi reformoida ja uskonpuhdistaa tämä kotoa omaksuttu arvo inklusiiviseksi koko Suomen isänmaallisuudeksi. (Jo silloin kun olin kahdenkymmenen, isosiskoni huomasi viisaasti, ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton Etsijä-lehteen kirjoittamassaan artikkelissakin totesi, että lasten "kapinassa" vanhempien arvoja vastaan ei ole kysymys varsinaisesti näiden arvojen kiistämisestä ja hylkäämisestä kuin pikemminkin eräänlaisesta uskonpuhdistuksesta, jonka yhteydessä näille arvoille pyritään löytämään uuteen aikaan sopiva sovellus. Tämän oivalluksen viisautta ylistän edelleenkin ja olen siitä isosiskolleni suuresti kiitollinen.) Tämän uskonpuhdistuksen keinona toimi niin Väinö Linna kuin työläisvasemmistolainen tamperelaisproosakin. Ja nimenomaan työläisvasemmistolainen: Hannu Salaman teoksista olen aina arvostanut eniten sodan aikana neuvostomielisinä partisaaneina ja sabotööreinä toimineiden ihmisten kohtaloa käsittelevää romaania Siinä näkijä missä tekijä. Olen lukenut sen muuten myös ruotsiksi käännettynä - Kommer upp i tö. (Kun jokin kommer upp i tö, se paljastuu, tulee ilmi; tö tarkoittaa oikeastaan suojasäätä. Myöhemmissä avainromaaneissa mainitaan Salaman alter egon, Harri Salmisen, romaani "Suojalla paljastuu"; tämä on tietenkin "Siinä näkijä, missä tekijän" peitenimi.)
Kirja pyrkii ymmärtämään sellaisia ihmisiä, joita ei yksinkertaisesti ole sallittua ja sopivaa ymmärtää, heidän omilla ehdoillaan. (Ja tällä tarkoitan sitä, etteivät he olleet väärässä ainoastaan jonkin epämääräisen isänmaallisen oikeistolaisuuden kannalta, vaan myös lainkuuliaisen ja demokraattisen vapaamielisyyden.) Erityisesti olen siinä arvostanut sitä, että se pyrkii olemaan rehellinen joka suuntaan. Kirjailijahahmon äidin hammastapureva stalinismi tulee selväksi - tämän antama elämänohje on, että kun noudattaa vanhojen, leppymättömien katkerikkojen linjaa, on puolueen, anteeksi, Puolueen (vrt. Jumala) sisäisissä ristiriidoissa oikealla puolella. Itse asiassa analogia katkeriin konservatiivis-uskovaisiin mummoihin on turhankin ilmeinen. Äitihahmo ei ole tyytyväinen kirjailijapojan omaksumiin arvoihin: poika ei suostu toimimaan äidin näkökulman kirjallisena äänitorvena eikä kertomaan maailmalle "totuutta" vastarintaryhmästä sellaisena kuin äiti sen näkee, vaan haluaa noudattaa kirjailijan vapauttaan. Äiti tulkitsee tämän niin, että poika on "noske, tai jotain vielä pahempaa". ("Noske" on halveksiva nimitys sosiaalidemokraatille ja tulee Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokraattisen puolustusministeri Gustav Nosken nimestä. Noske oli tiukka antikommunisti, eksyipä jossain määrin antisemitismiinkin. Hänen johdollaan ja oikeistohenkisten vapaajoukkojen avulla murskattiin esikommunististen spartakistien kapinointi, ja siinä yhteydessä tunnetusti sotilaat kidnappasivat, pahoinpitelivät ja murhasivat Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, ilmeisesti Nosken tieten ja luvalla.) Masentuneen resignoituneesti äiti toteaa olevan ilmeisesti liikaa vaadittu, että vanha työläiseukko saisi oman äänensä maailmalla kuuluviin edes poikansa kautta.
Työläiskirjallisuuden lukeminen tarkoitti isänmaallisuuden päivittämistä niin, että koko Suomi ja koko suomalaisuus, Salaman perheen edustamaa suomalaisuuden aspektia myöten, pääsisivät siihen mukaan. Isovanhemmilleni, varsinkin vuoden 1918 tapahtumat rintaman näkökulmasta kokeneelle isoäidilleni, sisällissodan trauma, jakautunut kansa, oli erittäin todellinen, ja Sillanpään ajatus Toivolan Juhan ja hänet surmanneen valkokaartilaisen kohtaamisesta taivaan ilossa merkitsi todella paljon. Siksi minäkään en pysty kulkemaan välinpitämättömästi sen ajatuksen ohi. Ja postmodernin nyky-Suomen, jossa punainen Suomi, jopa taistolaisuus, on Ultra Bran ajoista alkaen onnistuttu karnevalisoinnin keinoin sulauttamaan osaksi yhteistä suomalaisuutta ja kulttuuriperintöä, voi nähdä Toivolan Juhan ja hänen ampujansa mystisenä yhteensulautumisena, kansan lopullisena eheytymisenä. Tämä ei tietenkään miellytä niitä vastakkainasettelusta leipänsä ja identiteettinsä saavia, jotka näkevät postmodernin elämäntavan pelkkänä vihoviimeisenä rappiona ja kommunismin/kapitalismin lopullisena voittona. Näiden porukoiden turhautuminen on luonnollisesti vain merkki siitä, että asiat ovat menneet yleisesti ottaen ihan kohtuullisen fiksuun suuntaan.
Sittemmin Linna ja Salama ovat saaneet jäädä kirjahyllyyn pölyyntymään. He ovat tehtävänsä tehneet. Vaiheet menevät toki limittäin, mutta kirjallisen makuni kehittymisen ja hienostumisen seuraava vaihe oli siirtyminen Sandemosen tyyppiseen tunnustukselliseen, psykologiseen proosaan. Toki Salama on huomattavasti vähäisemmässä määrin perisuomalainen eepikko, "joka kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella", kuin yleisesti luullaan: Sandemose on tunnetusti Salamankin lempikirjailijoita: Salama oppi tältä ilmeisestikin ainakin psykologisen realismin tekniikoita.
Nyt vanhemmilla päivilläni olen päätynyt siihen, että luen kaikkein mieluiten maagista realismia - sen takia aloin espanjaakin opetella. Ystäväni Ivan Hlinka on samalla kannalla, ja itse asiassa kirjoittaakin sitä, tosin toistaiseksi vain pöytälaatikkoon. Veikkaanpa, että hänellä on ollut vaikutuksensa oman makuni muutokseen.
En enää jaksa lukea yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta, vaikka se oikeasti oli hyvinkin iso juttu turvatussa porvarillisessa idyllissä eläkeläisisovanhempiensa hoivissa eläneelle pikkupojalle aikoinaan. Esimerkiksi Günter Wallraffin seikkailut niin skandaalilehden toimittajana, mielisairaalan potilaana, spurgujen riveissä kuin turkkilaiseksikin tekeytyneenä tulivat tutuiksi, vieläpä saksan kielellä. (Turkkilaisseikkailusta Ganz unten tulin muuten ostaneeksi islanninkielisen käännöksen, se oli ensimmäisiä koskaan islanniksi lukemiani kirjoja. Onkohan se minulla vielä tallessa jossain? Pitäisi kai lukea uudestaan.) Suurin osa relevantista yhteiskuntakritiikistä on yleensä terveellä järjellä ekstrapoloitavissa etukäteen, joutumatta Wallraffin tapaan kokeilemaan elämän nokipoikana olemista: minä en oikeastaan usko, että urbaani länsimainen sivilisaatio olisi meidän aikanamme onnistunut keksimään uusia tapoja mennä vikaan. Sitä paitsi vasemmistolainen "yhteiskuntakriittisyys" on nykyään kangistunut uuvuttavaksi maneeriksi, joka on parhaimmillaankin itsestäänselvyyksien julistamista ja pahimmillaan - esimerkiksi "Yhteiskuntakriittisen feministin" blogissa - älyllisen kehittymättömyyden ja epärehellisyyden suojaksi vedetty viikunanlehti, tylsä kirjallinen maneeri. "Yhteiskuntakriitikoksi" julistautuva on nykyisissä oloissa yleensä vallankäyttäjä, joka yrittää häivyttää vallankäyttäjyytensä näkyvistä julistautumalla sorretuksi.
Sinänsähän tämä asenne on sivilisaatiomme ydinmehua ja sen perusparadoksi, koska, kuten minua viisaampi mies eli Tuomas Nevanlinna on huomauttanut, koko kulttuurimme on rakennettu maailmanhistorian ensimmäisen köyhän herran, kurjaliston sekaan lymynneen Jumalan, muiston päälle. Mutta tämä ei asiaa paranna: kyse on vain taas yhdestä nykyelämän piilokristillisestä ilmiöstä, joka näyttäisi paljon paremmalta, jos se esiintyisi julkikristillisyytenä. - Samalla tavalla esimerkiksi feministien viha miesten seksuaalisuutta kohtaan ja pyrkimys naisen seksuaalisuuden pyhittämiseen on perintöä kristillis-siveellisestä tapakulttuurista, ja rehellisyyden nimissä toivoisi heidän edes tunnustavan tämän. Kaikkien näiden omaa uskonnollisuuttaan tunnustamattomien kristittyjen toivoisi palaavan takaisin ad fontes ja lukevan raamattua, teologiaa ja eksegeesiä, sen sijaan että kivenkovaan väittävät edustavansa jotain uutta ja vallankumouksellista tai olevansa ateisteja. (Feministien tai heidän myötäilijöittensä uskonnollinen, teistinen luonne näkyy mm. siinä, miten he suhtautuvat minun blogikirjoituksiini. Kuvitellaan, että minä muka olisin naisten pyhyyttä pilkkaamalla rikkonut lakia. Niinhän en tietenkään ole tehnyt, mutta koska olen mitä ilmeisimmin häpäissyt jotakin pyhyyttä, pilkannut jotain jumalaa, heidän on yhä uudelleen vakuuteltava sekä toisilleen että minulle, että ainakin jonkin jumalallisen tuomarin kasvojen edessä olen lainrikkoja. Todellisuudessa olen ainoastaan pilkannut heidän jumalaansa, mutta koska he eivät tiedosta uskonnollisuuttaan, he eivät kykene ymmärtämään, että kyse on siitä: he olettavat vilpittömästi oman uskontonsa olevan tiedettä, totuutta, todellisuutta ja neutraaliutta.)
Yhteiskuntakritiikki ja työläisrealismi ovat siis saaneet mennä. Entä sandemoselainen psykologinen realismi? Minusta tuntuu, että se ei ole viime kädessä osoittautunut niin terapeuttiseksi kuin miltä se ensi vilkaisulla vaikutti. Loppujen lopuksi traumojen väänteleminen, käänteleminen ja vetkuttaminen ei auta yhtään ketään, vaan ainoastaan pahentaa heidän henkistä tilaansa, pakottaa heidät entistä kiinteämmin hulluutensa suljetuille kiertoradoille, sen sijaan että auttaisi heitä vapautumaan niistä ja pärjäämään arjessa. Lyhytterapia on tunnetusti parempi vaihtoehto ja eskapismi terveellisempää kuin traumojen työstäminen.
Joten nykyisin olen sillä kannalla, että kirjallisuudessa on kyse viime kädessä vain perusasioista: tarinoista, kielellisestä nokkeluudesta ja mielikuvituksesta. Naturalistiset työläiskuvaukset, yhteiskuntakritiikki ja psykologinen realismi saavat tulla mukaan vain näille perusjutuille alisteisina.
Taidanpa mennä lukemaan Borgesia.
maanantai 13. maaliskuuta 2006
Salat julki
Osoittautui, että Tristanin päivistä kirjoittaa muuan vuosia hukassa ollut ystäväni, päätellen siitä, että olen antanut hänelle lahjaksi Aksel Sandemosen romaanin Pakolainen ylittää jälkensä. Mukava tietää, että hän on hengissä. Ympäri käydään, yhteen tullaan, tai kuten Séamus Ó Grianna sanoisi: castar na daoiní ar a chéile agus ní chastar na cnoic is na sléibhte.. Siihen aikaan kun olin hänen kanssaan meilivaihdossa, olin vielä pahemmin raivoissani koko naissukupuolelle kuin bloggaaja-aikoinani, ja hän joutui valitettavasti kärsimään siitä kelpo tavalla.
sunnuntai 12. maaliskuuta 2006
Viikonlopun iltapäivälehtikatsaus
Viikonlopun iltapäivälehdetkin tuli luettua. Hjallis Harkimo sanoi, että naiset rakastuvat rahaan. No, voi sentään, nythän koko maailmankuvamme romahtaa. Mehän olemme aina tähän saakka luulleet, että Hjalliksen naisystävät ovat ihastuneet hänen herkkään taiteellisuuteensa, hänen hienostuneeseen ja hiottuun itseilmaisuunsa ja hänen omarsharifilaisittain sopusuhtaisiin hurmurinpiirteisiinsä. Miten toivumme tästä shokista?
Toinen iltapäivälehtikatsauksen osio koskee Ilta-Sanomien lihakauppaa. Aivan: he ovat panneet myyntiin jonkun 29-vuotiaan tädinalun (tädikkeen?), jolle pitäisi löytyä kesäksi heilaa. Naiseläjää kehutaan "hauskaksi, eloisaksi, tsäpäkäksi ja sirpakaksi". (Lue: omaa ääntään rakastavaksi ihkuhihkuilijaksi, jonka kanssa ei kestä raivokohtauksetta edes pyhä Fransiskus Assisilainen.) Erityisesti tuo adjektiivi "tsäpäkkä" saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Tämä naiseläjä pitää "teatterista, kahviloista ja kapakoista", eli viina on lähellä hänen sydäntään ja tupakka keuhkojaan, ja teatterissahan saa litkiä väkeviä lämpiössä. Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan hänet muiden tsäpä-tsäpöjen kanssa kapakan siinä osassa, jossa tupakansavu on paksuimmillaan, kirkumassa sadan desibelin voimalla ja huutamassa raakoja pilkkasanoja jokaiselle miehelle, joka kehtaakin lähestyä ystävällisesti hymyillen.
Sieltä Iltiksen sivuilta löytyy enemmänkin tietoja tästä oliosta, menkää lukemaan jos viitsitte. Minulle tulee mokomasta kapistuksesta vain sellainen olo, että olen ihan käsittämättömän onnekas, kun minulla on hyvä tyttöystävä. Ylipäätään, kun näkee millainen pohjaton tyhjyys noiden markkinoilla olevien koreiden näyttelyesineiden sisällä vallitsee, ei voi kyllin Jumalaa kiittää tästä nykyisestä onnesta. Syvä osanottoni kaikille miehille, jotka ovat vielä sinkkumarkkinoilla. Onnea matkaan. Sitä te tarvitsette.
Toinen iltapäivälehtikatsauksen osio koskee Ilta-Sanomien lihakauppaa. Aivan: he ovat panneet myyntiin jonkun 29-vuotiaan tädinalun (tädikkeen?), jolle pitäisi löytyä kesäksi heilaa. Naiseläjää kehutaan "hauskaksi, eloisaksi, tsäpäkäksi ja sirpakaksi". (Lue: omaa ääntään rakastavaksi ihkuhihkuilijaksi, jonka kanssa ei kestä raivokohtauksetta edes pyhä Fransiskus Assisilainen.) Erityisesti tuo adjektiivi "tsäpäkkä" saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Tämä naiseläjä pitää "teatterista, kahviloista ja kapakoista", eli viina on lähellä hänen sydäntään ja tupakka keuhkojaan, ja teatterissahan saa litkiä väkeviä lämpiössä. Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan hänet muiden tsäpä-tsäpöjen kanssa kapakan siinä osassa, jossa tupakansavu on paksuimmillaan, kirkumassa sadan desibelin voimalla ja huutamassa raakoja pilkkasanoja jokaiselle miehelle, joka kehtaakin lähestyä ystävällisesti hymyillen.
Sieltä Iltiksen sivuilta löytyy enemmänkin tietoja tästä oliosta, menkää lukemaan jos viitsitte. Minulle tulee mokomasta kapistuksesta vain sellainen olo, että olen ihan käsittämättömän onnekas, kun minulla on hyvä tyttöystävä. Ylipäätään, kun näkee millainen pohjaton tyhjyys noiden markkinoilla olevien koreiden näyttelyesineiden sisällä vallitsee, ei voi kyllin Jumalaa kiittää tästä nykyisestä onnesta. Syvä osanottoni kaikille miehille, jotka ovat vielä sinkkumarkkinoilla. Onnea matkaan. Sitä te tarvitsette.
Maanlaajuinen yläaste
Roman Schatzin, suomalaistuneen saksalaisen, muistamme taannoisesta loistavasta tv-sarjasta Toisten TV. Siellä nähtiin tunnetusti mm. katkelma iirinkielisestä saippuaoopperasta Ros na Rún - ei, siinä sarjassa ei ole vielä nähty sivuhenkilönä isoa pitkätukkaista suomalaismiestä, mutta koska käytännöllisesti katsoen kaikki iiriä vähänkin osaavat päätyvät lopulta näyttelemään Ros na Rúniin, se ei olisi mikään ihme - sekä pätkä jonkin arabimaan vakoilusarjaa, ilmeisesti kovalla työllä ja tuskalla oli valittu sellainen pätkä, jossa ei esiintynyt suoraa antisemitismiä eikä viittauksia Siionin viisasten pöytäkirjoihin (kiinnostuneet löytävät sitä tavaraa ihan riittävästi Memri-tv:stä, joka toki sisältää myös varsin erinomaisen valikoiman toisenlaisiakin esimerkkejä). Muistaakseni kyseisessä katkelmassa joukko hirvittävän kliseisiä mustiin laseihin sonnustautuneita teatterivakoojia kokoontui hämärään huoneeseen juonimaan puhuen äärimmäisen kryptiseen sävyyn "erään maan vakoojasta, joka matkustaa erääseen toiseen maahan"; ainoa maa, joka mainittiin nimeltä (ja hyvin kohtalokkaaseen sävyyn) oli tietenkin Iss-ra-eeeel. Tekele oli niin säälittävän halpismainen, että sille oli pakko nauraa, vaikkei olisi pitänyt - se, ettei arabimaan televisioväellä ole varaa kunnollisiin lavasteisiin, on vain taas yksi merkki siitä, miten köyhiä ja korruptoituneita ollaan: kaikki rahat menevät ammattirikastujien taskuun sen sijaan että ne pyörittäisivät omaa laatutuotantoa, millään alalla.
Taannoin Roman Schatz antoi jollekin iltalärsäkkeelle, vai olisikohan ollut peräti itse herramme ja jumalamme Hesarin viikko- tai kuukausiliite, haastattelun, jossa hän sanoi miessovinisminsa sikamaistuneen huomattavasti Suomen-vuosinaan hänen jouduttuaan jatkuvasti kuulemaan, miten kauniit ja sivistyneet suomalaiset naiset halventavat ja luuserittelevat suomalaisia miehiä. Tarvitaan komea ulkomaalainen eli Roman Schatz erityisesti huomaamaan tällainen asia ja erikseen närkästymään siitä, koska koulutettujen (mutta tuskin erityisen "sivistyneiden") suomalaisten naisten kompakti ja läpitunkematon halveksunta on niin kiinteä ja itsestäänselvä osa kulttuuriamme, ettei kukaan tule sitä erityisemmin edes pohtineeksi. Sitä vastoin, kun katkera ja epäsofistikoitunut mies huorittelee naisia, niin se on aina hirveä ja kauhea asia, jota enkelitkin taivaassa itkevät.
Ei koskaan tulla kysyneeksi, millainen sananvaihto huorittelua mahdollisesti on edeltänyt: kenties ystävällinen keskustelu, jossa molemmat ovat tuntuneet olevan luontevasti mukana, sitten mies on paljastanut jossain sivulauseessa jotain sellaista, mikä on naiselle osoittanut hänet luuseriksi, ts. parantumattomasti liian huonoksi mieheksi, jotta häntä voisi ottaa vakavasti - tunnettu auttamattoman luuseriuden merkki on vaikkapa se, että miestä on kiusattu koulussa - jolloin naisen käytös miestä kohtaan on muuttunut kuin valintakytkimestä napsauttaen. Äsken enkelimäisen viehättävä neito on yhtäkkiä kaatanut miehen niskaan ämpärillisen halveksivia solvauksia, joita mies ei katso millään tavalla provosoineensa. Mies yrittää selvittää, mistä on kyse, jolloin nainen alkaa pitää häntä ahdistelijana ja uhkailla poliisilla. Silloin miehenkin pinna palaa ja hän heittää sen tavanomaisen iskusanansa "saatanan huora". Ja nainen saa todistuksen sille, millainen hirviö ja sika tämä mies on.
Siinä äskettäin lukemassani kirjassa Rexi on homo ja opettajat hullui eräs kertojaminän poikaoppilaista - ilmeinen (joskaan ei tyypillinen) ATM (kirjan varsinainen ATM-ehdokas on "tiedemieheksi" tituleerattu pikkuälykkö, jonka suhtautuminen niin seksiasioihin kuin muihinkin nuorten ihmisten kotkotuksiin on kuitenkin itsevarman détaché, irtonaisen välinpitämätön), joka harrastaa mm. Star Trekiä ja samastuu kapteeni Kirkiin - tunnustaa opettajalle, että haluaisi kuolettaa seksuaaliset halunsa lopullisesti. (Huomatkaa, että hän uskaltaa puhua opettajan kanssa näin intiimistä asiasta. Tosi ATM:lle se ei ole mitenkään itsestäänselvää.) Syynä on se, että neljätoistavuotiaiden tyttöjen suhtautuminen tämän pojan lähestymisyrityksiin on niin läpitunkemattoman julmaa ja pysyttelee "haista homo vittu" -linjalla. (Pojalla ei tietenkään ole vielä itsetuntoa eikä sanavalmiutta vastata tähän sillä itsestäänselvällä "sitähän tässä juuri yritetäänkin päästä tekemään" -heitolla.) Tuota lukiessani tulin ajatelleeksi: miten niin vain neljätoistavuotiaiden tyttöjen?
Keskiverto murrosikäinen poika haluaa aina aikuiseksi. Tämä koskee niin ATM-nörttejä kuin nelosen keskiarvolla retostavia YTMiäkin. Molemmat tekevät sitä mitä tekevät oleellisesti sen takia, että he uskovat sen olevan avain aikuisuuteen. Nörtti uskoo pääsevänsä suureksi tiedemieheksi omistautumalla matematiikalle, fysiikalle, kemialle, kielille, kirjallisuudelle, historialle... - Täydennä itse luettelo. Oman kokemukseni mukaan aidon nörtin kiinnostuksen aiheet ovat paljon renessanssihenkisempiä ja runsaampia kuin klisee tietsikkarunkkarista antaa aiheen olettaa.
YTM-roiston saamat miehen mallit taas ovat viitanneet vahvasti siihen, että väkivaltaisuus ja fyysinen voima on se, millä maailmassa pärjätään, joten hänelle on luontevaa pitää koulufiksuutta turhuutena ja joutavuutena: mahdollisesti hänen perheensä elää ainakin jossain määrin järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolella, jolloin hänen on täysin luontevaa ajatella, että Mad Max -asfalttisoturimaailmaan varautuminen on kaukaa viisaampaa kuin koulussa pänttääminen. Mitä todennäköisimmin hän on oppinut halveksimaan pänttääjien ja nörttien maailmaa, suorastaan koko teollistunutta sivilisaatiota, feikkinä, jonka nuo kurjat luuserit pystyttävät uskotellakseen itselleen, että heidän surkea kirjojenlueskelunsa olisi minkään väärtiä. Oikea elämä sitä vastoin on siellä sivilisaation rajaseuduilla, missä väkivaltaiset miehet Vittu- ja Saatana-nimisiä jumalia avukseen rukoillen taistelevat kynsin, hampain ja puukoin pullonpohjista tai Kassi-Alman pimpan tarjoamista nautinnoista humalan ja ehkä huumeenkin antama ylimääräinen rohkeus sydämessään. Koulusta pääseminen väikkyy hänen mielessään tienä tähän todellisten miesten aikuisuuteen; nörttien ja pänttääjien kirjatoukkailu on kakaramaisuutta ja pakoa todellisesta maailmasta. - Tämän eetoksen lakonisin ilmaus on tuo hokema hanki elämä, jolla tarkoitetaan aina viinan, sukupuolielämän ja tappeluiden kyllästämää elämää. (Hiski Haapoja: Mitä tarkoitat elämällä? Viinan juontia kenties?)
Tytöt sitä vastoin eivät halua kasvaa aikuisiksi. Suurimmalle osalle heistä, ehkä enemmistölle, neljätoistavuotiaiden maailma on onnen omiaan. Pimpan kurssi on korkealla, ja hän voi huoletta torjua mukavienkin poikien lähestymisyritykset. Itse asiassa se minun sukupolveni nuorille pojille tolkutettu evankeliumi, jonka mukaan kumppanin valinnassa tulisi olla realistinen ja pyrkiä panostamaan sellaisiin tyttöihin, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista, oli jokseenkin tyhjänpäiväistä tavaraa siitä yksinkertaisesta syystä, että tytöt eivät toimineet saman systeemin mukaan. Poikaystävässä heille oli tärkeintä tämän status: yhteiset kiinnostuksen kohteet olivat ystävyyden, eivät seurustelun ja seksuaalisen yhdessäolon perusteita. Koska olin imenyt feminismin ja profeminismin jo isoäidinmaidossa, koin tietysti asian niin, että he olivat asenteiltaan patriarkaatin jäänteitä.
Todellisuudessa he olivat jo "aikuistuneet", mikä olikin syy siihen, että heillä oli varaa jaella pojille epäkypsyysleimoja. He olivat juuri niin aikuisia kuin heistä kuuna kullan valkeana tulisi. Suuri osa naisista ei ikinä kehity älyllisesti eikä moraalisesti yläastetta pitemmälle. Tämä tarkoittaa, että he osaavat kyllä näytellä ylevän humaania ja sivistynyttä ja mielellään näin tekevätkin, mutta odottavat, että heillä pimpan - tuon mittaamattoman arvoisen resurssin - omistajina on oikeus millä hetkellä hyvänsä luopua kultivoituneisuuden pintasilauksesta ja siirtyä kiljuen pilkkaamaan miehen mielipiteitä tai henkilöä ilman yritystäkään olla "miehisesti looginen". Samanlaista käytöstä miehillä he tietenkin pitäisivät merkkinä epäkypsyydestä tai mieheen olemuksellisesti kuuluvasta luuseriudesta ja sikamaisuudesta. - Ylläoleva tulkinta muuten selittää erinomaisesti eräiden Blogistanin naisten maneerit ja kyvyttömyyden järjelliseen keskusteluun, ja samoin se kelpaa erinomaisesti isku- ja lihatiskimaailman vastenmielisyyden selittämiseen. Lihatiskin säännöt määräävät naiset, eivätkä mitkä tahansa naiset, vaan yläasteen tupakkajengin tytöt - tai sellaisen asteelle jääneet. Koetapa päteä siinä porukassa aikuisena miehenä, joka ei yksinkertaisesti pysty ottamaan tupakkajengin tyttöjen arvostamia asioita vakavasti.
Tämä muuten on myös ns. nuorten naisten fasistisen pahuuden taustalla. Nuorilla naisilla ei ole mitään syytä eikä kannustinta aikuistua pois yläasteelta. Siksipä he halveksivat ja inhoavat syvästi sellaisia miehiä, jotka eivät pärjänneet yläasteen sosiaalisessa pelissä; ja koska yläaste oli näille miehille se ammattirikollisten hallitsema natsismi, on aika selvää, että moiset naiset vaikuttavat heidän näkökulmastaan julmuutta ja raakuutta ihannoivilta fasistisilta paholaisilta.
Taannoin Roman Schatz antoi jollekin iltalärsäkkeelle, vai olisikohan ollut peräti itse herramme ja jumalamme Hesarin viikko- tai kuukausiliite, haastattelun, jossa hän sanoi miessovinisminsa sikamaistuneen huomattavasti Suomen-vuosinaan hänen jouduttuaan jatkuvasti kuulemaan, miten kauniit ja sivistyneet suomalaiset naiset halventavat ja luuserittelevat suomalaisia miehiä. Tarvitaan komea ulkomaalainen eli Roman Schatz erityisesti huomaamaan tällainen asia ja erikseen närkästymään siitä, koska koulutettujen (mutta tuskin erityisen "sivistyneiden") suomalaisten naisten kompakti ja läpitunkematon halveksunta on niin kiinteä ja itsestäänselvä osa kulttuuriamme, ettei kukaan tule sitä erityisemmin edes pohtineeksi. Sitä vastoin, kun katkera ja epäsofistikoitunut mies huorittelee naisia, niin se on aina hirveä ja kauhea asia, jota enkelitkin taivaassa itkevät.
Ei koskaan tulla kysyneeksi, millainen sananvaihto huorittelua mahdollisesti on edeltänyt: kenties ystävällinen keskustelu, jossa molemmat ovat tuntuneet olevan luontevasti mukana, sitten mies on paljastanut jossain sivulauseessa jotain sellaista, mikä on naiselle osoittanut hänet luuseriksi, ts. parantumattomasti liian huonoksi mieheksi, jotta häntä voisi ottaa vakavasti - tunnettu auttamattoman luuseriuden merkki on vaikkapa se, että miestä on kiusattu koulussa - jolloin naisen käytös miestä kohtaan on muuttunut kuin valintakytkimestä napsauttaen. Äsken enkelimäisen viehättävä neito on yhtäkkiä kaatanut miehen niskaan ämpärillisen halveksivia solvauksia, joita mies ei katso millään tavalla provosoineensa. Mies yrittää selvittää, mistä on kyse, jolloin nainen alkaa pitää häntä ahdistelijana ja uhkailla poliisilla. Silloin miehenkin pinna palaa ja hän heittää sen tavanomaisen iskusanansa "saatanan huora". Ja nainen saa todistuksen sille, millainen hirviö ja sika tämä mies on.
Siinä äskettäin lukemassani kirjassa Rexi on homo ja opettajat hullui eräs kertojaminän poikaoppilaista - ilmeinen (joskaan ei tyypillinen) ATM (kirjan varsinainen ATM-ehdokas on "tiedemieheksi" tituleerattu pikkuälykkö, jonka suhtautuminen niin seksiasioihin kuin muihinkin nuorten ihmisten kotkotuksiin on kuitenkin itsevarman détaché, irtonaisen välinpitämätön), joka harrastaa mm. Star Trekiä ja samastuu kapteeni Kirkiin - tunnustaa opettajalle, että haluaisi kuolettaa seksuaaliset halunsa lopullisesti. (Huomatkaa, että hän uskaltaa puhua opettajan kanssa näin intiimistä asiasta. Tosi ATM:lle se ei ole mitenkään itsestäänselvää.) Syynä on se, että neljätoistavuotiaiden tyttöjen suhtautuminen tämän pojan lähestymisyrityksiin on niin läpitunkemattoman julmaa ja pysyttelee "haista homo vittu" -linjalla. (Pojalla ei tietenkään ole vielä itsetuntoa eikä sanavalmiutta vastata tähän sillä itsestäänselvällä "sitähän tässä juuri yritetäänkin päästä tekemään" -heitolla.) Tuota lukiessani tulin ajatelleeksi: miten niin vain neljätoistavuotiaiden tyttöjen?
Keskiverto murrosikäinen poika haluaa aina aikuiseksi. Tämä koskee niin ATM-nörttejä kuin nelosen keskiarvolla retostavia YTMiäkin. Molemmat tekevät sitä mitä tekevät oleellisesti sen takia, että he uskovat sen olevan avain aikuisuuteen. Nörtti uskoo pääsevänsä suureksi tiedemieheksi omistautumalla matematiikalle, fysiikalle, kemialle, kielille, kirjallisuudelle, historialle... - Täydennä itse luettelo. Oman kokemukseni mukaan aidon nörtin kiinnostuksen aiheet ovat paljon renessanssihenkisempiä ja runsaampia kuin klisee tietsikkarunkkarista antaa aiheen olettaa.
YTM-roiston saamat miehen mallit taas ovat viitanneet vahvasti siihen, että väkivaltaisuus ja fyysinen voima on se, millä maailmassa pärjätään, joten hänelle on luontevaa pitää koulufiksuutta turhuutena ja joutavuutena: mahdollisesti hänen perheensä elää ainakin jossain määrin järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolella, jolloin hänen on täysin luontevaa ajatella, että Mad Max -asfalttisoturimaailmaan varautuminen on kaukaa viisaampaa kuin koulussa pänttääminen. Mitä todennäköisimmin hän on oppinut halveksimaan pänttääjien ja nörttien maailmaa, suorastaan koko teollistunutta sivilisaatiota, feikkinä, jonka nuo kurjat luuserit pystyttävät uskotellakseen itselleen, että heidän surkea kirjojenlueskelunsa olisi minkään väärtiä. Oikea elämä sitä vastoin on siellä sivilisaation rajaseuduilla, missä väkivaltaiset miehet Vittu- ja Saatana-nimisiä jumalia avukseen rukoillen taistelevat kynsin, hampain ja puukoin pullonpohjista tai Kassi-Alman pimpan tarjoamista nautinnoista humalan ja ehkä huumeenkin antama ylimääräinen rohkeus sydämessään. Koulusta pääseminen väikkyy hänen mielessään tienä tähän todellisten miesten aikuisuuteen; nörttien ja pänttääjien kirjatoukkailu on kakaramaisuutta ja pakoa todellisesta maailmasta. - Tämän eetoksen lakonisin ilmaus on tuo hokema hanki elämä, jolla tarkoitetaan aina viinan, sukupuolielämän ja tappeluiden kyllästämää elämää. (Hiski Haapoja: Mitä tarkoitat elämällä? Viinan juontia kenties?)
Tytöt sitä vastoin eivät halua kasvaa aikuisiksi. Suurimmalle osalle heistä, ehkä enemmistölle, neljätoistavuotiaiden maailma on onnen omiaan. Pimpan kurssi on korkealla, ja hän voi huoletta torjua mukavienkin poikien lähestymisyritykset. Itse asiassa se minun sukupolveni nuorille pojille tolkutettu evankeliumi, jonka mukaan kumppanin valinnassa tulisi olla realistinen ja pyrkiä panostamaan sellaisiin tyttöihin, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista, oli jokseenkin tyhjänpäiväistä tavaraa siitä yksinkertaisesta syystä, että tytöt eivät toimineet saman systeemin mukaan. Poikaystävässä heille oli tärkeintä tämän status: yhteiset kiinnostuksen kohteet olivat ystävyyden, eivät seurustelun ja seksuaalisen yhdessäolon perusteita. Koska olin imenyt feminismin ja profeminismin jo isoäidinmaidossa, koin tietysti asian niin, että he olivat asenteiltaan patriarkaatin jäänteitä.
Todellisuudessa he olivat jo "aikuistuneet", mikä olikin syy siihen, että heillä oli varaa jaella pojille epäkypsyysleimoja. He olivat juuri niin aikuisia kuin heistä kuuna kullan valkeana tulisi. Suuri osa naisista ei ikinä kehity älyllisesti eikä moraalisesti yläastetta pitemmälle. Tämä tarkoittaa, että he osaavat kyllä näytellä ylevän humaania ja sivistynyttä ja mielellään näin tekevätkin, mutta odottavat, että heillä pimpan - tuon mittaamattoman arvoisen resurssin - omistajina on oikeus millä hetkellä hyvänsä luopua kultivoituneisuuden pintasilauksesta ja siirtyä kiljuen pilkkaamaan miehen mielipiteitä tai henkilöä ilman yritystäkään olla "miehisesti looginen". Samanlaista käytöstä miehillä he tietenkin pitäisivät merkkinä epäkypsyydestä tai mieheen olemuksellisesti kuuluvasta luuseriudesta ja sikamaisuudesta. - Ylläoleva tulkinta muuten selittää erinomaisesti eräiden Blogistanin naisten maneerit ja kyvyttömyyden järjelliseen keskusteluun, ja samoin se kelpaa erinomaisesti isku- ja lihatiskimaailman vastenmielisyyden selittämiseen. Lihatiskin säännöt määräävät naiset, eivätkä mitkä tahansa naiset, vaan yläasteen tupakkajengin tytöt - tai sellaisen asteelle jääneet. Koetapa päteä siinä porukassa aikuisena miehenä, joka ei yksinkertaisesti pysty ottamaan tupakkajengin tyttöjen arvostamia asioita vakavasti.
Tämä muuten on myös ns. nuorten naisten fasistisen pahuuden taustalla. Nuorilla naisilla ei ole mitään syytä eikä kannustinta aikuistua pois yläasteelta. Siksipä he halveksivat ja inhoavat syvästi sellaisia miehiä, jotka eivät pärjänneet yläasteen sosiaalisessa pelissä; ja koska yläaste oli näille miehille se ammattirikollisten hallitsema natsismi, on aika selvää, että moiset naiset vaikuttavat heidän näkökulmastaan julmuutta ja raakuutta ihannoivilta fasistisilta paholaisilta.