Iirinkielinen testamentti

Muuan iiriä osaamaton henkilö lähetti sähköpostilistallemme tämän vanhan kirjan välistä löytämänsä asiapaperin siinä uskossa, että se olisi runo. Itse asiassa se on testamentti. Sitä on aika vaikea lukea, koska se on täynnä noda eli vanhoille iirinkielisille käsikirjoituksille ominaisia ligatuurilyhennyksiä, enkähän minä oikeasti mikään paleografi koskaan ole ollut. Mutta onhan se mukava pikku harjoitus. Katsotaan osaanko minä tulkata sitä.

Ylimmällä rivillä lukee Creideadh gach aon neach dá léighfidh, dá n-éistidh nó dá bhfaicidh, eli "Uskokoon jokainen, joka lukee, kuulee tai näkee" - "jokainen" on ilmaistu sanomalla gach aon neach, mikä nykykielessä tarkoittaa "joka ikinen olento". Nykyään olisi luontevampaa sanoa esim. gach aon duine, joka ikinen ihminen. No, ei tuo mitenkään käsittämätöntä ole; muokataan oikeinkirjoitusta vähän nykyaikaisemmaksi: Creideadh gach aon neach dá léifidh, dá n-éistfidh nó dá bhfeicfidh.

Seuraava rivi kuuluu gurab i seo tiomna euga Bhriain chéadfaidh - seuraavaa sanaa en osaa vielä tulkita, koska en ole rutinoitunut lukemaan nodeja - ceite. Ensimmäiset sanat ovat kuitenkin jotakuinkin selviä: gurab é seo tiomna éaga Bhriain chéadfaí, siis: ...että tämä on tajuissaan olevan Brianin testamentti, eli Brian on laatinut tämän testamentin täysissä sielun voimissa. (Tai no, tunnustaahan myös Ó Dónaillin sanakirja, että tiomna, testamentti, voi olla myös feminiini maskuliinin sijasta, joten siihen voidaan viitata myös feminiinisellä pronominilla: gurab í seo tiomna éaga Bhriain.) Testamentista käytetään hiukkasen yliselvää ilmausta tiomna éaga eli "kuoleman testamentti"; éag, joka on nykyään hiukkasen litterääri sana "kuolemalle" (yleisempi sana on bás) ja myös verbi "kuolla", kuuluu niihin sanoihin, joissa pitkä e ennen vanhaan kirjoitettiin eu nykyisen éan tai éin sijasta.

Seuraava rivi alkaa Mur atáim, mutta veikkaisin, että se tarkoittaa yksinkertaisesti Mar atáim. Mar atáim ag dul... tarkoittaa "Kun kerran olen menossa", mutta se, minne hän on menossa, ei ole aivan selvää. Tai siis, kyllähän se on melko selvää asiayhteydestä, että kuoleman valtakuntaanhan tässä ollaan menossa, mutta tuo sana, jolla siihen viitataan, on aika outo: andaghr[jokin nod]ng. Ensimmäinen a on selvästi prepositio i, joten se pitää kirjoittaa erilleen: i ndaghr...ng. Voisikohan kyseessä olla ulsterilainen sana doghrainn, joka tarkoittaa pahaa paikkaa, hätätilannetta? Kyllä voisi, sillä tuo outo nod näkyy tarkoittavan ui, ja daghruinn on aivan ilmiselvä doghrainn. Mar atáim ag dul i ndoghrainn...Loput rivistä on sen verran hämärää tavaraa, etten tähän hätään vielä kommentoi sitä, koska neljäs rivi on aivan selkeä: ...de réir cuimhne agus céille. Táim dá dhéanamh - tai dá déanamh, koska tässä asiakirjassa tosiaan tiomna on johdonmukaisesti feminiini (ensimmäinen kerta kyllä, kun minä olen sitä käytännössä nähnyt sellaisena kohdeltavan) - gan seachrán. Siis: ...de réir cuimhne agus céille. Táim dá déanamh gan seachrán. - muistin ja järjen mukaan. Olen tekemässä sen ilman harhautumista/eksymistä/hämminkiä, ts. Brian korostaa tässä taas sitä, kuinka järjissään hän on siitä vakavasta sairaudestaan, siitä doghrainnista, huolimatta.

(jatkuu)

Olkinuoran punonta*, ei kun kanan kynintä

*) Selitys: Yksi ensimmäisistä iirinkielisistä näytelmistä, jollei suorastaan ensimmäinen, oli Douglas Hyden kirjoittama Casadh an tSúgáin eli "Olkinuoran punonta".


Tuon Hesarin blogeista ja Hesarin hegemoniasta nousseen hämmingin yhteydessä tulin maininneeksi, että onhan minullakin yksi kana kynimättä kyseisen aikakautisen painokirjoituksen kanssa. Koska kyseessä olen minä, tämä liittyy tietenkin iirin kieleen, ja olenkin asian varmaan pariin otteeseen ottanutkin puheeksi, joskin vanhan Plökin puolella.

Syksyllä 1998, hieman ennen kuin lähdin Irlantiin vaihtariksi, Helsingin Sanomat julkaisi sarjan liitteitä, tai teemasivustoja, eri EU-maiden kulttuurista. Tietenkin myös Irlannin kulttuurista, mutta se vähä mitä iirin kielestä kirjoitettiin, oli idées reçues, kuten Kustaa Lööperi (Gustave Flaubert) asian ilmaisisi, siis valmiita ajatuksia.

Jukka Petäjä kirjoitti Irlannin kirjallisuudesta ja meni sanomaan jotain iirinkielistä kulttuuria tuntevan näkökulmasta niin absurdia kuin että Pádraic Ó Conaire vanhemman Deoraíocht ("Maanpako") olisi ollut iirinkielisen kirjallisuusperinteen viimeinen vihanta ja että koko perinne olisi ainakin merkittävältä osaltaan loppunut siihen. Tämä väite on tietenkin täysin järjetön, suurin piirtein yhtä älytön kuin että Aleksis Kivi nähtäisiin jonkinlaisena suomenkielisen kirjallisuuden viimeisenä vihantana. Itse asiassa Deoraíocht oli ensimmäinen varsinainen iirinkielinen nykyromaani: sitä ennen oli kyllä ilmestynyt pastori Peadar Ua Laoghairen Séadna, joka on yritys sitoa valtava määrä folkloren tarinamateriaalia kehyskertomukseksi.

Silloin kun Séadna ensimmäisen kerran alkoi ilmestyä iirinkielisyysliikkeen lehdessä, sitä ei mainostettu lukijoille romaanina, vaan esimerkkinä Munsterin murteen puhekielestä. Sen pääjuoni kertoo Séadnasta, räätälistä, joka tekee Faustin sopimuksen pirun kanssa, mutta käytännössä minäkään en sitä lukiessani jaksanut yrittääkään seurata pääjuonen etenemistä tai sen suhdetta kaikkiin niihin läkähdyttäviin sekoi...seikkailuihin. Deoraíocht sitä vastoin oli oikea romaani: se kertoo jokseenkin surkuhupaisan tarinan irlantilaisesta miehestä, joka jää auton alle Englannissa ja rampautuu. Hän saa kyllä rampuudestaan huiman kasan kultarahoja korvaukseksi, mutta juo rahat ja menee sitten jonkinmoiseksi elefanttimieheksi freakshowhun - iiriksi taispeántas na n-iontas is na n-uafás, "ihmeiden ja kauhistusten näyttely". Ihmeiden ja kauhistusten näyttelyn lihava nainen rakastuu rampaan, joka ei ole asiasta järin iloinen, mutta yrittää kuitenkin vetää rakastajan roolia jotenkuten. Lopussa hän joutuu lihavan naisen tyttärensä kunniaa puolustavan isän - näyttelyn tirehtöörin - ampumaksi. (Turhankin ilmiselvä ja typerä Kati Kovács -viittaus: jos isä haluaa varjella tyttärensä siveyttä, ei ole ehkä kaikkein viisainta pestata tyttöä miestennielijäksi sirkukseen.)

Deoraíocht on tarinana jokseenkin rujo, mutta itse asiassa se on aika hyvä kirja, ja edelleenkin yksi parhaita iiriksi kirjoitettuja. Oma kappaleeni on taas kadoksissa, mutta kun löydän sen, luen sen varmasti taas taiteellisen sisällön vuoksi, en uusia sanoja ja sanontoja oppiakseni. Eipä niitä paljoa opikaan Ó Conairen teoksista, jotka ovat sujuvaa, asiallista ja helppoa perusiiriä, eivät sellaista solmuun menneiden luonnonväärien leukojen ylilannoitettua sananrieskaa kun jollain Seán Bán Mac Meanmanilla, joka saa ilmeisesti sadistista nautintoa lukijan kiusaamisesta mahdollisimman hämärillä keskidonegalilaisilla murresanoilla. On varsin kuvaavaa, että Ó Conaire oli myös iirinkielisen journalismin alalla edelläkävijä.

Tätä kaikkea Petäjä ei tietenkään kertonut, hänelle riitti kun hän sai todeta sen, että Ó Conaire olisi ollut jossain mielessä "viimeinen aito" iirinkielinen kirjailija, tai jotain sinne päin. Tämä ei pidä paikkaansa edes kuvaannollisesti. Pikemminkin Ó Conaire oli iirinkielisen modernismin ensimmäinen airut, sillä hän kuvaili köyhien irlantilaisten siirtolaisten elämää hyvin omintakeisesti, tavalla, joka liittää mitä viheliäisimmällä surkeudella mässäilyyn hämmentävää romantiikkaa, esimerkiksi huumaantunutta maisemakuvausta. Syntyy mielikuva köyhästä ja surkeasta ihmisestä, joka kuitenkin kokee kiihkeästi nähdä runoutta ja kauneutta ympäristössään: se on erityisesti Ó Conairen kirjallinen maneeri ja antaa hänen kaikille kirjoilleen hyvin tunnistettavan ilmapiirin. Ó Conaire kuoli kai vähän alle viisikymppisenä vietettyään huomattavan osan elämästään tien päällä aaseineen: hänen rakastetuin teoksensa lienee monina koulupainoksina ilmestynyt M'Asal Beag Dubh, Pieni musta aasini, iirinkielisen kirjallisuuden Harmo ja minä. Samaan aikaan useimmat muut kirjailijat pitäytyivät isä Ua Laoghairen linjoilla, eli julkaisivat enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi novelleiksi naamioituja kansantarinoita, satuja ja anekdootteja. Ó Conairen tasoinen modernismi pääsi laajemmin vauhtiin vasta kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, nelikymmenluvulla ja erityisesti tietenkin 1900-luvun suurimman iirinkielisen kirjailijan Máirtín Ó Cadhainin ansiosta.

Nythän on tietysti niin, että Petäjää ei välttämättä voida pitää vastuullisena moisesta kömmähdyksestä. On enemmän kuin mahdollista, että vika oli hänen lähdeteoksessaan. Olen nähnyt aika monta Irlannin kirjallisuuden historiaa, joissa iirinkielinen kirjallisuus jollain läpinäkyvällä tempulla selitetään merkityksettömäksi, jotta päästään omistautumaan sille, minkä teoksen kirjoittaja oikeasti tuntee, eli Irlannin englanninkieliselle kirjallisuudelle.

Jos minussa henki ja tarmo pihisee, laadin vielä häijynilkisyyttäni Irlannin nykykirjallisuuden historian, jossa muutamalla yhtä tylyllä silmänkääntötempulla selitetään Irlannin englanninkielinen kirjallisuus jonninjoutavaksi roskaksi tai esitetään se Englannin kirjallisuuden haaraosastona, jolla ei ole oikeaa relevanssia Irlannin kannalta. Joycen voisi jättää sivuun kokonaan toteamalla hänet eräänlaiseksi Ikarokseksi, joka liiallisessa kunnianhimossaan poltti siipensä avantgardismin auringossa ja tikahtui viimeistään Finnegan's Wakessa omaan mahdottomuuteensa; sen sijaan Irlannin ainoiksi merkittäviksi englanninkielisiksi kirjailijoiksi voisi nostaa Flann O'Brienin, Brendan Behanin ja Liam O'Flahertyn, koska he ovat kirjoittaneet myös iiriksi, ja Seán Ó Faoláinin, koska...öööö, ehkä siksi, että hänellä on iirinkielinen nimi?

Tähän irvailuun on syynä se, että on todella olemassa sellaisia Irlannin nykykirjallisuuden historioita, jotka käsittelevät iirinkielistä kirjallisuutta tarkalleen näin typerästi. (Sen vielä ymmärtää, että Séamus Ó Grianna jätetään käsittelemättä, hän nyt kuitenkin on aika tavanomainen iirinkielinen maaseutukirjailija, mutta hänen veljensä Seosamh on minkä tahansa mittapuun mukaan huomattava tekijä; silti on Irlannin kirjallisuuden historioita, joissa noteerataan maaseutuelämäkertojen lisäksi Máirtín Ó Cadhain, Flann O'Brienin iirinkielinen työ ja ehkä myös sellaiset ei-syntyperäiset, mutta kirjallisuudenhistoriallisesti merkittävät tekijät kuin Eoghan Ó Tuairisc, Diarmuid Ó Súilleabháin ja se Néal Maidine agus Tine Oíchen kirjoittaja, mikäs hänen nimensä taas olikaan, Breandán Ó Doibhlin.) Olen nähnyt sellaisenkin, joka väitti kivenkovaan iirinkielisen runouden loppuneen 1600-luvulla eläneen Dáibhí Ó Bruadairin myötä. Tosin kyseinen teos otti armoihinsa myös Flann O'Brienin iirinkielistä maaseutumuistelmakirjallisuutta parodioineen romaanin An Béal Bocht, jonka minäkin olen erinäisiä kymmeniä kertoja äänekkäästi hihitellen lukenut - yhteen aikaan se oli minulla takin taskussa varmaan kuukausia yhtä soittoa, luin sitä linja-autossa ja ruokatunnilla, enkä vieläkään ole kyllästynyt siihen. Kirjallisuudenhistorioitsija ei kuitenkaan tuntunut arvostavan kirjaa sen erinomaisen kekseliään tyylin ansiosta - vaikka Flann O'Brien ei ollut syntyperäinen iirinpuhuja, hän kirjoitti loisteliasta ja rikassanaista iiriä osaten mm. jäljitellä mainiosti donegalilaista murretta siinä kohtaa kun hän siirtyi irvailemaan Donegalin suurimman maaseutukirjailijan, itsensä Séamus Ó Griannan teoksia - eikä liioin sen kirjallisten ansioiden: ennen kaikkea hänen mielestään tuntui ansiokasta olevan se, että kirja parodioi iirinkielistä maaseutukirjallisuutta ja osoitti sen arvottomuuden ja onttouden, joista historioitsijanplanttu oli suuressa ylhäisyydessään täysin vakuuttunut. Hänen mielestään iirinkielinen maaseutukirjallisuus oli ikuinen ja muuttumaton totuus iirinkielisestä kirjallisuudesta ja modernistit pelkkää pintakuohua. Ilmeisesti kyseinen kirjallisuustieteilijä ajatteli siltä kannalta, että jos olisi todellakin olemassa merkittävää iirinkielistä nykykirjallisuutta, hänen akateeminen prestiisinsä ja pallinsa olisi vaarassa. Hän oli laiminlyönyt iirinkieliseen kirjallisuuteen tutustumisen vakuuttuneena siitä, ettei siellä muuta ollut kuin eläkeikänsäkin sivuuttaneiden rantakylän junttien lehmänpaskanhajuisia horinoita; ja oli hänen oman etunsa mukaista ylläpitää tätä käsitystä edelleen, jotta kukaan ei saisi selville, että hän mukavuudenhalussaan oli jättänyt tutkimatta merkittävän osan Irlannin nykykirjallisuudesta, koska sitä varten olisi pitänyt opetella vaikeahko kieli.

Kyseinen kirjallisuudenhistoria taisi olla muuten juuri se, jossa iirinkielisten nimien lyhyt i kirjoitettiin ilman pistettä, siis esimerkiksi Séamus Ó Grıanna Séamus Ó Griannan sijasta. Tällaiseen ei tietenkään ole mitään muuta perustetta kuin se, että siinä unsiaalia muistuttavassa kirjasintyypissä (siis ei "fontissa", vaan kirjasintyypissä, te typografiasuomea osaamattomat moukat), jolla iiriä oli tapana painaa nelikymmenluvun lopun oikeinkirjoitusuudistukseen saakka, lyhyessä i:ssä ei tosiaankaan käytetty pistettä siitä yksinkertaisesta syystä, että se olisi saattanut siinä nimenomaisessa tyypissä sekaantua akuuttiin aksenttiin, jolla iirissä merkitään pitkiä tai historiallisesti pitkiä vokaaleja. Mutta esimerkiksi tässä minun mieluiten käyttämässäni Garamond-tyypissä i ja í erottuvat toisistaan erinomaisesti, joten nykyaikaisilla kirjasintyypeillä kirjoitetussa iirissä ei ole mitään asiallista tarvetta käyttää tuota pisteetöntä i:tä. Puheena oleva nimeltä mainitsematon Irlannin kirjallisuudenhistorian kirjoittaja siis käytti tätä täysin turhaa typografista temppua näyttääkseen iiriä osaamattomien silmissä asiantuntijalta; mutta iirinkieliseen nykykirjallisuuteen hän ei vaivautunut tutustumaan, toisti ainoastaan ne tavanomaiset kliseet muka kuolleesta kielestä. Oikean asiantuntemuksen hankkiminen olisikin kysynyt enemmän vaivaa kuin mokoma jonninjoutava keekoilu.

Palatakseni Petäjän mielikuviin iirinkielisestä kirjallisuudesta: kun ottaa huomioon, että arvovaltaisetkin Irlannin kirjallisuudenhistoriat, joihin hänenlaisensa kriitikko epäilemättä turvautuu hakuteoksina, pystyvät heittämään ilmoille kaikenlaisia täysin absurdeja ja asiantuntemattomia päättömyyksiä, Petäjä ei kai oikein voi muuta kuin ottaa päättömyydet hyvässä uskossa todesta. Hän ei siis itse missään mielessä ollut niihin syyllinen. Enemmän minua ärsytti se toinen päätön artikkeli, jossa mentiin haastattelemaan Sinn Féinin Dublinin paikallistoimiston hoitajaa iirin kielestä!

Kyseinen täti tietenkin omi kaikki silloiset iirin yhteiskunnallisessa statuksessa ilmenneet parannukset, kuten iirinkielisen televisiokanavan perustamisen, oman puljunsa ansioluetteloon. Milloinkahan Sinn Féin on tehnyt iirin hyväksi yhtään mitään konkreettista, paitsi tietysti hankkinut sille huonoa mainetta muka terroristien kielenä? Kaiken huippu oli se, kun Irlannin iirinkielisimmässä kaupungissa Galwayssa jaettiin täysin englanninkielistä Sinn Féinin vaalipropagandaa.

Hesarin toimittajat, jotka olivat ilmeisesti vaivautuneet Baile Átha Cliathiin (siis Dubliniin) asti haastattelemaan mokomaa tantaraa, eivät tietenkään ennen Aer Linguksen koneeseen loikkaamistaan ("Aer Lingus" on muuten tahallisesti väärin kirjoitettua iiriä: sen pitäisi olla "Aer-Loingeas", Ilmalaivasto) älynneet soittaa esimerkiksi Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitokselle, mistä olisi löytynyt todennäköisesti ainakin yksi iirinkielinen ihminen, Anders Ahlqvist. Häneltä olisi varmaankin saanut Conradh na Gaeilgen, sen kaikkein tärkeimmän iirinkielisyysjärjestön, osoitteenkin - Suomen suurlähetystö sijaitsee St. Stephen's Greenillä, iiriksi Faiche Stiabhnalla, ja koska Conradh na Gaeilge majailee Harcourt Streetillä (Sráid Fhearchair), St. Stephen's Greenin yhdestä kulmasta lähtevällä kadulla ja vieläpä sen alkupäässä, heidän ylhäisyytensä hesarilaiset olisivat voineet kulkea jalkapatikassa Conradh na Gaeilgen talolle. Sinn Féinin päämaja näkyy olevan, ja oli varmaan silloinkin, selvästi kauempana keskustasta - no, ainakin siitä, minkä minä miellän keskustaksi - Parnell Squarella, Liffeyn pohjoisrannalla ja osuvaa kyllä Mountjoyn vankilan suunnalla. Minä en ole itse asiassa tainnut koskaan jaksaa raahautua pääpostitoimistoa pohjoisemmaksi ainakaan omin jaloin, niinä parina kertana kun olen Irlannin pääkaupungissa tullut majailleeksi. Matkustajakodit, ne sängyt aamiaisen kera, tietenkin sijaitsevat aina jossain helkkarin kuusessa, yleensä kaupungin pohjoispuolella Droim Conrachin suunnalla - mitä hittoa se paikka oli nimeltään englanniksi? Drumcondra? En ole koskaan seisahtunut Drumcondraan, mutta olen mennyt siitä monta kertaa linja-autolla halki. Joskus pitäisi varmaan käydä sielläkin jaloittelemassa. Ehkä minun pitäisi muuttaa Dubliniin, mutta eihän sieltä saa töitä ilman työhaastattelua, eikä minua kyllä huvita asua Irlannissa työttömyyskorvauksella kolmea kuukautta pelkästään työhaastattelun toivossa.

Kyllähän minä ymmärrän, että tutkivallakaan asenteella varustetun journalistin ei ole helppoa kaivaa esille totuutta iirinkielisestä kirjallisuudesta ja kulttuurielämästä, kun kadun irlantilainen pystyy olemaan juuri niin tietämätön ja ennakkoluulojen varassa kuin pystyy. Eikä Googlellakaan tule hirveän hyviä tuloksia jos antaa hakusanoiksi "Irish language literature culture". Pelkällä "Irish language" -haulla ensimmäiseksi linkiksi saadaan Daltaí.com, joka on iiriä Yhdysvalloissa opettavien järjestö tai verkosto; valitettavasti Daltaín sivuilta ei näyttäisi löytyvän mitään iirinkielistä kirjallisuutta tai kulttuuria koskevaa materiaalia, ei edes linkkejä Conradh na Gaeilgen sivuille. Mutta jos todella mennään vieraaseen maahan eikä sitten pystytä sanomaan tästä sen kulttuurin kuitenkin yhä tärkeämmästä aspektista mitään muuta kuin populäärejä ennakkoluuloja, niin kyllä sen reportaasimatkan informaatioarvo on aika lähellä nollaa.

Plökin parhaat, osa III: Zombie metalin ykkösnimi konsertoi Helsingissä

(Alkujaan julkaistu 28. lokakuuta 2004. Sen jälkeen olen kuullut, että senniminen metallimusiikin suuntaus kuin zombie metal on oikeasti olemassa.)

Uuden, hevimmän hevisuuntauksen, Zombie Metalin ykkösnimi Satisfucktion Sam and the Coldhearted Cocks konsertoi viikonloppuna Helsingissä. Zombie Metal -suuntauksen perustaja ja bändin johtaja Sam Sheethedd sanoo haastattelussa taiteellisen näkemyksensä perustuvan ennakoivaan zombiuteen. Zombie Metalissa sun pitää niiku osata olla zombi jo eläessäsi. Zombi on niiku pystyynkuallu ihminen joka kulkee hei sillai niiku ropotti-rops eikä oo niiku missään kontsussa ("kontsu" tarkoittaa jo ensi viikolla slangissa yleisesti "kontaktia", toim. huom.) niiku todellisuuteen. Zombius on coolia. Zombit on niiku pelottavii ja ihmiset pelkää niitä. Ja kun nyt on toi halloweenikin tulossa niin zombius on niiku vittu ajankohtanen juttu.

Zombimaiseen tilaan - "kuolemaan jo eläessään" - Sam ja bändin pojat pyrkivät jopa rockmusiikin historiassa epätavallisen rankalla huumeidenkäytöllä. Huumeiden nauttimiseen välttämättömät injektioruiskut bändi kerää puistoista, katukäytäviltä ja koirienkakatuspaikoilta. Steriilien ruiskujen käyttämisestä Sam kieltäytyy periaatesyistä. Siis vittu eihän se ois saatana yhtään zombimaista! Zombiuteen kuuluu vittu että sun pitää olla vittu lähellä kualemaa, niin lähellä ku vaan voit. Kukaan ei siis niiku tän päivän maailmassa oo lähempänä kualemaa vittu ku aidspotilas! Mä vittu ihailen aidspotilaita! Vittu ne on ihan sikasiistin zombei jätkii! Aids-testeissä Sam ei kuitenkaan käy. Vittu mä oon jo ihan piiiikku-skidistä asti hei tiänny et mä delaan aidsiin. Vittu miiiks mun tarttis hei tsekata jollain testillä semmonen jutska mitä mä oon vittu aina niiku mun sisäsellä silmällä aistinu!


Satisfucktion Sam on majoittunut tällä hetkellä helsinkiläiseen Grand Hotel Pohjasakkaan, jota tuhannet bändiä ihailevat teinitytöt jo piirittävät, usein hyvinkin raa'asti toisiaan raastaen ja kynsien, sillä kukaan ei halua jäädä paitsi mahdollisuudesta päästä lähi-"kondeen" (vrt. yllä "kontsu", toim. huom.) idolien kanssa. Samin taiteelliseen visioon kuuluu, että vittu kertaakaan en nai saman naisen kanssa toista kertaa enkä ikinä kordarin kanssa saatana. Tällä tavalla tytöt saavat varmemmin aids-tartunnan, joka muuttaa heidät zombeiksi. Sillai vittu niiku nää mimmit pääsee mukaan meidän hei taiteelliseen visioon tietsä, julistaa Sam. Me ei niiku olla yksin taiteilijoita vaan jokainen näistä mimmeistä ketä kantaa meiltä saatua zombitartuntaa on niiku vittu osa meidän niiku öö tota poikkitaiteellista tilateosta! Tämä on Samin mielestä myös demokraattisesti kantaaottavaa. Nää mimmit hei niinku on kansa, ja vittu hei taide kuuluu kansalle, niiku.

Nuorten suomalaisten tyttöjen innostus päästä mukaan osaksi zombie metalin visiota on hämmästyttänyt kaiken kokeneen Saminkin. Siis vittu täähän on niin zombi maa että saatana! Me joudutaan jätkien kanssa painamaan duunia vuorotta että saadaan noi kaikki mimmit, ööö, silleenniiku taiteellisesti visioitua tiäksä. Hän arveleekin tuskin saavansa paljoa unta konserttien välillä, ja usko mua vittu että amfetamiinia, viagraa ja kokaa kuluu ihan saatanasti.

Mannerheimin Lastensuojeluliitolta, Elämäntapaliitolta ja Raittiusliitolta on tiedusteltu kantaa siihen, että maahan on tullut yhtye, jonka taiteeseen kuuluu oleellisena osana huumeidenkäyttö ja tappavien sukupuolitautien levittäminen nuoriin tyttöihin. Kaikki kolme järjestöä antavat saman lausunnon: Pashkanko väliä shillä enää on. Me pantiin koko pulju lihoikshi...hik!...ja jätettiin ne pikkuhuorat onnensha nojaan...hik!...Shaakoot shaatana mitä...hik!...kerjäävät. Anna mulle nyt shaatana shieltä she kolmash pullo shitä Koshanderia pherkele!

* * *

Kun tämä kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran, se kirvoitti lukijoilta seuraavanlaisia kommentteja:

"Tämähän postaus oli sitä fiktio-osastoa? Olihan? Olihan!!??"

"Fiktiota tai ei, niin pelottavan lähellä todellisuutta. Juuri tuollaisia aivottomia bändejä nykyisin on joka paikka pullollaan, typeristä asioista revitään leukoja ja musiikkikin on pelkkää kakofoniaa. Nautin tästä ivasta! Tätä lisää!"

"Niinpä. Nyt vielä parodiaa, mutta kuinka kauan? Enpä minäkään olisi uskonut vielä 1990-luvun lopussa, että suomalaisilla televisiokanavilla näytetään madonsyöntikilpailuja, joissa nopein syöjä voittaa lahjakortin Ikaalisten kylpylään. Ylipäätänsä tuntuu siltä, että kaikki puljut - Mannerheimin lastensuojeluliitto, Elämäntapaliitto jne. - jotka aikoinaan toimivat eräänlaisina lokavesipatoina ja estivät tyhmyyden hyökyaaltoja hukuttamasta alleen Suomea ja suomalaisia, ovat ajat sitten nostaneet kätensä pystyyn ja antautuneet.

1980-luvun alussa kaikkien suurten puolueiden nuorisojärjestöt esittivät moralistiseen sävyyn syvän paheksuntansa Sex Pistolsin suunniteltua Suomen-vierailua vastaan, ja lopulta poliitikot - kulttuuriministeri muistaakseni - estivätkin konsertin järjestämisen. Olen tuolle tapahtumalle aina naureskellut, mutta mitä enemmän nykymaailmanmenoa katselee, sitä enemmän alkaa tuntua, että voi kun vielä pääsisi takaisin sinne pysähtyneeseen ja umpioituneeseen juntti-Suomeen. En aiemmin tosiaan olisi uskonut, että kerran vielä nostalgisoisin niitä aikoja.

Totta kai öyhöttäjiä oli silloinkin, ja rokkistarat, päihteiden suurkuluttajat, koulukiusaajat, väkivaltarikolliset ja muut ytm:t epäilemättä hallitsivat haaremeitaan samaan tapaan kuin tänäänkin. Oleellisena erona meidän päiviimme oli kuitenkin se, että ääliömäinen käytös ei ollut virallisesti hyväksyttyä: televisiossa ei näytetty heiluvalla kameralla otettua kuvaa Ruotsin-laivan käytävillä toikkaroivista, älämölöä pitävistä ja humalaisista 25-vuotiaista teini-ikäisistä. Tiedotusvälineet eivät aktiivisesti olleet tekemässä öyhötyksestä salonkikelpoista.

Ja jos on tosiaan niin kuin vaikuttaa, että ei ole mahdollista saavuttaa mitään kohtuullista tasapainoa sen itäblokkimaisen jäykän 1980-luvun Suomen ja sivistymättömyyttä sekä tyhmyyttä ihannoivan 2000-luvun Suomen välillä, niin valitsisin näistä kahdesta vaihtoehdosta luultavasti ensimmäisen."

Les boys dans le hood

Ranskan slummiöyhöttäjät ovat öyhöttäneet kohta kaksi viikkoa, eikä loppua näy, vaikka rähinöiden alkupiste on kuulemma rauhoittunut ja oikeat turpakäräjät levinneet provinsseihin. Oletettavasti metakat hiljenevät siinä vaiheessa kun hiljenevät, koska öyhöttäjätkään eivät loputtomiin jaksa. Sinänsähän tätä olisi pitänyt osata odottaa jo aikoja sitten, koska on ollut tunnettua jo kymmenen vuoden ajan, että Ranskassa on lähiöitä, joihin ei poliisi uskalla mennä.

Muslimiterroristeja? No sehän tietysti voi olla, että kaikenlaiset muslimiveljet yrittävät käyttää hyväkseen metakointia. Yleisesti ottaen touhu näyttäisi kuitenkin olevan pikemminkin tyypillistä urbaanin alaluokan öykkäröintiä; tämä ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että joku pojanjulli huutaa iloisesti allah-akbaria polttopullon kyytipojaksi, koska tietää sen olevan tehokas tapa provosoida esivaltaa. Lara Marlowella on kiintoisa sisäpiiriraportti suoraan barrikadeilta Irish Timesissä, valitettavasti maksun ja salasanan takana - minä luen lehteä amerikanirlantilaisen tuttavani tunnuksin, joten se ei häiritse minua.

Marlowe juttelee aluksi kahden viisitoistavuotiaan pojan kanssa, jotka ovat mitä ilmeisimmin alaluokan viisitoistavuotiaita poikia: näyttävät paidankin riisuen toimittajalle muovikuula-aseen jättämiä kuhmuja ja muita taistelijasankarin arpiaan. Tämän jälkeen paikalle tulee kolmekymppinen "isoveli", joka komentaa pikkupojat matkoihinsa ja ottaa itse haastattelun haltuunsa. Hän on matkatavaraliukuhihnan hoitaja Orlyn lentokentällä ja jonkinlainen auktoriteetti kulmakunnan poikien keskuudessa.

"Isoveli" katsoo poliisin itse provosoineen mellakat. Paikallisen koulun polttivat hänen mukaansa toisesta naapurustosta tulleet reuhaajat, mutta sitä vastoin hän pitää poliisin niskaan heitettyjä polttopulloja ymmärrettävänä reaktiona poliisin väkivaltaan. Ensin vieraat pyromaanit polttivat koulun, sen jälkeen poliisi tuli paikalle ja alkoi kohdella paikallisia asukkaita koulun poltosta epäiltyinä, ja lopuksi kävi tietenkin niin, että poliisien ja väestön välille puhkesi väkivaltaisuuksia, joissa "isonveljen" mukaan poliisi käytti ylenmääräistä väkivaltaa mm. ampumalla kyynelkaasukranaatteja suoraan väkijoukkoon, siis ei sellaiseen paikkaan, josta kaasu olisi päässyt väkijoukon niskaan.

Tämä kaivannee selitystä vanhalta kemistiltä: kyynelkaasut, kuten klooriasetofenoni ja ortoklooribentsylideenimaloninitriili, ovat nähdäkseni periaatteessa asfyksiantteja eli limakalvoja ärsyttäviä aineita, joiden vaikutusmekanismi on samanlainen kuin ensimmäisen maailmansodan taistelukaasujen kloorin ja fosgeenin. Kyynelkaasut eivät kuitenkaan ole kaasuja, vaan nesteitä ja jopa kiinteitä aineita, vaikkakin herkästi haihtuvia. Ne levitetään aerosolimuodossa, mikä tarkoittaa, että niitä ei varsinaisesti hengitetä kuten kaasuja, vaan ne joutuvat elimistön ulkoisille limakalvoille niitä ärsyttäen. Mutta jos niitä ammutaan suoraan ihmisjoukkoon, ne voinevat aiheuttaa samanlaisen keuhkopöhön kuin kloori ja fosgeeni, jos niitä joutuu hyvin suurissa tiheyksissä keuhkoihin - ja tämä lienee mahdollista, jos kyynelkaasua tulee ihan naaman vieressä olevasta ammuksesta.

Islamiin nämä veikot suhtautuvat kyynisesti: liima ja hasa taitavat olla suositumpia ylimaallisen ekstaasin lähteitä kuin mikään uskonnollinen hurmio. Mellakoinnin tuominneille muslimijärjestöille heilutetaan keskisormea. Sitä vastoin ranskalaisen kulttuurin oma mystiikka on uponnut, sillä pojat puhuvat epämääräisesti haaveksien "Bastiljin valtaamisesta" ja Sarkozyn ajamisesta pois valtaistuimelta - ilmeisesti heillä on jonkinlainen rudimentäärinen mielikuva Ranskan vallankumouksen vaiheista. Kaikki sanovat ennen kaikkea olevansa ranskalaisia ja vaativat omaa osaansa hyvinvointikakusta. Kun Marlowe kysyy, mitä mellakoitsijat haluavat, vastaus on yksinkertaisesti: rahaa. Fyrkkaa.

Selvää on ainakin yksi asia: poliisiin ei luoteta pätkääkään. Talot ovat raunioitumassa pystyyn ja romahtamaisillaan. Herääkin kysymys, eikö näitäkin slummeja voisi erottaa omiksi kunnikseen, jotka voisivat valita omat kaupunginhallituksensa huolehtimaan alueiden kunnostamisesta ja poliisien sekä opettajien palkkaamisesta. Asia on nimittäin niin, että Marlowen haastattelemisilla ihmisillä tuntuu olevan voimakas paikallispatrioottinen tietoisuus: kolmekymppinen "isoveli" muistelee oman nuoruutensa mellakoita nostalgisin sävyin aikana, jolloin meidän kylän pojat näyttivät skoudeille. Osa ongelmaa lienee, että näitäkin kortteleita hallinnoidaan jostain muualta ja verorahat menevät joidenkin muiden paikkojen kunnossapitoon. Tosin öyhöttäjistö tietysti ylläpitänee itse ongelmaa sulkemalla kaupungin huoltomiehiltä tien kortteleihin.

Panuistinen loppukevennys: En tietenkään usko pillunpuutteen olevan syynä ranskalaisen alaluokan mellakointiin. Näin nimittäin Iltiksen lööpin: SUOMALAISTYTÖT PARIISIN MELLAKOISSA, josta voi päätellä, että pilluhuolto on pojilla turvattu.

Ceol, craic, comhluadar, cuideachta, airneán, pléaráca, ragairne, scoraíocht, spraoi, spórt

Hermoilin suotta. Irlannin suurlähettiläs osoittautui tavattoman mukavaksi kaveriksi. Puhuimme yksinomaan iiriä, ja tapaamme näissä merkeissä varmasti uudemmankin kerran, kun hänelle tulee asiaa Turkuun. Hän oli sen verran kiinnostunut minun iirinkielisyysharrastukseni taustoista, että sain olla äänessä enimmän aikaa. Hänen oma iirinsä on melko tyypillistä Dublinin iiriä, johon Munsterin murre on jättänyt jälkensä; luonnollisesti hänellä on aika vahva englannin aksentti, eikä hän itse ole tyytyväinen iirintaitoonsa. Huomasin kuitenkin, että sitä mukaa kun keskustelimme, hänen ääntämyksensä parani selvästi, ja ne vaikeat kurkkuäänteetkin alkoivat sujua. Hän on ilmeisesti aikaisemmin osannut iiriä paljon paremmin kuin nyt.

Nyt taas tulee mieleen se, kuinka Paul Newman elokuvassa Exodus muuttuu brittiupseerista israelilaiseksi sabraksi. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt aavistuksen jostain samankaltaisesta. Se iirinkielisyysihminen on varsin monissa irlantilaisissa hyvin vähäisen raaputtamisen alla. Toisinaan tuntuu siltä, että jos ne ainakin miljoona Irlannin asukasta, jotka joskus ovat osanneet hyvin iiriä, mutta unohtaneet sen, - jos he oivaltaisivat, miten paljon heitä on, iiri alkaisi vakavasti uhata englannin valta-asemaa siinä maassa. Suurilla ihmislaumoilla on ainakin passiivisena olemassa tarvittava iirin taito. Se, mikä on vaikeaa, on iirin yhteiskunnallisen statuksen nostaminen niin korkealle, että nuo laumat alkavat puhua sitä ääneen toisilleen.

Suurlähettiläällä on sama sukunimi kuin Libanonin-kokemuksistaan iirinkielisen kirjan Clocha Ceangailte kirjoittaneella entisellä YK-sotilaalla, ja osoittautuikin, että kyseinen sankari on hänen kolme vuotta nuorempi veljensä.

Kyllähän se oli mukavaa, että sai keskustella ihmisen kanssa, joka ymmärtää kaikki iirinkieliseen kulttuuriin kuuluvat sisäpiirivitsit. Erityisen hauskaa meillä oli, kun hän kysyi, tunsinko Pádraig Ó Snodaighia, Coiscéim-kustantamon johtajaa. Minun täytyi kertoa, että olinhan minä Pádraigille tarjonnut iirinkielistä nuorisoromaaniani, mutta kirja oli toistaiseksi hylätty kahdesta syystä: liikaa seksiä ja liikaa vaikutteita Séamus Ó Griannan kielestä. Koska Séamus Ó Grianna on suunnilleen kouluesimerkki kiltistä, vaarattomasta ja epäseksuaalisesta vanhan ajan Irlannin iirinkielisestä kirjailijasta (vaikka totta puhuen journalistina Séamus edusti lähinnä Junakohtauksen taannoin kommenttiosastolla esiin nostaman asealan kirjoittaja P.T.Kekkosen koulukuntaa, jonka tuotantoon sittemmin olen neteitse tutustunut - ihminen voi totisesti olla kontroversielli myös muulla tavalla kuin kirjoittamalla seksistä), meidän molempien oli pakko nauraa tälle absurdille ajatukselle. Liikaa seksiä, hyvä on, siinä on legitiimi syy hylätä käsikirjoitus; liikaa Séamus Ó Griannaa - no, kyllä siinäkin, ottaen huomioon sen, miten epämuodikkaasti ja vanhahtavasti Ó Grianna nykynäkökulmasta katsoen kirjoitti - mutta "liikaa seksiä ja liikaa Séamus Ó Griannaa" on jo käsitteellinen mahdottomuus, oksymoroni.

Joviaalina irlantilaisena suurlähettiläs oli tietysti kiinnostunut perhesuhteistani, ja kun tuli puheeksi, että olen kuopus, käytin itsestäni Tomás Ó Criomhthainin An tOileánachista oppimaani ilmausta dríodar an chrúiscín ("juomaruukun sakat", tai mahdollisesti "mäskit"), - lisäsin perään "kuten Kerryssä sanotaan", koska Tomás an Oileáin oli toki kerryläinen, Blasket-saarelta syntyjään - ja itse etelämurteen ystävänä hän oli tietysti kovasti ilahtunut siitä, että käytin tällaista ilmausta. Hän ei tosin sanonut tunnistavansa sitä sellaisenaan, vaan tuntui kokevan sen miltei minun oman kielellisen kekseliäisyyteni tuotoksena - ettei vain olisi jäänyt An tOileánach lukematta? No, miten vain. Kyllä minä tuota iiriä taidan sentään osata aika hyvin.

Lukupäiväkirjasta, taas

Sain juuri luettua loppuun englannista ruotsinnetun pokkarin, Tom Hollandin Rubiconin. Kirja käsittelee tietenkin Roomaa ennen keisariaikaa, siis ns. tasavaltaa.

Seuraavana vuorossa Kjell Albin Abrahamssonin kirja Puolasta, Enkel biljett till Polen. Aiemmin olen lukenut hänen Valko-Venäjää käsittelevän kirjansa. Tulkkauskeikkaan valmistautuminen ei valitettavasti ole edennyt haluamassani tahdissa, jos kohta olenkin kaivanut esiin pari puolalaista kirjaa uudelleen luettavaksi, historiakirjat Pół wieku dziejów Polski ja Powstanie '44 - jälkimmäinen on tietenkin Norman Daviesin Rising'44:n puolannos. Luultavasti näiden innoittamana kirjoitan tänne taas lähiaikoina jotain Puolaa koskevaa.

Amos Ozin A Tale of Love and Darkness on yhä kesken.

Blogimiitti

Toivoakseni Veteraaniurheilija antaa luvan käyttää, öh, vinjettinä oheista otosta turkulaisten blogitapaamisesta. Kuvassa olemme MariaKristiina, minä ja Maalainen. Näytän näköjään huomattavasti vaarallisemmalta ja mielipuolisemmalta kuin aavistinkaan, ja minä kun yritin hymyillä kameralle. Tuo leukaparta pitää kyllä ajaa pois ennen kuin menen siihen diplomaattikohtaamiseen, ja tukka pestä ja harjata vielä uudestaan (parturiakin voisin harkita, mutta tähän hätään sitä ei kyllä taida järjestyä). Paikalla oli meidän ja kokoonkutsujamme lisäksi blogin Harmaa aavistus kirjoittaja, joka osoittautui suomalaisten naisten fasistisen pahuuden kahleista vapautuneeksi ja muutenkin mukavaksi mieheksi; Kirja-addikti; sekä Blogistanin laidasta laitaan Teräsmiehenä lentelevä supersankari Aika-Timo. Maalainen vaikutti huomattavasti reippaammalta ja fyysisesti säilyneemmältä kuin odotinkaan, ilmeisesti terve maalaiselämä oli pitänyt miehen nuorekkaana. Christer taas muistutti niin paljon erästä sivariaikojeni työkaveria Åbo Akademis Bibliotekista, jonka voisi kuvitella alkavan bloggaajaksikin, että aluksi miltei luulin hänen olevankin sama henkilö.

Mitenkään erityisen vakavaa keskustelua ei käyty, ja myös Christerin valmistelema muodollinen puheenvuorottelu sai väistyä vapaamuotoisemman keskustelun tieltä. Oleellisimmaksi aiheeksi nousi bloggaajayhdistysten perustaminen ja bloggaustoiminnan organisoituminen: jos yhdistyksiä perustetaan, niiden toiminnan tulisi painottua teknisten taitojen (alustoihin tutustuminen, tietokoneen peruskäyttötaidot, luova kirjoittaminen) välittämiseen. Eläkeläisissä olisi sekä Maalaisen että nöyrimmän palvelijanne mielestä paljonkin kirjoittaja- ja bloggaajapotentiaalia, mutta monet heistä suhtautunevat tietokoneeseen edelleenkin tarpeettoman pelokkaasti. Näihin nykyisiin helppoihin web- ja blogikäyttöliittymiin tutustuminen varmaan vapauttaisi heidät peloistaan. Kansalais- ja työväenopistot voisivat tarjota bloggaamiskursseja.

Myös bloggaamisen historiaa Suomessa sivuttiin mainitsemalla Harri Veijosen seurakuntauutiset, joissa omintakeisen huumorintajun katsottiin yhdistyvän reippaahkoon teologiseen katsomukseen; blogihistorian kannalta Veijosen seurakuntalehti on kuitenkin sikäli merkittävä ja merkillepantava, että Veijonen lienee keksinyt blogimuodon itsenäisesti jo ennen kuin varsinainen bloggaaminen oli saanut nimen ja tullut muotiin.

Varsinaisen miitin jälkeen siirryimme Pippurimyllyn alakertaan (kapakkaosastoon, jolla on jokin muu nimi kuin Pippurimylly, mutta ruokatarjoilun järjestäminen alakertaan ei ollut mikään ongelma): me Marian kanssa olimme vetelehtineet koko päivän ja unohtaneet syömisenkin, joten pippuripihvi (minä) ja kanapata (Maria) maistuivat erinomaisesti. Maalainen, Kirja-addikti ja Aika-Timo olivat siinä vaiheessa jo poistuneet, joten olimme ravintolassa neljästään. Päinvastaisista huhuista huolimatta Pippurimyllyssä ei ollut anonyymejä bloggaajia, jotka eivät olleet uskaltautuneet varsinaiseen miittiin - ainakaan kukaan ei uskaltautunut myöntämään. Tosin siinä vaiheessa kun me Marian kanssa olimme käyneet pöytään, ohitse kulki joku epämääräisesti tutulta vaikuttanut vaalea tyttö, joka katsoi minua pitkään aidon kauhistunut ilme kasvoillaan.

Kaikin puolin se oli väen harvalukuisuudesta huolimatta (vai sen takia?) varsin onnistunut blogitapaaminen. Kiitos järjestäjälle ja kaikille läsnäolleille.