Notatki z podziemia - Записки из подполья

SNTL:n ministerineuvoston valtion turvallisuuden komitea 31. heinäkuuta 1967

2010-05-16T12:03:00.000-07:00

Valtion turvallisuuden komitea ilmoittaa, että saadun tiedon mukaan Kalugan alueen Obninskin kaupungissa oleskelevat biologisten tieteiden kandidaatti [= fil. tri biologiasta] MEDVEDEV Zhoress [sic!] Lääketieteellisen radiologian instituutista ja hänen läheinen tuttavansa PAVLENTSHUK Valerii ovat ryhtyneet monistamaan kirjoituskoneillaan A. SOLZHENITSYNin julkaisematonta romaania "Ensimmäinen piiri" tarkoituksenaan levittää sitä Obninskin tutkijoiden keskuuteen. Samassa tarkoituksessa suunnittelee matkaa Obninskiin Neuvostoliiton tiedeakatemian historian instituutin tutkija JAKIR Pjotr Ionovitsh, joka on tunnettu osallistumisestaan useisiin neuvostovastaisiin mielenilmauksiin ja poliittisesti vahingollisista lausunnoistaan.

Pidämme SOLZHENITSYNin romaania "Ensimmäinen piiri" poliittisesti vahingollisena teoksena. Jos JAKIR matkustaa Obninskiin ja saa siellä haltuunsa kappaleen teoksesta, pitäisimme välttämättömänä pidättää JAKIR P.I. ja takavarikoida häneltä nämä käsikirjoitukset. Mitä tulee Zh. MEDVEDEViin, pitäisimme välttämättömänä antaa Obninskin kaupungin puolueosaston tehtäväksi ryhtyä toimenpiteisiin hänen neuvostovastaisen toimintansa lopettamiseksi.

Pyydän ottamaan käsiteltäväksi.

VALTION TURVALLISUUDEN KOMITEAN PUHEENJOHTAJA

[allekirjoitus] ANDROPOV

Det stora avslöjandet

2006-06-02T15:32:00.000-07:00

Nu kan man lika väl avslöja det: nuförtiden bloggar jag på före detta Sonera Plaza, som nu bara heter Plaza.fi. Underavdelningen heter Ajassa, om ni vill komma och läsa.

Hyvästi

2006-05-29T13:18:00.000-07:00

Siirryn pian siihen blogiin, johon kirjoittamisesta minulle maksetaan. Tunnukset ja salasanat olen jo saanut, mutta tekniset ongelmat vaivaavat portaalia edelleen, joten en ole vielä saanut ensimmäistä bloggaustani siellä julkaistua. Aion kyllä vastaisuudessakin kirjoittaa tänne, mutta en suomeksi. Blogistanin asioita kommentoidaan täällä tarvittaessa ruotsiksi, aamun lehtiä ja muita yleisemmin tunnettuja kulttuuri-ilmiöitä siellä portaalissa sitä vastoin suomeksi.

Om allting går bra, kommer jag om ett par dagar att övergå till att skriva mot betalning, förutsatt att webbportalen som anställt mig äntligen övervinner sina tekniska problem. Även hädanefter kommer jag att skriva här, men inte på finska. Meningen är att mina bidrag till webbportalen ska handla om det som stått i tidningarna. Här ska jag däremot kommentera det som sker i den finländska bloggvärlden. Vill ni alltså veta vad jag t ex anser om Birdys senaste, om jag nu alls nedlåter mig till att hysa några åsikter om det, så är det hit ni ska komma.

Puolalaista antisemitismiä

2006-05-28T11:26:00.000-07:00

Lauantaina klo 12.30 Varsovassa kävi muuan iskulausetta Polska dla Polaków ("Puola puolalaisille") huutanut nuorukainen Puolan ylirabbiini Michael Schudrichin kimppuun, ilmeisesti keskellä katua. Syyllistä, noin 25-vuotiasta miekkosta, ei ole ainakaan Wiadomości-portaalin mukaan tavoitettu. Kaikki poliittiset tahot ovat tuominneet hyökkäyksen, mutta sisäministeriön virallinen kanta on, että kyseessä oli "Puolaa vastaan suunnattu provokaatio", jonka tarkoituksena oli "esittää Puola antisemitistisenä maana".

Joopa joo. Tosiasia on, että Puolassa on äärikatolinen radioasema, joka homovastaisen propagandan lisäksi myös levittää juutalaisvastaista propagandaa, ja asema tuki äänekkäästi nykyistä päähallituspuoluetta, Prawo i Sprawiedliwośćia. Puolalaisessa politiikassa pystyy kummasti tahkoamaan ääniä epämääräisillä antisemitistisillä vihjauksilla, varsinkin sillä vanhalla kikalla, että liiaksi länsimaiseen vapaamielisyyteen mieltyneet tahot, puolueet ja henkilöt esitetään juutalaisina, piilojuutalaisina tai juutalaisuudelle myötämielisinä, samaan tapaan kuin nahkapäät operoivat myyttisellä käsitteellä "sionistinen miehityshallitus", joka käytännössä tarkoittaa länsimaista demokratiaa. Niin kauan kuin politiikan valtavirta ei opi niitä hyviä tapoja, joita yleensä kutsutaan pilkkanimellä poliittinen korrektius, tällaisia väkivallantekoja esiintyy: poliittinen luokka rohkaisee niihin, vaikka niiden sattuessa tekopyhästi kieltääkin oman osavastuunsa.

Ns. poliittiseen korrektiuteen liittyy toki kaikenlaisia ärsyttäviä lieveilmiöitä, mutta valitettavasti jonkinlaiset hyvät tavat ovat välttämättömiä ihmisten yhteiselämän ylläpitämiseksi. Siitä voidaan tietysti aina keskustella, missä määrin tavoille toistaiseksi oppimattomien tulokkaiden (esimerkiksi muslimien) öyhötystä ja möläyttelyä on hyvien tapojen nimissä siedettävä, mutta jonkinlainen poliittinen korrektius on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin itäeurooppalaistyylinen epäkorrektius. Se, että tulokkaiden öyhötystä jonkin verran siedetään, ei ole mikään peruste antaa öyhötysoikeuksia omalle väelle, jolta tulee voida odottaa öyhöilemätöntä poliittista käytöstä - siksikin, että tulokkaille kuuluu näyttää hyvää esimerkkiä. Pitkän tähtäimen tavoitteena on tietysti sivistää tulokkaatkin ihmisten tavoille, mikä pääsee kaikenlaiselta suvaitsevaisuusväeltä aika ajoin unohtumaan.

Uutisportaalissa on kommentointimahdollisuus, ja tämä sanookin kaiken tarvittavan:

Kyynistä farisealaisuutta, sanoo nimimerkki "janek". Pääministeri - joka ilmaisi paheksuntansa tapahtuneen johdosta - esiintyy itse antisemitistisessä, vierasvihaan yllyttävässä radiossa - Radio Maryjassa - ja varapääministereinä hänellä on kaksi nationalistista ksenofobia. Krokotiilin kyyneleitä tiedotusvälineiden mieliksi.

Itä-Euroopan oli tietysti ennemmin tai myöhemmin vapauduttava ryssän ikeestä, mutta siitä seurasi sitten, että syntyi kolmikymmenlukulainen demokratia. Erilaiset vasemmistotahot, kuten minä, joka tuohon aikaan olin vasemmistoidealisti, varoittelivat tästä tietysti jo silloin puolitoista vuosikymmentä sitten, kun itäblokki sortui. Omat höpinäni olivat tuohon aikaan tietysti vielä vasemmistolaisen iskulausetehtaan mukana kaakattamista, kun en osannut ajatella omilla aivoillani; itse asiassa monien itäeurooppalaisten kansojen tietoinen pyrkimys kaikenlaisen väkivallan välttämiseen vallansiirron yhteydessä sekä järkevän pragmaattinen äänestyskäyttäytyminen näytti aluksi todistaneen vasemmistolaiset pelot vääriksi. Sittemmin on kuitenkin osoittautunut, että huoli oli jossain määrin aiheellinen: esimerkiksi Puolaan ei ole kehittynyt kunnollista centrolewicaa, maltillista vasemmistoa, vaan sen paikan ovat ottaneet sosiaalidemokraateiksi itsensä stilisoineet entiset kommunistit, jotka tietysti ovat pikemminkin populistisia vehkeilijöitä kuin "sosiaalidemokraatteja" missään mielekkäässä merkityksessä. Viime vaaleissa heidän tilalleen valittiin oikeistopopulistit juuri siitä syystä, että vanhoina pelimiehinä he tietenkin olivat saakuran korruptoituneita. Hupaisaa kyllä, silloin kun kommunistit eri tahoilla onnistuivat nousemaan kohtuullisella kansan tuella valtaan, heidän katsottiin nimenomaan olevan korruptoitumattomia idealisteja. (Näin esimerkiksi oli laita Kambodžan punakhmerien kohdalla.) Samasta syystä muuten esimerkiksi palestiinalaiset äänestivät Hamasin valtaan, ja erilaisten islamistiporukoiden nauttima tuki muissa muslimimaissa perustuu pitkälti tuohon samaan käsitykseen niiden lahjomattomuudesta.

Voisikohan peräti sanoa, että totalitaariset puolueet ja ryhmittymät tunnistaa niiden äänekkäästä korruptionvastaisuudesta? Olihan meilläkin lapuanliikkeen iskulauseena "rämettyneen parlamentarismin" vastustaminen. Totalitaariset joukkiot tavoittelevat valtaa aina lupaamalla jotain sellaista, mikä ei yksinkertaisesti ole poliittisin keinoin saavutettavissa. Korruption poistaminen kuuluu niihin asioihin: korruptiota voidaan vastustaa vain huolehtimalla poliisin ja oikeuslaitoksen työrauhasta, eli se on virkamiesten ja tuomarien asia. Itse asiassa vallan kolmijakoa tarvitaan juuri tuon takia: toimeenpanovallan ja tuomiovallan merkittäviin tehtäviin kuuluu toimia poliittisen vallan vahtikoirina siinä missä poliittisesti valittujen luottamusmiesten pitää vuorostaan vartioida virkamiehiä ja tuomareita. Poliitikot ja parlamentarismi levittävät ympärilleen korruptiota siitä yksinkertaisesta syystä, että politiikka ihan oikeasti on likaista peliä, johon kompromissit ja lehmänkaupat kuuluvat ihan oleellisena osana. Ratkaisu tähän ei todellakaan ole äänestää valtaan Korruptoitumattomia Kelpo Kavereita, vaan huolehtia siitä, että poliiseilla ja tuomareilla on mahdollisuudet pitää politiikasta leviävä korruptio aisoissa.

Luultavasti amerikkalaisten demokratianvientipyrkimykset epäonnistuvat systemaattisesti juuri sen takia, etteivät he edelleenkään ole ymmärtäneet kansanedustuslaitoksen lisäksi tarvittavan myös niitä kahta muuta vallan kolmijaon osaa, tai pikemminkin: että he eivät ymmärrä niiden olevan tasan yhtä tärkeä osa oikeudenmukaista oikeusvaltiota kuin se demokraattisesti valittu kansanedustuslaitos.

Tähtireen kyydissä

2006-05-27T04:23:00.000-07:00

Kirjoittaessani Star Trekistä artikkelia iirinkieliseen Wikipediaan - ja kannattaa olla nauramatta, sillä jos jostain sinne pitää saada hyvällä iirillä kirjoitetut artikkelit, niin Star Trekin kaltaisista populäärikulttuurin ilmiöistä (Pirkinning-elokuvastahan siellä on jo jonkin aikaa ollut juttu, koska en tietenkään malttanut olla puffaamatta leffaa sille taholle) - tulin tässä miettineeksi omaa suhdettani Star Trekiin. Lukuunottamatta populäärikulttuurille tuhahtelevaa hapannaamaintellektuellikauttani noin 20-25 vuoden iässä (on jokseenkin mielenkiintoista, etten ole koskaan aikaisemmin enkä sen jälkeen ollut niin tekotiedostava ja huumoriton humanisti-intellektuelli kuin silloin kun opiskelin luonnontieteitä, tässä siis sanaa "humanisti" käytetty kokkariaanisessa mielessä) olen aina pitänyt kelpo avaruusoopperasta, ja nyt kun olen toipunut pahimmasta kulttuurisnobiudesta, alan ymmärtää miksi: pidän tarinoista, siis epiikasta, ja siksi minulla varmaan on myös ollut vaikeuksia oppia arvostamaan venäläisiä klassikoita, joissa ei kerrota tarinoita, vaan ahdistutaan kahdeksansadan sivun ajan. En osaa itse kirjoittaa tarinoita, ainakaan kovin hyvin. Omat nuoruuden kirjailijanhaaveeni tähtäsivät psykologisten tai yhteiskuntakriittisten (hyi olkoon) romaanien kirjoittamiseen, ikään kuin tätä paskaa ei muka olisi jauhettu jo tarpeeksi. Nyttemmin olen jo viisastunut sille kannalle, että jos alan kirjoittaa romaaneja, alan kirjoittaa joko Günter Grass/Flann O'Brien-osaston sekoiluja - tai sitten fantasiaromaaneja, joissa vallitsee reipas, realistinen kristinuskoa edeltäneen ajan henki, ts. taistelut ovat näyttäviä ja realistisen verisiä, raiskauksia harrastetaan asiaankuuluvassa mitassa ja velhot ja taikurit ovat julmia, itsekkäitä ja myyvät palveluksiaan eniten tarjoavalle. Toisaalta - tarkemmin ajatellen voisin kyllä jättää sen väliin, koska sekä Vanha testamentti että Conan Barbaari ovat jo yleisesti saatavana.

En ole hirveän aktiivinen trekkeilijä: katson sitä silloin kun sitä on saatavana, mutta en varmasti rupea pulittamaan sellaisia summia Trek-DVD-kokoelmista kuin vaaditaan. Näkisin mielelläni Deep Space Ninen viimeisen tuotantokauden, mutta en todellakaan sadalla enkä edes kahdeksallakymmenellä eurolla. Trek on juuri sellaista massakulttuuria, jota tulee saada halvemmalla. Mieluummin panen rahani vaikka Seinfeldiin. Mutta koska se on avaruusoopperaa, se ei voi olla aivan huonoa. Koska olen edelleenkin aivan koukussa Miles Vorkosiganin seikkailuihin, minulla ei suorastaan ole varaa väittää olevani missään mielessä liian hieno ja fiksu intellektuelli alentuakseni katsomaan Trekiä. Sitä paitsi, kuten hyvin tiedämme, kaikki puheet Trekin ystävistä naisettomina runkkareina, ovat pelkästään ilkeämielisten yritys käännyttää nuoret ihmiset pois hyvistä ja terveistä harrastuksista. Itse asiassa ensimmäinen yhden yön suhteeni ei ollut ainoastaan mukava, sosiaalinen ja seksuaalinen ihminen, vaan myös piti Trekistä. Omien kokemusteni mukaan nuorten miesten ei siis missään olosuhteissa tule häpeillä eikä kätkeä Trek-mieltymyksiään ainakaan naisensaantimahdollisuuksiensa lisäämiseksi. Itse asiassa näin vanhana ja viisaana miehenä minun täytyy ilmaista syvä paheksuntani kaikkia niitä sikamaisen valhepropagandan levittäjiä kohtaan, jotka kertoivat nuorille miehille, että tytöt eivät muka tykkäisi sellaisista pojista, jotka katselevat Trekiä ja pornoa. Kuinkahan monen nuorukaisen orastava rakkauselämä on mennyt penkin alle tällaisten räikeiden valheiden takia?

Ei tämä silti tarkoita, etten näkisi Trekissä puutteita. Merkittävimmät moitteet on tosin jo esitelty Justin Ryen nettisivuilla. En ole kaikista niistä samaa mieltä hänen kanssaan, mutta kyllähän muutamat voisi nostaa kommentoitaviksi.

Justin Rye ottaa aluksi puheeksi alkuperäisen Trekin vahvuudet, jotka tekivät siitä kulttisarjan: sen kolme keskeistä henkilöä toimivat kokonaisuutena hyvin, perusasetelma - avaruutta tutkiva alus, joka törmäsi vähän väliä uusiin kummallisiin elämänmuotoihin - oli juonenrakennuksen kannalta onnekas ja produktiivinen, ja silloin ennen, kun Star Trek -universumi ei ollut vielä paisunut kuin pullataikina eikä ajautunut kaikenlaisiin tolkuttomuuksiin, se oli scifinä verraten uskottavaa, koska muut samanaikaisen scifisarjat olivat vielä surkeampia esityksiä. Tästä en osaa sanoa paljoa, sillä en ole nähnyt alkuperäistä sarjaa. Tai en ole varma. Minulla on epämääräinen mielikuva siitä, että olisin nähnyt joskus 1970-luvun alussa pari jaksoa, mutta käsittääkseni olin liian nuori edes katsomaan televisiota silloin kun Trek pyöri televisiossa, vaikka aloitinkin tämän synnillisen harrastuksen jo taaperoiässä. Mahdollisesti olen rekonstruoinut itselleni muistoja ensimmäisestä Trek-televisiosarjasta veljeni kertoman perusteella. Sitä vastoin ensimmäisen Trek-elokuvan muistan hyvin, koska olin silloin jo yläasteella, jollen lukiossa. (Ilmaus motion picture kuulosti mielestäni omituiselta, koska koulukirjoista olin oppinut, että elokuva oli englanniksi film tai movie.) Loppu oli päälleliimattua infodumppausta, mutta elokuvan erikoistehosteet olivat siihen aikaan oikeasti poikkeuksellisen vaikuttavia.

Toisaalta - mikäpä ei isolla kankaalla olisi ollut. Vähän surettaa muuten, etten ole koskaan nähnyt Star Wreckiä elokuvateatteriolosuhteissa, koska silloin näyttävien erikoistehostetaistelujen ja Torssosen vinkumisen ja kohkaamisen välinen kontrasti olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa.

Tällä hetkellä merkillepantavimmalta tuntuu ajatella, että Trek oli silloin vain yksittäinen scifi-ilmiö, ja esimerkiksi Tähtien sota jatko-osineen oli selvästi merkittävämmässä osassa nuoruuteni lapsuusvuosina. Kaksi ensimmäistä Tähtien sotaa olivat tunnetusti ihan käypää viihdettä: erityisesti viisikymmenluvulla disainatun näköiset, käytössä pölyyntyneet ja reissussa rähjääntyneet hyperteknologiset vimpaimet olivat aikoinaan varsin merkittävä visuaalinen oivallus, mutta siinä vaiheessa kun groteskiksi gootiksi maalattu Natalie Portman astui näyttämölle, tämä idea oli lopullisesti unohtunut. (Jar Jar Binksiä en edes viitsi mainita.) Itse asiassa Star Trek lienee pärjännyt Tähtien sodalle pitkälti siksi, että se on puutteistaankin huolimatta pysynyt joten kuten tasalaatuisena. Tähtien sota hassasi alkuperäiset hyvät oivalluksensa täydellisesti, ja siitä tuli juuri sellainen puleerattu nenät levällään omasta scifiydestään tietoinen scifimaailma, jollaisen ensimmäinen Tähtien sota -elokuva oli pyrkinyt kyseenalaistamaan. Star Trekin jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat kärsineet jonkin verran kolhuja, mutta kuitenkin se on pysynyt omana maailmanaan, jolla on historia. Historiaa voisi kuitenkin kehittää edelleen. Tämä Justin Ryen oivallus ansaitseekin tulla siteeratuksi:

Star Trekin maailmankaikkeudesta puuttuu historiallista syvyyttä: ainoa, mitä on, on selittämätön välirikko romulaanien ja vulkaanien välillä, joitakin vähän tunnettuja "Säilyttäjiä" ja tusinoittain paikallisia jumalankaltaisia olentoja, joilla ei ole valtaa imperiumiksi asti. Jokin kuitenkin tuntuu yhdenmukaistaneen paikallisten rotujen kehityksen [...] Jonkinlainen selitys ilahduttaisi minunlaisiani nipottajia, ja jos siihen liittyisi muinaisia sotia ja kuolleiden imperiumien jäännöksiä, se myös parantaisi tunnelmaa. Ehkä - villisti improvisoidakseni - jokin paikallinen supervalta on äskettäin romahtanut sisällissodassa ja jättänyt jälkeensä hajanaisia aiemmin orjina pitämiensä humanoidirotujen yhdyskuntia?

En ole nähnyt sitä jaksoa, jossa kaikkien Star Trekin keskeisien humanoidirotujen edustajat saavat kuulla olevansa samaa alkuperää, mutta ilmeisesti siinä oli lopultakin oivallettu, että tämä sarjan sisäänrakennettu heikkous - eli se, että jokseenkin kaikki lajit älylliset lajit joudutaan ryhmyisistä otsalisäkkeistään huolimatta esittämään enemmän tai vähemmän ihmismäisinä jo teknisistäkin syistä (jotka tosin eivät näinä tietokonegrafiikan ja "rendaamisen" aikoina enää ole niin hirveän pakottavia) - voidaan kekseliäisyydellä kääntää vahvuudeksi esittämällä sille muinaishistorialliset perustelut. Valitettavasti vain sitä muinaishistoriaa tunnutaan keksittävän vain yhden jakson tarpeisiin. Jos tuollainen "muinaisten sotien" ja "kadonneiden imperiumien" sisäisesti johdonmukainen tausta olisi jo osapuilleen olemassa luonnosasteella tekijöiden mielissä, mutta paljastuisi katsojille ja tarinan henkilöille vain vähitellen, pala kerrallaan, väärinkäsitysten ja metsään menevien traditionaalisten tulkintojen samentamana, se todellakin lisäisi tunnelmaa.

Mitä sitten tulee Trekin tekniikkaan, se älytön siirrin keksittiin aikoinaan pelkästään siksi, ettei studioilla ollut varaa lavastaa pienten jolla-alusten, vai sukkuloitako lienevät suomeksi - anteeksi, Star Wreckin tapaan pitäisi varmaankin puhua kelkoista - laskeutumisia eikä nousemisia. Nykyisin se voidaan tunnetusti tehdä tietokoneella, joten moista täysin järjetöntä keksintöä ei voi enää perustella edes kustannussyillä, ei ainakaan sillä tavalla ajateltuna kuin alun perin. Ideahan oli, että se hajottaa kuljetettavan henkilön tai kohteen energiaksi, ja vastaanottopäässä tämä energiavirta kootaan uudelleen entiselleen mukana lähetetyn informaation mukaan. (Ei se sentään ihan studiohenkilöstön extemporoima idea ollut, vaan se on eri muodoissaan kummitellut jo klassisessa scifissä - esimerkiksi Arthur C. Clarken novellissa Travel by Wire, joka muistaakseni on kirjoitettu 40- tai 50-luvulla.) Sovitaan, että tämä olisi mahdollista. Silloin vain pitää muistaa, että kun materia muutetaan energiaksi, siitä tulee vähän saakelisti energiaa. Edes ydinräjähdyksessä ei energiaksi muutu kuin hyvin pieni osa halkeavan ytimen materiasta - protonien ja neutronien lukumäärä säilyy fissiotuotteissa ennallaan (tietysti ottaen huomioon, että muutama neutroni aina singahtaa karkuun jatkamaan ketjureaktiota). Jos kokonaisen kouriintuntuvan kappaleen voisi muuttaa energiaksi ja energian suunnata lähestyvää Dominion lippulaivaa kohti, jem'hadarien kannattaisi pitää suojat ylhäällä ja täysillä. Sellaisella konversiolaitteella ne Star Wreckin kaljapullotkin olisivat tuhoisaa panosmateriaalia.

Kun kerran nuo siirtimet alun perinkin keksittiin vain kustannussyistä, nyt olisi aika joko muuttaa siirtimen perusidea sellaiseksi, että se sopii hieman paremmin yhteen Star Trek -tekniikan yleisen kehitysasteen kanssa - esimerkiksi niin, ettei se perustuisi mihinkään energiaksi hajottamiseen ja uudelleenkokoamiseen, vaan johonkin vieraita ulottuvuuksia käyttävään oikotiehen (joka muuten taitaa olla myös sen valoa nopeamman "poimuajon" idea) - tai sitten siirtyä kokonaan niihin kelkkoihin ja unohtaa koko siirtimet. Epäjohdonmukaisuus on oikeasti vähän liian räikeä, jos konemestari O'Brien jatkuvasti valittaa siitä, että ruokareplikaattoreista ei saa koskaan oikean väristä Guinnessia, mutta siirtimet pystyvät aina tarvittaessa luomaan oikealla tavalla pilkutetun Jadzia Daxin. Kaiken järjen mukaanhan replikaattorien pitää käyttää samaa tekniikkaa kuin siirtimien, joten tekniikan kehityksessä tulee ensin oikean väristä Guinnessia tuottava ruokareplikaattori ja sitten sellainen siirrin, jolla uskalletaan siirtää eläviä humanoideja. Ja kuten Rye toteaa, laite, joka pystyy muuntamaan kaljapullot, tiiliskivet, elektroniikkaromun ja kapteeni Sherrypien puhtaaksi energiaksi, poistaa varmasti kaikki energiahuolto-ongelmat. Ehkä termodynamiikan toinen pääsääntö voisi ratkaista tämänkin kysymyksen: jotta jokin kyseistä sääntöä näennäisesti niin paljon uhmaava viritys kuin ruokareplikaattori tai siirrin ylipäätään voisi toimia, sille pitää uhrata hirveä määrä juuri mainitunlaista romua, jotta se saisi tarvittavan käyttöenergian ja jotta pääsääntöä ei rikottaisi.

Juorulehtien kuolema?

2006-05-25T10:36:00.000-07:00

Lordin naaman paljastaminen kaikelle kansalle on saanut Seiska-lehden lukijat raivostumaan oikein joukolla ja sanomaan tilauksia irti. Kun otetaan huomioon, että yhtye killuu tällä hetkellä korkealla isänmaallisen innostuksen kultatuolissa, moisen voisi helposti kuitata hetkellisenä muotina. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on ajan merkki. Voin tulkita sen kahdella tavalla, jotka eivät ole mitenkään sovittamattomassa ristiriidassa keskenään, vaikka ovatkin tavallaan vastakkaisia. Kumpikin tulkinta lähtee siitä tietoisuuden muutoksesta (anteeksi tuo intoileva ja epäluonteva ilmaus), jonka netti on aiheuttanut.

Yhtäältä voidaan ajatella, että netissä monet ihan tavalliset ihmiset rakentelevat itselleen erillisiä identiteettejä, joita eivät halua sekoitettavan arkiminäänsä. Toisin sanoen siinä missä katutason juntti ennen vanhaan piti julkkiksen pyrkimyksiä erottaa toisistaan rooli ja oma minä teeskentelynä ja vaati "totuutta" esille, nykyjuntilla saattaa olla omaa kokemusta imagonrakennuksesta ja erilaisten roolien näyttelemisestä esimerkiksi erilaisilla nettifoorumeilla ja chateissa. Hän siis ymmärtää julkkista ja pystyy asettumaan omakohtaisesti ja empaattisesti sellaisen henkilön asemaan, joka haluaa tiukasti erottaa yksityisen ja julkisen toisistaan. Juorulehti, joka itsetarkoituksellisesti paljastelee ihmisten yksityisasioita, ei enää ole hänen asiallaan: paljastus tuntuukin halpamaiselta tempulta, jollaisen kohteeksi hän ei itse haluaisi joutua, ja hänen sympatiansa ovat täysin uhrin puolella ja lehteä vastaan.

Toisaalta voidaan myös miettiä, onko ihmisten asioissa enää mitään paljastamista. Ryhmäseksi, homoseksuaalisuus, sadomasokismi ym. erikoisina ja kutkuttavina pidetyt seksuaaliset mieltymykset ovat osoittautuneet tavallisten pekkojen ja pirkkojen haaveiksi, jolleivät suorastaan harrastuksiksi - netin chateissa ja foorumeilla ihmiset, jotka joskus aikaisemmin joutuivat kätkemään fantasiansa maailmalta ja itseltäänkin, tutustuvat ihan tavallisiin, mukaviin ja kiltin oloisiin ihmisiin, joista jokseenkin samat tai vielä rankemmat asiat tuntuvat kiihottavilta. Toisin sanoen, jos jokin Kahdeksan päivää- tai Yhdeksän yötä -lehti paljastaa malli Pimpukka Tissakaisen harrastavan kolmikkoleikkejä poikaystävänsä ja tyttöystävänsä kanssa nokkosissa kieriskellen, ihmiset haukottelevat ja kääntävät sivua - johan noita tuollaisia juttuja on nähty ja kenties itsekin koettu eikä maailma siitä romahtanut, nuorelta nätiltä hupakolta ei kukaan sitä paitsi ole muuta odottanutkaan, ja paskaako Pimpukan nokkosissakieriskelyt juorulehden sivuille kuuluvat? Yhtä hyvin voisivat kirjoittaa artikkelin siitä, että Pimpukka käänsi päätään. - Ja ainakin Pahkasian vanhan parodian mukaan jo kirjoittavatkin.

Kummin päin asiat sitten lienevätkin, alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että juorulehti ei enää ole erityisen hyvä sijoituskohde. Juoru tarkoittaa sitä, että huomionarvoisen henkilön vihjaillaan tai tiedetään tehneen jotain yleiseen moraaliin ja siveyteen sopimatonta, jotain sellaista, mitä ihmiset eivät yleensä kehtaa tai uskalla tehdä tai ainakaan tunnusta. Nykyään sellaisia asioita alkaa olla yhä vähemmän. Vaikka juoruilu sinänsä epäilemättä säilyy osana arkipäivän kulttuuria siellä, missä tilanteen vaatimuksiin viritetyillä juoruilla voidaan vahingoittaa kilpailijan tai vihamiehen mahdollisuuksia saada jotain tavoiteltua, julkkisjuoru saattaa olla jo osoittautumassa uhanalaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä suojella mokomaa. En ole juurikaan koskenut Seiska-lehteen, edes pinseteillä, enkä pitäisi suurena vahinkona, vaikka mokoma läpyskä menisi konkkaan. Painetaanhan siinä silloin tällöin kuvia vähäpukeisista nuorista naisista, joita katsellen on mukava treenata ranneliikettä vessan pytyllä, mutta näitä käsityöharrastuksia varten on kyllä omatkin julkaisut, jotka ajavat asian paremmin.

Nettipornoa

2006-05-25T09:11:00.000-07:00

Eilen kuuntelin puoli tuntia Radio Libertyn armeniankielistä lähetystä. Kuten tunnettua, en vielä osaa armeniaa hyödyksi asti, mutta kuuntelin ne uutiset siitä huolimatta. On varsin meditatiivinen elämys kuunnella kieltä, jota ei ymmärrä. Seuraavaksi taidan kuunnella georgiankieliset uutiset, koska georgiassa on kuulemma jännittäviä ejektiivisiä konsonantteja.

Taidan olla lopultakin muuttumassa parantumattomaksi fakki-idiootiksi ("nörttejä" sanottiin ennen vanhaan "fakki-idiooteiksi"), jos tämä on käsitykseni nettipornosta.

PS: Löysin sieltä myös georgiankieliset uutiset. Hämmentävää kyllä ummikon näkö- ja kuulokulmasta ne vaikuttavat huomattavasti ymmärrettävämmiltä. Armeniaan verrattuna georgia käyttää paljon enemmän latinalaisperäisiä sanoja - armenia kuulostaa paljon enemmän käsittämättömältä itämaiselta mongerrukselta, vaikka georgia ei edes kuulu indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Toisaalta armenia ei ole sellaista epäselvää sössötystä kuin georgia, vaan kuulostaa selkeältä konsonanttien ja vokaalien virralta, jota on mahdollista oppia iän ja terveyden menemättä. Jos kieli kuulostaa siltä kuin siinä ei olisi erottuvia äänteitä ollenkaan (sbghlrnglörksthrglmblff), se ei oikein innosta, mutta armeniassa on selkeitä konsonantteja ja vokaaleja: merhairenikazatankakhvorapreledaredar...

Pyhillä mailla pyhyys on arvossaan

2006-05-24T11:50:00.000-07:00

Radio Vapaa Eurooppa alias Radio Vapaus raportoi pyhältä Venäjänmaalta...ai niin, kai te nyt jo muistatte, miksi sitä sanotaan pyhäksi Venäjäksi? No, tuon Aleksandr Solženitsynin mukaan - ja hänen luulisi olevan perillä ainakin venäläisistä uskomuksista - maa, johon on haudattu viattomien uhrien verta, on pyhää maata. Nyt tiedämme myös, miksi sitä yhtä tilkkua siellä Välimeren pohjukassa sanotaan Pyhäksi maaksi. En tiedä teistä, mutta ainakin minun toiveeni olisi elellä elämäni mahdollisimman epäpyhillä mailla.

Mutta palataan asiaan. Siis: pyhällä ja jatkuvasti pyhitettävällä Venäjän maalla on muudan lehtimies, joka tottelee nimeä Vladimir Rahmankov, joutunut oikeuteen Kristuksen... anteeksi, siis tuon Koraanin häpäisemisestä...anteeksi, siis Ruhnaman...ei kun siis sen, joka on Venäjällä samassa pyhässä ja loukkaamattomassa asemassa kuin Kristus kristinuskossa, Koraani islamilaisessa maailmassa ja Ruhnama turkmeenilaisessa. Toimittaja Rahmankov on siis loukannut pyhää presidentti Putinia. Multikulturalistis-postmodernistisina relativisteina tietystikin ymmärrämme, että Venäjällä on omat arvonsa, jotka eivät välttämättä ole sen huonompia kuin länsimaisetkaan arvot, joten emme nosta äläkkää tästä asiasta, eihän se tietenkään kavenna oleellisesti sananvapauttakaan. Eihän täälläkään saa ihan millä tavalla tahansa loukata meidän pyhiä arvojamme - kysykää vaikka Johanna Aatsalo-Salliselta - ja silti kukaan ei kyseenalaista Suomen ilmaisunvapautta, eihän?

Kokonaan toinen asia sitten on, onko toimittaja Rahmankov ollenkaan syyllistynyt kunnianloukkaukseen - syyte koskee nimittäin juttua, jonka aiheena oli Putin Venäjän fallossymbolina. Eikö gospodin prezident osaa ottaa kohteliaisuutta kohteliaisuutena, jos saa kysyä? Jos minua kutsuttaisiin lehtijutussa Suomen fallossymboliksi, en todellakaan osaisi siitä loukkaantua.

Tiedä vaikka kohta kutsuttaisiinkin - tuo Laitisen Lokakin tuntuu lurpsahtaneen aika puolitankoon viime aikoina. Sitä odotellessa...näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Meemien kytkeytymistä

2006-05-23T13:55:00.000-07:00

Tommi linkitti johonkin anonyymibloggaajaan, joka käyttää pseudonyyminään erään libertaristien kumartaman auktoriteetin nimeä. Kyseisellä herralla ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin ne aateveljiensä latteudet yleensä, mutta hauska esimerkki meemien kytkeytymisestä hän kyllä oli: eräässä postauksessaan hän intoili kovasti "rotujen" älykkyyseroista, mutta toisessa taas julisti poikien huonon koulumenestyksen johtuvan siitä, että koulu suosii tyttöjä ja sortaa poikia. Tietenkään tämä ei voi johtua siitä, että pojat olisivat oikeasti biologisista, kovakaapeloiduista syistä tyttöjä himmeämpiä, eihän?

No, oman kantani tähän asiaan tiedättekin: jos Amerikan mustat pärjäävät valkoisia huonommin koulussa, se johtuu tarkalleen samasta syystä kuin se, että pojat pärjäävät tyttöjä huonommin, eli negatiivisesta vertaispaineesta ja koulunkäynnille vihamielisestä öyhötyskulttuurista. Taipumus öyhöttämiseen sinänsä voi olla kromosomeihin kovakaapeloitu, ainakin poikien tapauksessa; mutta riittävän kovalla koulukurilla se on ennenkin murrettu. Kuten olen aina sanonut: nuorten oma kulttuuri ja nuorten oma maailma ovat määritelmällisesti sitä, että pikkurikollisen alut hallitsevat kaikkia muita, ja tämä fasistinen kleptokratia aikuisten tulisi määrätietoisesti repiä alas kaikkialla siellä, missä sitä kohdataan.

Luonnollisestikaan libertaristifani ei näe asiaa tällä tavalla, vaan vaatii poikien koulunkäynnin tukemista puhtaasti affirmative action -tyyppisillä toimilla, mikä tietysti on kaikkein huvittavinta. Oletettavasti hän pitää itseään myös hyvinkin itsenäisenä, kapinallisena ja kuviakaatelevaisena ajattelijana, niinkuin ne loput kaksikymmentä prosenttia Suomen väestöstä, joilla on autoritaariseen asennekokonaisuuteen kuuluva meemikettinki ajatustensa kahleena. Niiden aina samat jutut on saanut lukea jo kaksikymmentä vuotta sitten Kanavasta, eivätkä ne toistamalla parane.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 3

2006-05-23T13:07:00.000-07:00

Tommi halusi tietää, mikä oikeastaan on se avaintekijä, joka tekee iirinkielisten irlantilaisten maastamuuttokuvauksista niin positiivissävyisiä suomalaisiin Ruotsin-siirtolaiskuvauksiin verrattuna. Tätä on vaikea noin suoralta kädeltä sanoa. On muistettava, että varhaisemmat siirtolaisuuskuvaukset ovat iirinkieliselläkin taholla aika negatiivisia: ennen kaikkea mieleen tulee Pádraic Ó Conaire vanhemman tragikoominen Deoraíocht, jossa Englantiin muuttanut päähenkilö ruhjoutuu muodottomaksi auton yliajamana ja joutuu elättämään itsensä hirviönäyttelyn näyttelyesineenä ryypättyään ensin suruunsa sen säkillisen kultaa, jonka autoa kuljettaneet rikkaat brittiponssarit ovat maksaneet hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä. Lisäksi Séamus Ó Griannan teoksissa maastamuuttaminen merkitsee aina surua, haikeutta ja eroa rakkaista.

Mutta näitä herroja elähdyttää selvästi vanhakantainen, ohjelmallinen nationalismi. Maidhc Dainín Ó Sé ja Colm Ó Ceallaigh sitä vastoin haluavat kertoa ennen kaikkea tarinoita Gaeltachtin ihmisten tavallisesta elämästä. Kummankaan teoksissa muutto Amerikkaan ei ole väistämätön eikä pysyvä: lentokoneethan kulkevat Irlannin ja Yhdysvaltain välillä, ja sitä paitsi rapakon takana on sukulaisia ja koko sikäläinen irlantilaisyhteisö, joka auttaa ja tukee vanhassa maassa asuvia serkkujaan. Siinä missä amerikansuomalaisten haalikulttuuri on rämettynyt pois sikäläisen suomalaisväestön assimiloituessa amerikkalaisiin ja hukatessa yhteyden kotimaahan, amerikanirlantilaiset ovat viime aikoihin asti saaneet riveihinsä täydennystä kotimaastaan, eli jatkuvasti on ollut olemassa sellainen ensimmäisen polven siirtolaisten kulttuuri, joka on katsonut parhaaksi tavata ja organisoitua omanmaalaisten klubeiksi.

Amerikanirlantilaisuus näyttäytyy leviävinä renkaina veden pinnassa kiven pudottua: reunoilla on kaikkein laajimmin ymmärretty amerikanirlantilaisuus, jonka piiriin kuuluvilla on vain O'-alkuinen sukunimi ja vähän patrikinpäivärihkamaa takanreunuksella, puhumattakaan siitä, että he tietysti kuuluvat katoliseen kirkkoon; keskellä ovat ensimmäisen polven siirtolaiset; ja näiden kahden välillä ovat kaikki assimiloitumisen väliportaat, the forty shades of green. Yhdysvalloissa irlantilaiset siirtolaiset eivät joudu koskaan olemaan yksin vieraalla maalla, koska omat klubit ja tanssipaikat sekä sukulaisten verkosto tarjoavat tukea uudelle siirtolaiselle, eikä maahan toisaalta tarvitse nykyään enää jäädä pysyvästikään asumaan. Duunin painaminen pelkän säästörahan keräämiseksi - iirinkielistä termiä käyttääkseni sclábhaíocht, sana on tietenkin samaa alkuperää kuin slavery! - on maan tapa, ja varsinkin maastamuuttajan, koska suuressa lännessä on tarjolla, Kalle Päätalon kieltä käyttääkseni, lännen tienot, siis amerikkalaisen korkeat palkat. "Siirtolaisuus" ei enää tarkoita sitä, että tultaisiin pysyvästi ja katkaistaisiin siteet seanfhódiin, vanhaan maahan. Se voi tarkoittaa myös lyhytaikaista sclábhaíocht-rupeamaa, paria kuukautta tai paria vuotta.

Irlantilaisen siirtolaisen tie, sellaisena kuin Colm ja Maidhc Dainín sen esittävät, on valmiiksi utstakad, koskaan ei tarvitse jäädä oman itsensä varaan eikä olla yksin kylmässä maailmassa. Turvattomuuden kokemuksia ei enää ole, koska maanmiesten yhteisö on niin laaja ja niin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, että Yhdysvallat on käytännössä omaa maata. Toki sekin tiedostetaan, että maa on aikamoinen asvalttiviidakko, jossa monenmoiset vaarat vaanivat - ainakin Colm Ó Ceallaighin novellikokoelmasta Clann na Feannóige löytyy yksi tarina, jossa nuori sclábhaíocht-töissä oleva irlantilaismies ajautuu huumeita käyttämään ja saa paskaisista ruiskuista sen paljon puhutun kualemantaurin - mutta tämäkin on tavallaan varoitus siitä, miten voi käydä, jollei noudata tuttujen irlantilaisten ohjeita ja varoituksia.

Hyvin silmiinpistävää on, että näiden siirtolaiskuvausten irlantilaiset osaavat olla ihmisten kanssa korrektin tuttavallisissa väleissä. Epäilyttävien ihmisten, vaikkapa huumeidenkäyttöön, rikollisuuteen ym. taipuvaisten henkilöiden kanssa ei välttämättä kaveerata kovin syvällisesti tai sydämellisesti, mutta samalla heitä osataan kohdella asiallisen reilusti. Esimerkiksi jos työkaveriksi sattuu musta mies, joka saattaa vaikuttaa sinänsä vieraalta, ennakkoluuloja herättävältä tai epäilyttävältä, on tärkeää kuitenkin tutustua häneen sen verran, että tietää, millainen mies hän on ja miten hänen kanssaan ollaan. Silloinkin kun mustia pidetään vähän yksinkertaisina ja naiiveina, heidän motiivejaan ymmärretään yleisinhimillisesti ja heidän mahdollisille omituisuuksilleen on yleensä maalaismiehen järjellä käsitettävä selitys. Nimenomaan kyky olla etäisesti ja tunkeilematta ihmisten kanssa väleissä, sosiaalinen sujuvaliikkeisyys, tuntuu olevan näille irlantilaisille siirtolaisille luontaista. Itse asiassa vasta noita irlantilaisia siirtolaisuuskuvauksia lukemalla huomaa, mitä ns. maailmanmieheys oikeastaan on. Vieraanmaalaisten, -väristen tai -uskoisten kanssa osataan luontevasti olla sen sijaan että heille tyrkytettäisiin väkisin joko turpatälliä tai tyynnyttelypillua.

Tietysti edelläoleva on jossain määrin en sanning med modifikationer. Juurettomuuden ja tyhjän päällä olemisen kokemuksia kuvataan myös iirinkielisessä maastamuuttoproosassa, mutta on aika kuvaavaa, että Klondyken kultaryntäystä kuvaavassa Micí Mac Gabhannin klassikossa Rotha Mór an tSaoil se hylätyksi jäämisen kokemus on nimenomaan jotain odottamatonta ja hirveää: siinä esiintyy kerran - siis kerran - kohtaus, jossa toverit ovat vähällä pettää Micín ja jättää hänet Yukonin lumiin nääntymään. Tämä tapaus on Micílle niin suuri järkytyksen aihe, että hän paheksuu ja päivittelee sitä erityisesti nähden sen esimerkkinä siitä, miten kullanhimo sokaisee ihmiset ja hämmentää heidän normaalin säällisyytensä. Jo Micín aikana, tai ehkä erityisesti hänen aikanaan, Yhdysvalloissa oli niin suuri irlantilaisyhteisö, että hän pystyi työllistymään sen tuella. Hän ei itse asiassa oppinut englantiakaan hyödyksi asti, koska 1800-luvun lopussa suuri osa Yhdysvaltain irlantilaisista taisi iiriä, ja aina jostain löytyi iirinkielinen nokkamies tai värväri, joka otti Micín töihin tehtaalle, missä hän sitten sclábhaíochtilla (joka tosin ei taida olla Micín murteen sanastoa, se on pikemminkin connemaralainen sana) tienasi tarpeeksi rahaa lippuihin voidakseen jatkaa matkaa seuraavaan etappiin Klondyken reitillä.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 2

2006-05-22T14:16:00.000-07:00

Koska Tommi halusi lukea enemmänkin iirinkielisestä proosasta, palaan aiheeseen. Täytyy sanoa, että hän ei ehkä tiedäkään, millaisen ikiliikkujan käynnisti, koska harvasta asiasta olen valmis jaarittelemaan niin loputtomiin. Tällä hetkellä luettavaksi pääsyä odottaa Maidhc Dainín Ó Sén uusin romaani, mutta suurimman osan hänen tuotannostaan olen jo ehtinyt lukea. Aikaisemmista teoksista on tainnut jäädä hankkimatta vain kolmikymmenluvun lamakauteen sijoittuva Chicago Driver, nimestään huolimatta iirinkielinen teos.

Maidhc Dainínin teoksista olen lukenut omaelämäkerran A Thig ná Tit orm (kirjan nimi tarkoittaa sananmukaisesti "Äläs talo päälleni tipu", mutta merkitykseltään vain "Vau!" tai "Hurjaa!"), maaseuturakkaustarinan Tae le Tae ("Teetä teen kera") ja jännärit Dochtúir na bPiast, Lilí Frainc ja Greenhorn. Niin, ja meinasin unohtaa ensimmäisen lukemistani Maidhc Dainínin kirjoista: Corcán na dTrí gCos, Kolmijalkainen pata. Minulla on jonkin verran vaikeuksia suhtautua Maidhc Dainínin teoksiin, sillä ainakin osaa niistä on ihan pakko pitää hieman epäterveinä. Hänen jännäreistään Greenhorn on paras, mutta juoni on vähän liiankin ilmeinen kopio Hollywoodin kummisetäelokuvista: viaton irlantilaispoika saapuu Kerrystä mafia-aikojen Chicagoon ja päätyy gangsteriksi eikä pysty irrottautumaan syndikaatin kynsistä, vaikka yrittää parhaansa: henkihän siinä lopulta väistämättä menee. Kieli on englanninsekaista slangi-iiriä ja kielioppikin aika editoimatonta, mutta kirjoittajan kertojanotteen ansiosta tämä ei häiritse, ja oikeastaan kielen puutteellisuudet hyväksyy osana hänen tyyliään. Maidhc Dainín on syntyperäinen iirinpuhuja Kerrystä, jolla on kaikki sikäläisen murteen ärsyttävyydet, eikä niitä yleensä ole kukaan ollut siistimässä.

Kolmijalkaisessa padassa oli kolme tarinaa, jotka tiedän varmuudella kaikki lukeneeni, mutta mieleeni ei tule nyt muita kuin se, jossa hipit asettuivat asumaan Kerryyn ja viettelivät kylän piippua röyhyttelevät irlantilaisukot polttamaan kannabista, ja se, jossa esiintyi venäläisiä vakoojia. Hippitarinassa oli se vika, että aluksi hyväätarkoittavat pössyttelijät piti tarinan didaktisen pointin vuoksi muuttaa keinotekoisella juonenkäänteellä armottomiksi huumekauppiaiksi, joita vastaan Kerryn miehet kävivät taisteluun selvittyään ensin pilvestään. Realistisena miehenä tosin tiedän, että keskimääräinen kannabiksenvapauttaja voi luonteeltaan ja käytökseltään olla käytännössä paljonkin lähempänä sitä väkivaltaista huumekauppiasta kuin sitä rauhaarakastavan hipin kliseetä. Vakoilutarinassa minua viehätti lähinnä se asenne, että neuvokas Kerryn mies pärjää jopa KGB:lle. Eräässä kohdassa tarinaa esimerkiksi osoittautuu, että yksi vastavakoiluseikkailuun intoutuvista maalaismiehistä osaa venäjää, jota hän on oppinut BBC:n televisiokursseista. Pirtaan kuuluu, että kerryläisiä pidetään muualla Irlannissa hidasjärkisinä, ja tästä kerrotaan vitsejäkin.

Dochtúir na bPiastin eli Matotohtorin sisällöstäkään minulla ei ole mitään muuta mielikuvaa kuin että se oli tavattoman väkivaltainen ja seksipitoinen salapoliisikertomus; jossain kohdassa tarinan femme fatalen ruumis lojui hengettömänä kylänraitilla. Sitä vastoin Lilí Fraincin muistan hyvin, ehkä jopa vähän liian hyvin. Lilí Frainc oli pieni tyttö, jonka äidin eräänlainen myyttinen englantilainen tai sortajabritti raiskasi, niin että äiti menehtyi seurauksiin. Aikuisena, tai nuorena tyttönä, Lilí joutui saman vanhan elostelijan uhriksi ja surmasi sitten miehen tehden samalla itsemurhan. Tuo seksuaalinen sadismi, jonka muistan kyllä myös Matotohtorista, tuntuu hämmentävältä piirteeltä miehessä, jonka muut kirjoitukset, eritoten ne kodikkaat lapsuuden ja Amerikan-siirtolaisuuden muistelmat kirjassa A Thig ná Tit orm, tuntuvat hyvin erilaisen ihmisen kynästä tulleilta. Toisaalta siihen maalaisihmisen suoruuteen, joka luonnehtii monia syntyperäisiä iirinkielisiä kirjailijoita, voi kuulua varsin asiallinen suhtautuminen myös sadomasokistisiin impulsseihin osana syntiin langenneen ihmisen vajavaisuutta ja vanhan aatamin luontoa. Silti Lilí Frainc tuntuu minusta edelleenkin aika epäterveeltä nationalistihenkiseltä pornolta. Se lienee kerryläistä. Kerryssä sekä Irlannin vapaussota että sisällissota johtivat kuulemma kuolonuhreihin ja julmuuksiin - siellä liikkuu sellaisiakin juttuja, että joko brittien "mustat ja nahanruskeat" apupoliisijoukot tai sitten vapaavaltiolaiset sotilaat olisivat kuohinneet elävältä kerryläisiä miehiä ennen näiden surmaamista.

Agus an méid sin ráite, hänen maaseuturakkaustarinansa Tae le Tae on hyvinkin myönteisessä mielessä eroottinen. Se sijoittuu niihin yllättävin äskettäisiin aikoihin, jolloin irlantilaiset maalaistytöt vieläkin naitettiin isän päätöksellä - useinkin tuhdeille ja ikääntyville isännille - vaikka nykyaika oli jo tekemässä tuloaan. Itse asiassa merkittävä osa Amerikkaan suuntautuneesta irlantilaisesta siirtolaisuudesta oli pakkoavioliiton uhkaamien nuorten naisten maastapakoa. (Luullakseni Séamus Ó Griannan parhaaksikin mainittu romaani Bean Ruadh de Dhálach, jonka päähenkilö on neuvokas ja omin voimin Amerikkaan emigroituva neitonen, liittyy tähän tematiikkaan. Toinen asiaan liittyvä oheislukemisto on Brian Frielin näytelmä Dancing at Lughnasa - Lughnasa, tai nykyisellä oikeinkirjoituksella Lúnasa, on elokuun iirinkielinen nimi, mutta Frielin näytelmän nimessä se tarkoittaa elonkorjuujuhlia, jos olen oikein ymmärtänyt.) Tae le Taessa tietenkin tytär rakastuu mieheen, jota isä ei hyväksy. Nuorten naisten puheet miehistä ovat kirjassa huomiotaherättävän rivoja ja tuovat muutettavat muuttaen mieleen murrosikäisen poikajoukon. Jollen tietäisi paremmin ja tuntisi irlantilaisia naisia ja irlantilaista huumorintajua, voisin peräti luulla, että Maidhc Dainín ei tiedä naisista mitään, vaan esittää nuorten naisten puheet nuorten miesten puheiden peilikuvana. Nykyäänhän tiedän, että normaalit nuoret naiset ovat meitä terveemmissä maissa juuri niin ja juuri sillä tavalla seksuaalisia.

Mikä feminismissä vikana?

2006-05-17T23:00:00.000-07:00

Koska joskus pitää se yhteenveto laatia, olkoonpa vaikka nyt. Mikä kaikki siis feminismissä on vikana?

Yhteiskunnallinen vastuuttomuus. Feministit tuntuvat olevan kykenemättömiä myöntämään, että heillä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan ja lainsäädännön kehityksessä jo vuosikymmenten ajan. Feministit ovat pitkälti valtaa käyttävä eliitti. Siitä huolimatta he esiintyvät mielellään vainottuina toisinajattelijoina ja väittävät paljastavansa salattuja eliittejä.

Samaan viittaa se Ireen von Wachenfeldtin käsittämätön lausunto Könskrigetissä, että naisten asiat eivät hänen järjestönsä toiminta-aikana olisi edenneet metriäkään, vaikka järjestö oli Ruotsin suurin naisasiaorganisaatio, jolle jaettiin valtion avustuskruunuja lumikolalla ja vaikka se oli saanut oman sympatisoijansa tasa-arvoministeriksi. Jos järjestö on tällaisessa hegemonisessa asemassa eikä silti koe saavansa mikään aikaan, niin eikö vika ole pikemminkin järjestössä itsessään kuin yhteiskunnassa ja patriarkaatissa? Eikö silloin olisi järjestön aika ainakin esittää itselleen vakavia kysymyksiä siitä, mikä on mennyt vikaan? Ehehei. Fyrkkaa ja valtaa vain on saatava lisää, loputtomiin. Niitä ei ilmeisesti ole koskaan tarpeeksi.

(Voi tietenkin kysyä, missä määrin jonkin ROKSin kieroutuminen on feminismin syytä. Pikemminkin se osoittaa, miten helvetin väärässä kaikenlaiset oikeistoliberaalit ovat halutessaan siirtää sosiaalitoimen "kolmannelle sektorille", ts. quango-tyyppisille kansalaisjärjestön kaltaisille, mutta valtion tukemille hyväntekeväisyyspuljuille. Kun asialla on jokin ideologisesti yksisuuntainen ROKS valtion sosiaalitoimen sijasta, päädytään tilanteeseen, jossa ROKS imee kuin sieni valtion avustusrahoja oletettuun "hyvään tarkoitukseen", mutta ei ole sillä tavalla vastuu- ja tilivelvollinen valtionhallinnon osana kuin sosiaalitoimi on. Tällä en tietenkään tarkoita, ettei feminismi ja muu miesviha voisi soluttaa tai olisi paikoitellen soluttanut sosiaalitointa.

Feministien miesvihallaan soluttama sosiaalitoimi voidaan aina alistaa tutkintaan ja vetää vastuuseen lakien ja asetusten vastaisesta toiminnastaan, ja feministit voidaan erottaa sosiaalitoimen palveluksesta tai siirtää lakananviikkaustasoisiin tehtäviin, joissa heidän miesvihansa ei vaaranna kenenkään oikeusturvaa. ROKSin kaltaisen järjestön kohdalla se on vaikeampaa, varsinkin kun sen piirissä ilmenevää miesvihaa ja feminismiä ollaan luonnollisista syistä valmiita ymmärtämään ja hyväksymään liiallisuuksiin asti: loppujen lopuksihan meidän valistuneiden, hyvien ja kilttien miesten on vaikeaa olla kokematta yleisinhimillistä empatiaa tuollaisten järjestöjen työntekijöitä kohtaan, koska suunnilleen ainoa parisuhdetodellisuus, johon heillä on laajempaa näkökulmaa, on parisuhdeväkivalta. Naisten turvataloihin tulee huijarien, psykonarttujen ja luonnevikaisten naisten lisäksi ihan oikeasti sen ihanan YTM:nsä pahoinpitelemiä, mahdollisesti groteskisti silvottuja ja typistettyjäkin naisia, ja olisi kumma, jollei se vaikuttaisi noissa järjestöissä työskentelevien vapaaehtoisten ajatteluun.

Oikeistoliberaalit puhuvat mielellään "kolmannesta sektorista" vaihtoehtona valtion "byrokraattiselle" sosiaaliavulle. Ketunhäntä on selvä: he muistelevat vanhojen hyvien aikojen kristillisiä "kolmannen sektorin" järjestöjä, jotka toimivat köyhien, ts. oikeistoliberaalista näkökulmasta aksiomaattisesti öyhöttävän alaluokan (terve, Ilkka), ideologisena kontrollimekanismina. Valitettavasti laajeneva byrokratia kuuluu kaikkien "hyväätarkoittavien" puljujen luonteeseen erottamattomana osana. Sosiaalitoimessa työskennellyt isosiskoni on todennut, että byrokratian laajenemisen ja lisävaltuuksien hamuamisen taustalla on organisaation sisäänrakennettu suuruudenhulluus: jos me vain saamme lisää resursseja, voimme parantaa koko maailman.

Tämä suuruudenhulluus tulee tunnustaa ja kehittää mekanismeja sen hallitsemiseksi, hallinnoimiseksi ja hillitsemiseksi, ja juuri siksi sosiaalitoimi on pidettävä valtion kontrollissa. Oikeistoliberaali, joka haluaa siirtää esimerkiksi perheväkivalta-asiat kolmannen sektorin hyväntekeväisyysjärjestön hoidettavaksi, saattaa siirtää ne sellaiselle miesvihaajapuljulle, joka on kaikissa olosuhteissa oikeistoliberaalin omastakin ideologisesta näkökulmasta huonompi vaihtoehto kuin valtion poliittisesti kontrolloima virasto. Ja valtion avustusten poistaminen ei välttämättä auta, sillä juuri "naisten suojelemiseen" jos mihin on taatusti tarjolla yksityisten filantrooppien lahjavaroja, jotka tekevät miesvihaajapuljusta täysin valtiosta ja poliittisesta prosessista riippumattoman vallankäyttäjän. Ihanko totta esimerkiksi libertaristen mielestä jonkin ROKSin kaltainen kolmannen sektorin itsenäinen stalinistinen miesvihaajamafia on aina ja kaikissa olosuhteissa parempi vaihtoehto kuin poliittisesti kontrolloitu sosiaalitoimi? Esivalta ei totisesti turhaan kanna miekkaa - eikä liioin hallitse turhaan sosiaalitointa.

Marginaalihuomautus: tässä nähdään taas, miten oikeistoliberalismi on luovuttamassa poliittista valtaa demokraattisesti valvotuilta elimiltä kaikenlaisille epäilyttäville "yhteisöille". Tuomiovallan antaminen muslimimilleteille on nimenomaan oikeistoliberaali idea, vaikka tyhmät vasemmistolaiset maailmanparantajat, jotka eivät ole koskaan vaivautuneet perehtymään länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion toimintaperiaatteisiin, antavatkin jallittaa itsensä tukemaan tällaisia hölmöyksiä. Ja nyt sulut kiinni.)

Asiaan palatakseni: feministeistä mieleeni tulee se Itä-Euroopan kommunistivaltion omituinen piirre, että noissa maissa puoluepukarit puhuivat (kommunismin) asiasta, asialle omistautumisesta ja asian edusta ikään kuin olisivat kuuluneet edelleenkin jonkinlaiseen maanalaiseen oppositioliikkeeseen, vaikka he todellisuudessa olivat koko valtiojärjestystä kontrolloiva voima, jolla oli hallussaan kaikki pelit ja pensselit. Lueskeltuani aikani kaikkia armenialaisten kansanmurhaa, Holocaustia ja Gulagia käsitelleitä kirjoja ja artikkeleita olen tullut taipuvaiseksi ajattelemaan, että tuo asenne juuri yhdistää totalitaarisia hallituksia ja junttia: kuvitelma, että ollaan jonkinlainen liike tai asia vielä siinä vaiheessa kun todellisuudessa hallitaan maata. Tällöin ollaan tavallaan henkisesti vapaita tekemään mitä pöyristyttävimpiä ihmisoikeusrikoksia "asian edun" nimissä, koska ajatellaan, että vallankumous on koko ajan meneillään, poikkeustila voimassa ja tilanne päällä, eikä normaaleja, rauhallisia oloja tule eikä voi tulla, ennen kuin vallankumous on valmis - ts. ennen kuin turkkilaiset ovat (mitä se sitten tarkoittaakin) oman maansa ja oman talonsa herroja, tai ennen kuin arjalainen rotu hallitsee kiistattomasti maailmaa, tai ennen kuin kapitalistinen riisto on poistettu maailmasta.

Feministeillä on jo vuosikymmeniä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan asioihin, mutta he eivät koskaan myönnä tätä. Sekin, mitä he ovat oikeasti saaneet aikaan, ei heitä jälkeenpäin näytä miellyttävän, koska se jotenkin aina päätyy pönkittämään epämääräisesti määriteltyä "patriarkaattia". "Tasa-arvo" ja "oikeudenmukaisuus" sellaisina kuin ne feministeille kelpaisivat pakenevat heidän otettaan koko ajan - mikä viittaa vahvasti siihen, että ne ovat pohjimmiltaan metafyysisiä ja teologisia käsitteitä ja feminismi pikemminkin uskonto kuin poliittinen liike.

Feministit ovat huonoja esikuvia. Tyypillinen feministi juo viinaa, polttaa tupakkaa, uskoo erilaisiin irrationaalisiin taikaluuloihin horoskoopeista energiariipuksiin eikä ole edes humanistisena intellektuellina erityisen korkeaa tasoa, koska tietojen hankinnan sijasta hän keskittyy skolastiikkaan ja feminismiuskonnon teologiaan. Kuka haluaa tyttärestään sellaista?

Suoraan sanoen: jos oma tyttäreni rupeaisi prostituoiduksi, minua huolestuttaisi asiassa eniten se, että hän voi saada sukupuolitaudin, ajautua käyttämään vahingollisia päihteitä tai joutua väkivaltaisen asiakkaan pahoinpitelemäksi. Jos tyttäreni rupeaisi feministiksi, tietäisin, että hän saa sukupuolitaudin, ajautuu käyttämään vahingollisia päihteitä ja joutuu väkivaltaisen poika- tai tyttöystävän pahoinpitelemäksi. Feminismiin kuuluu osana rikkinäisyysshow, rikkinäisen ihmisen ehdointahtoinen näytteleminen, eli esimerkiksi vaarallisten ja väkivaltaisten poikaystävien seuraan hakeudutaan ihan tahallaan. Kyse on eräänlaisesta narsistisesta itsetehostuksesta. Luonnollisesti näiden väkivaltaisten miesten raakuus myös antaa omalle aatteelle lisää argumentteja. Toisin sanoen huoraksi rupeaminen on tyttärellenne aina parempi vaihtoehto kuin feministiksi rupeaminen, edellyttäen, että lainsäätäjä ei ehdoin tahdoin marginalisoi prostituoituja, jotta feminismi saataisiin keinotekoisesti näyttämään huoraamista paremmalta vaihtoehdolta, mitä se ei siis todellakaan ole.

Älkääkä kuvitelkokaan, että ne lesbosuhteet, joihin ruvetaan joko aatteellisista syistä tai oikean seksuaalisen halun vuoksi, olisivat yhtään sen vapaampia tai vähemmän kouristuksenomaisia ja väkivaltaisia kuin miessuhteet. Jokin raja naiiviudellakin.

Yhteiskunnallinen irrelevanssi. Työväenliike ym. yhteiskunnalliset liikkeet ovat menestyneet ja saaneet yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen takia, että ne ovat lähteneet oikaisemaan todellisia epäoikeudenmukaisuuksia, oikeita ongelmia ja tavallisten ihmisten tavallisessa arjessa ilmeneviä hankaluuksia käytännössä toimivalla ohjelmalla, johon on oleellisesti kuulunut ongelmista kärsivien ihmisten oma aktivoituminen.

Työväenliike oli aikoinaan paljon muuta kuin sosialistiset puolueet. Siihen kuului se, että perustettiin mm. omia urheiluseuroja, oma urheiluliitto, omia raittiusseuroja, oma sivistysliitto jne. Työväenliike pystyi menestymään juuri siksi, että siinä oli pohjimmiltaan kysymys muustakin kuin siitä, että vihattiin kapitalistia. Perinteiseen työväenkulttuuriin kuului oleellisena osana myös hyvien tapojen noudattaminen ja kapitalistien nolaaminen olemalla kapitalistia sivistyneempi ja hyvinkasvatetumpi, niin että kapitalisti joutui häpeämään stereotyyppisiä mielikuviaan öyhöttävistä työläisistä.

Esimerkiksi Hannu Salama, joka on perinteisestä työväenkulttuurista lähtöisin, on kohtelias ja hyvinkasvatettu herrasmies sormenpäitään myöten, minkä olen voinut ns. livenä todeta, kun hän kävi esiintymässä vuosia sitten Kirjakahvilassa. Itse asiassa en sen jälkeen enää yhtään ihmettele, että hän on elämänsä aikana ollut niin YTM naisten silmissä. Miehestä saa aivan toisen vaikutelman kuin hänen kirjoistaan, jotka tunnetusti käsittelevät lähinnä kännissä öyhöttämistä ja naintia.

Feministit eivät oikeasti ole yhteiskunnallisesti relevantti liike. Feministit ovat keskittyneet lähinnä syyttelemään "patriarkaattia" ja miehiä kaikesta tapaan, joka tuo mieleen rasistiset kaunaliikkeet. Itse asiassa feminismi on luultavasti yllyttänyt ja voimistanut rasistista kaunaäärioikeistoa. Rasistit eivät ole tyhmiä, he ovat varmasti huomanneet yhtäläisyydet oman liikkeensä ja feministien välillä ja todenneet, että jos nuo ovat pystyneet saamaan oman kauna-aatteensa valtavirtaistettua vieläpä osana vasemmistoa, niin kyllä saamme varmasti mekin. Tämä on taas yksi niistä yhteiskunnallisesti vahingollisista vaikutuksista, joita feminismillä on ja joiden vuoksi feminismistä pitää tehdä loppu mitä pikimmin.

Feministien yhteiskunnalliseen irrelevanssiin kuuluu oleellisesti myös se, että feministit eivät ole juurikaan kiinnostuneita tavallisten naisten tavallisista ongelmista. Jos hammashoitaja Kirsi rupeaa seurustelemaan rekkakuski Jorman kanssa, niin häntä kiinnostavat asunto-, palkka-, lapsilisä- ym. asiat ja muu yhdessä asumisen, perheen perustamisen ja lasten kasvattamisen kannalta relevantti lainsäädäntötyö. Feminismi sitä vastoin näkee hänen pääasiallisena ongelmanaan sen, että hän seurustelee sen inhottavan, likaisen Jorman kanssa, ja haluaa viipymättä hänen jättävän moisen miehen ja muuttavan pesemättömältä pimpalta haisevaan lesbokommuuniin feminististen teorioitten, wiccauskonnon ja energiakiteiden sekaan.

Samaan sarjaan kuuluu myös tuo prostituutiokieltolaki. Feminismi asettaa maalikseen utopian, jossa prostituutiota ei ole. Sitä vastoin syntiin langenneessa nykymaailmassa prostituutiota on. Yhteiskunnallisesti relevantti liike hyväksyisi sen, että utopia, silloinkin kun sitä tavoitellaan, ei ole nurkan takana, ja pyrkisi minimoimaan syyt ajautua prostituutioon, vähentämään prostituution riskejä niin sukupuolitautien kuin vaarallisten asiakkaidenkin osalta ja helpottamaan naisten mahdollisuuksia päästä irti prostituutiosta. Tällainen liike epäilemättä syntyisi mieluiten prostituoitujen itsensä keskuudessa. Sitä vastoin feministit leimaavat prostituoitujen oman järjestäytymisen patriarkaatin luomaksi kuplaksi. Sellaiset naisryhmät, jotka eivät ole feministien kiistattomassa ideologisessa valvonnassa, ovat nimittäin väärän tietoisuuden saastuttamia eikä heidän suurin surminkaan saa antaa itse päättää asioistaan. Feministi tietää aina tavallista naista paremmin, mitä tavallinen nainen haluaa.

Jos feministejä oikeasti kiinnostaisi yhteiskunnan valtaaminen sillä tavalla kuin työväenluokka on sen ominut, he pyrkisivät tosissaan luomaan "patriarkaatille" vaihtoehtoisia valtarakenteita. Esimerkiksi naispuolisten luonnontieteilijöiden organisaatio voisi auttaa tyttöjen nousua fyysikoiksi, matemaatikoiksi ym. myöntämällä näiden alojen lahjakkaille naisopiskelijoille stipendejä. Tämä tällainen ei kuitenkaan kiinnosta feministiliikettä pätkääkään, koska sen mielestä luonnontieteet sinänsä ovat ikävä ja epälauha miehinen juttu, joka pitää kyseenalaistaa hippitaioin ja energiakristallein. Feminismin tarjoama ratkaisu kaikkeen naisten pahoinvointiin on separatistinen naiskulttuuri, johon anti-intellektuaalinen irrationalismi ja taikausko kuuluu erottamattomana osana, ei rinnakkaisten valtarakenteiden luominen miehisille valtarakenteille. Tämä johtuu tietysti osaltaan feminismiin pesiytyneestä anarkistis-vasemmistolaisesta ajatusroinasta, joka haaveilee "vallattomasta" utopiasta ja pitää valtaa sinänsä pahana asiana. Siis muodollista, mandaatilla vahvistettua ja rajoitettua valtaa - sitä komentooran ja matriarkan mielivaltaista terrorivaltaa, joka feministien omassa yhteisössä hiipii täyttämään valtatyhjiön, ei tietenkään kukaan paheksu.

Feministit eivät oikeasti pidä naista tasa-arvoisena. Feminismin tärkeimpiä puutteita on se, että feministit eivät oikeasti halua myöntää naisen olevan omalakinen ja omatahtoinen olento. Tämän näki esimerkiksi Lynndie Englandin tapauksessa. Se, että hänenlaisensa nuori nainen liittyy armeijaan ja nöyryyttää muslimimiehiä, nähtiin pahan patriarkaatin korruptoimana näennäisemansipaationa, ei väistämättömänä seurauksena siitä, että naisille annetaan oikeus tehdä itsenäisiä moraalisia ratkaisuja. Kun nainen, esimerkiksi Lynndie England, saa itse päättää, voi olla, että hän päättää toteuttaa itseään sadistisena kiduttajana.

Aina kun siitä tulee puhe, miten naiset menevät YTMien patjoiksi, feministit ja heidän puolustelijansa rientävät julistamaan, miten naisella on oikeus itse valita miehensä ja miten hirveitä me ATM-aktivistit olemme, kun kehtaamme edes vihjata siihen suuntaan, että naisten älyttömät miespreferenssit ovat vahingoksi heille itselleen ja että heidän vapauttaan pitäisi jotenkin rajoittaa. Eli siis naisella on vapaus tehdä ihan mitä tyhmää vain, koska vapaus tehdä tyhmyyksiä on oleellinen osa vapaata tahtoa. Tähän asti olemme yhtä mieltä asiasta, mutta miksi ihmeessä sitten alkaa hirveä valitus, kun joku nainen vedetään moraaliseen ja juridiseen vastuuseen tyhmän valintansa seurauksista? Miksi ihmeessä esimerkiksi Lynndie England esitetään nimettömien miehisten valtarakenteiden uhrina?

Minusta Lynndie England on aikuinen ihminen. Kun aikuinen ihminen tekee väärin, moraalisesti ja juridisesti väärin, niin hän saa moraaliset moitteet ja juridisen tuomion. Jos naisen, esimerkiksi Lynndie Englandin, tekemiä moraalisesti vääriä asioita puolustellaan sillä, että hän on naisena patriarkaatin johdateltavissa, se tarkoittaa selväkielellä sitä, että hän on naisena alentuneesti oikeustoimikelpoinen naiseutensa vuoksi, eli siis vielä selvemmin: että nainen on ihmisenä, moraalisena toimijana ja oikeushenkilönä alemmalla tasolla kuin mies. Toisin sanoen se osapuoli, joka ei pidä naista täysivaltaisena ihmisenä, ovat nimenomaan feministit. He eivät halua ottaa omista tekemisistään täyttä vastuuta eivätkä halua sitä vaadittavan keltään muultakaan naiselta. Voipa suorastaan väittää, että feministit ovat tasa-arvon suurin este.

Feministit eivät kykene dialogiin. Feministit eivät kykene dialogiin vastustajiensa kanssa eivätkä edes hyväksy, että kellään voisi olla legitiimejä erimielisyyksiä heidän kanssaan. Vastustajat leimataan henkilökohtaisilla hyökkäyksillä ja pseudopsykologisella pälpätyksellä mielisairaiksi, traumatisoituneiksi, seksuaalisesti epähaluttaviksi (kun heille annetaan samalla mitalla, närkästyksellä ja raivolla ei tietenkään ole rajaa) ja muuten vain ali-ihmisiksi, eikä heitä edes yritetä ottaa vakavasti. Feministeille ei ole olemassa feminismin legitiimiä kritiikkiä, ainoastaan sortajien harhautusyrityksiä ja "lääkityksen tarkistamista" kaipaavien mielisairaiden houreita. On aika kuvaavaa, että yksi netin feministisen pohjasakan edustajista, jonka herostraattista mainetta en tietenkään aio lisätä mainitsemalla hänen nimeään tässä, julisti mahtavasti, että Evin Rubarin televisiodokumentti dokumentoi "ainoastaan tekijänsä mielentilan". Toisin sanoen hän ei vedonnut esimerkiksi siihen, että Rubar oli esiintynyt ruotsalaisen liikemiesoikeiston Timbro-säätiön puhetilaisuudessa, eikä esittänyt Rubaria esim. oikeistolaisena juonittelijana tai oikeistolaisen salaliiton sätkynukkena. Jopa tämä olisi ollut jonkinlainen perusteltu argumentti Rubarin sanomaa vastaan. Mutta edes tämäntasoiseen perusteluun hän ei vaivautunut eikä vaivaudu, vaan puhuu jatkuvasti mielentiloista, traumoista ja lääkityksestä. Poliittinen vastustaja on aina lapsuuden traumatisoima, tunnetiloissaan piehtaroiva ja alitajuisten impulssiensa ohjaama sekopää, joka pannaan tietenkin mielisairaalan suljetulle osastolle heti kun suuri feministinen vallankumous synnyttää Muijastoliiton.

Väärä solidaarisuus. Feministit yrittävät mielellään torjua kritiikin vetoamalla siihen, että feminismejä on monenlaisia ja että feministit käyvät keskenään kiivastakin väittelyä. Kuten Janne Vainio taannoin totesi, feministit voivat aivan hyvin olla totalitaarinen liike, vaikka liikkeen sisäinen keskustelu olisi hyvinkin moniäänistä. Totalitarismiin liittyy nimittäin, Jannen mukaan, ennen kaikkea yhdenmukaisten muotojen ja tiettyjen vähimmäisvaatimusten täyttäminen. Muotoja ja vähimmäisvaatimuksia puolustetaan sitten ideologisella terrorilla, joka on totalitarismin ydin. Kuten tiedämme, esimerkiksi kiinalainen kommunismi muuttui meidän aikanamme joustavasti karkean kapitalismin kannattajaksi ja edistäjäksi maassaan. Tämä tuskin olisi ollut mahdollista, jos liikkeen sisällä - ainakin sillä korkealla tasolla, missä todelliset päätökset tehdään - ei olisi esiintynyt hyvinkin vapaata keskustelua taloudenpidon oikeasta linjasta. Silti kukaan ei tietenkään kiistäne sitä, että Kiina on kovaotteinen, totalitaarinen kurimaa.

Feminismin totalitaarinen luonne tulee näkyviin pitkälti juuri väärässä solidaarisuudessa, siis siinä, että kun porukan röyhkein antaa antifeministisyysleiman jollekin asialle, henkilölle tai kulttuuriselle ilmiölle, kaikki muut rientävät sen tuomitsemaan yhtenä naisena, edes harkitsemattakaan sitä mahdollisuutta, että ketjureaktion käynnistänyt ylipääkana olisi väärässä. Vastaavasti feministit voidaan sopivalla markkinoinnilla metkuttaa pitämään feminisminä sellaisiakin asioita, joita he jossain toisessa kontekstissa halveksisivat kauheana antifeminisminä. Aivan sama yhdyntäkuva voi feministien mielestä olla pornoa pornolehdessä ja suurta emansipaatiota feministisessä taidenäyttelyssä.

Minäkö tässä vain keksin tarinoita? En todellakaan. Muistan keskustelleeni joskus 80-luvun lopulla erään antipornofeministin kanssa Cicciolinasta, jota antipornofeministi piti oleellisesti eri asiana kuin pornoa - omalakisena, omatoimisena taiteilijana. En tiennyt silloin, enkä tiedä nytkään, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Cicciolina oli ihan tavallinen videoruudussa nakupellenä nussiva naiseläjä, luultavasti keskivertoa himmeämpi. Mutta koska hän oli osannut markkinoida itsensä "radikaalina poliitikkona", koko kanalauma uskoi, että hän oli jotenkin oleellisesti eri asia. Ja kukaan kanalaumasta ei uskaltanut kyseenalaistaa tätä, koska joku ylimmäinen kaakattaja oli ottanut asiakseen markkinoida tätä näkemystä.

Tällä väärällä solidaarisuudella on epäilemättä ollut alkujaan hyvinkin jalot tavoitteet ja tarkoitukset: kun kettu käy yhden kanan kurkkuun, se saa koko lauman kimppuunsa. Käytännössä tästä kuitenkin on seurannut, että koko feministiliikettä voi kusettaa markkinoimalla niille ihan tavallinen eksploitaatioporno emansipatorisena taideteoksena. Mainosmiehet eivät varmastikaan jätä tätä huomaamatta ja hyödyntämättä.

Meemi

2006-05-17T14:47:00.000-07:00

Osallistutaan nyt sitten tähän meemiin.

Kaikkea turhaahan sinne aina pakkaa kasautumaan, varsinkin kun en koskaan muista poistaa asennusohjelmien kuvakkeita. Tuo taustakuva tulee Maddoxin alias George Ouzounianin The Best Page in the Universe -sivuilta. Maddox on saltlakecityläinen amerikanarmenialainen, joka on varsin hyvin perillä nuorten naisten fasistisesta pahuudesta, ja hänen naisvihavuodatuksiinsa verrattuna minä olen surkea oppipoika. Tuossa kuvassa on oikeaa asennetta - valtaistuimella istuu Maddox itse, jota aatelisherrat kumartavat.

TOSU on keltologisen seuran toimintasuunnitelma. "Ciarraí" on netistä lataamani Kerryn kreivikunnan paikallisviranomaisten toimintakertomus. "Tobar"-kuvakkeet taas liittyvät ystäväni Ciarán Ó Duibhinin laatimaan iirinkielisten tekstien tietokantaan, "Tobar na Gaedhilge", jonka saa ladata netistä. "An Lúibín" on Colin Ryanin Australian irlantilaisille julkaisema lehti, hän kirjoitti juuri ja pyysi sähköpostimuotoista haastattelua. "Davar" taas on netistä haettu ilmaispaketti heprean opiskelijoille, joka sisältää hepreankielisen raamatun - sekä Vanhan testamentin että - outoa kyllä - kreikasta hepreaksi käännetyn Uuden testamentin, sanakirjan, kieliopin ja pari englanninkielistä raamatunkäännöstä. Heprean opintoni eivät siis ole pysähtyneet ainakaan materiaalin huonoon saatavuuteen, vaan ihan laiskuuteen ja ajan puutteeseen. "Bykau-kootut" ovat Vasil Bykaun netistä ilmaiseksi saatavat valkovenäjänkieliset tekstit. Ja löytyyhän sieltä myös tähtitiedeharrastukseen liittyviä ohjelmia: Space Station Simulator, Celestia, Redshift ja Atlas of the Solar System.

Keltään ei tietenkään jää huomaamatta, minkä kielinen kotikoneeni käyttöjärjestelmä on. Mozilla Firefoxini on iirinkielinen - olenhan osallistunut sen iirintämiseenkin. On minulla jossain se Mozilla-paitakin.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa

2006-05-17T13:39:00.000-07:00

Luettavana on edelleenkin Colm Ó Ceallaighin Meilt Mhuilte Dé. Päähenkilö lähti ylioppilastutkintonsa jälkeen töihin Amerikkaan kasvaakseen aikuiseksi, ja siellä hän seurusteli syöpäsairaan tytön kanssa, joka tietystikin kuoli hänen käsiinsä lyhyehköksi jääneen, mutta nuoren pojan elämässä tietysti unohtumattoman seurustelun jälkeen. Motiivi tuntuu olevan kotoisin Seitsemännen portaan enkelistä, joka ilmestyi käsittääkseni muutamaa vuotta ennen Meilt Mhuilte Détä. Silloin kun luin Seitsemännen portaan enkelin, ajattelin, että se muistuttaa tavattomasti iirinkielistä kirjallisuutta Amerikan-siirtolaisuudesta, mutta sen masentavat kuvaukset urbaanista kurjuudesta puuttuvat iirinkielisestä kirjallisuudesta suurimmaksi osaksi.

Siirtotyöläisyys on ilman muuta yksi iirinkielisen nykykirjallisuuden kantavia aiheita. Nyt kun mietin, muistan, että ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli Dónall Mac Amhlaighin Dialann Deoraí, Maastamuuttajan päiväkirja, jonka sain lahjaksi munkkiystävältäni Mícheál Fearghus Ó Conchúirilta. Valitettavasti veli Mícheál, joka auttoi monia muitakin iirin harrastajia, kuoli syöpään samaan aikaan kun minä pääsin ensimmäistä kertaa käymään Irlannissa. Hän pyysi minua kääntämään pari runoaan monikielistä kirjaansa varten, - kirjassa ilmestyi muidenkin ulkomaalaisten iiristä omalle kielelleen kääntämiä veli Mícheálin runoja - ja vaikka nykylyriikka ei ole alaani, yksi hänen runoistaan innosti minut säepariin Minä poika se olen sinut minäni kanssa,/aina kimpassa kuljetaan.. Olen jo unohtanut, miten runo jatkui - iiriksi tai suomeksi - ja munkkiparan runokirjat ovat hukkuneet jonnekin kaapin pohjalle. Mutta kerran vuosia myöhemmin otin hänen kirjansa käteeni Conradh na Gaeilgen kirjakaupassa ja näin oman runokäännökseni siinä. Valitettavasti en tullut ostaneeksi kirjaa. Olisi pitänyt.

Dialann Deoraí kertoi irlantilaisten siirtolaisten elämästä Britanniassa heti sodan jälkeen. Monien muidenkin samaan genreen kuuluvien iirinkielisten kirjojen tapaan se oli piristävän optimistinen. Kun sitä vertaa esimerkiksi suomalaisiin kuvauksiin Ruotsin-siirtolaisuudesta - Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi tulee mieleen yhtenä tyypillisenä esimerkkinä - huomaa totisesti, miten kulttuurit eroavat. Kirjan kertojaminä ei todellakaan yritäkään kätkeä sitä, että hänellä ja hänen kavereillaan on ongelmia löytää sijaansa Englannissa, työpaikat vaihtuvat, rahasta ja ruoasta tulee pula, landladyn kanssa on konflikteja. (Iiriksi vuokraemäntä on bean an tí, mutta brittisiirtolaisuuskuvauksissa käytetään säännöllisesti lainasanaa landlady.) Siitä huolimatta Dialann Deoraíssa päällimmäisenä piirteenä on positiivinen uteliaisuus jännittävää suurta maailmaa kohtaan. Esimerkiksi puolalaiset työkaverit ja heidän kielensä, "jossa on joitakin iiriä muistuttavia äänteitä", kuten Dónall sanoo, ovat sellaisen myönteisen kiinnostuksen kohteita. Toki Lontoossa käydään myös suuren maailman pornoshowssa, joka tosin on vain vähäpukeisten tyttöjen varietee, ei mitään bordellitason viihdettä. Siihen Dónall suhtautuu aika välinpitämättömästi, lähinnä säälien tyttöparkoja, kun laihojakin ovat ja joutuvat kylmällä näyttämöllä kekkaloimaan nakupelleinä. Kuuluttajan myyntipuheiden läpi hän tietysti näkee. Itse asiassa Dónall Mac Amhlaighin asenne on sellainen käytännöllisen, juurevan maalaisihmisen asenne - ei juurettomien ja ahdistuneiden kaupunkilaisslummipoikien, kuten Seitsemännen portaan enkelissä.

Colm Ó Ceallaighin kuvaama poika ei ole ihan niin itsenäinen ja neuvokas kuin Dónallin alter ego. Työtä saadakseen hän tarvitsee amerikkalaistuneiden sukulaistensa apua. Hänellekin on kuitenkin luonteenomaista aito ja vilpitön kiinnostus muihin ihmisiin, joten hän tutustuu esimiehensä perheeseen, myös kauniiseen ja älykkääseen, mutta syöpänsä vuoksi kuolemantuomion saaneeseen tyttäreen. Tässä muuten taitaa olla suurin kulttuuriero verrattaessa hänen kirjaansa Liukuhihnaballadin kaltaisiin kuvauksiin suomalaisista Ruotsin-siirtolaisista, jotka ovat kielipuolia, viranomaisten heiteltävinä, vajoavatpa (ainakin tytöt) hädissään huoruuteenkin. Arjessa selviytyminen ja jatkuva huoli tulevaisuudesta ovat niin käsinkosketeltavia, että sille myönteiselle uteliaisuudelle, uuteen maahan tutustumiselle, ei jää ollenkaan aikaa eikä voimia. Depressio ja turvattomuus käyvät suomalaisen siirtolaisen päälle kuin yleinen syyttäjä, vaikka ollaan kulttuurisesti hyvin oman maan kaltaisessa naapurissa ja vieläpä lujan sosiaaliturvajärjestelmän varassa. Sitä vastoin suuren Lännen sosiaaliturvattomiin asvalttiviidakkoihin eksyvät iirinkieliset maalaispojat ottavat elämän nothing daunted -asenteella. Mikäs hätä tässä on - tänne Amerikkaanhan menivät isätkin ennen kultaa vuolemaan. Elettiinpä ennenkin, vaikk' ojan takan' oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Suomalaistyylistä ahdistusasennetta olen havainnut ainoastaan Pádraic Breathnachin romaanissa As na Cúlacha. Breathnachin päähenkilö on ujo, tyrannimaisen äitinsä sortama irlantilaispoika, joka lähtee britteihin pakoon kotinsa ahdistavaa ankaruutta, ennen muuta tietysti uskonnollisuutta, ja koska hän asettuu kuusikymmenluvun Lontooseen, seksiä ja pornoa on tietysti tarjolla go leor (eli englantilaisella oikeinkirjoituksella galore, jos joku ei ymmärtänyt vihjettä). Hänen mielenterveytensä ei kestä moista järkytystä, vaan pornosta, yhä rankemmastakin, tulee hänelle pakkomielle, ja lopulta hän päätyy hullujenhuoneelle.

Rokkia ja vastakulttuuria

2006-05-17T13:30:00.000-07:00

Lordi on kuulemma "yksi Ateenan ennakkosuosikeista". Niin aina, niin aina. Toisaalta: jos Israel voitti viisut transseksuaalilla, niin kyllä mekin aina ne voimme voittaa hirviöhevistillä. Sitä paitsi pohjimmiltani olen sillä kannalla, että Juice olisi pitänyt aikoinaan lähettää Ilomantsia esittämään, koska Juice edusti merkittävää ja omintakeista kevyen musiikin suuntausta eli suomirokkia. Nyt kun koko Euroopasta lappaa tänne vaihtaria tutustumaan Suomeen, olen havainnut, että varsin monet ulkomaalaiset opiskelijat ihastuvat vanhaan suomalaiseen rokkiin, juuri Juicen ja Eppu Normaalin kaltaisten artistien esittämään. Se on oikeasti omintakeista kulttuuria, jota olisi pitänyt viedä maailmalle jo aikoja sitten. Vaikkapa kahdeksankymmenluvun alkupuolella täällä oli paljon hyviä bändejä, joita kelpaa muistella näin keskiäkäisenäkin. Nuoruuteni Varkaudessa ei ollut kaksinen, mutta ainakin sillä oli loistelias ääniraita, Pelle Miljoonasta SIGiin.

SIG oli sen Inkinen-nimisen tyypin - ei liene sukua Sam Inkiselle - yhtye, jolla oli epäsuomalaisen optimistinen kappale Elämä vie mua. Muistan siitä ainakin säkeet Elämä vie mua iloa riemua päin. Ei surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Olivatkohan ne pojat Naantalista kotoisin? Pojat soittivat yleensäkin reippaita ja iloisia kappaleita, mutta ainakin osa taisi olla Ramonesin covereita. Valitettavasti SIGin asenne ei riittänyt vastapainoksi kahdeksankymmenluvun alun yleiselle pessimismille, johon tietysti oli aihettakin: vuonna 1983 oltiin lähempänä ydinsotaa kuin kertaakaan, kuten nykyisin tiedetään. Siteeratakseni erästä kontrafaktuaalista historiankirjaa, joka löytyy hyllystäni: history was at cruise control.

Tietenkään kukaan ei siihen aikaan vienyt suomalaista rokkia maailmalle. Rokkiin liittyi silloin ennen vanhaan vielä tietty kapinallisuus: rämppämusiikkiohjelmat olivat radion rinnakkaisohjelmassa varsin lapsipuolen asemassa, ja niitä ohjelmia, joissa rämppämusiikkia soitettiin, hallitsivat ennen muuta kuusikymmenluvun ylijäämävaraston fossiilit. Muistaakseni joskus vuoden 1980 tienoilla, kun olin vasta päässyt alkuun murrosikäni kanssa, radiosta tuli juuri noiden fossiilien nostalgioihin vetoava sarja Uskomaton 60-luku, jossa hehkutettiin täysillä 60-luvun kapinallisuusmyyttiä ja soitettiin tunnussävelenä kappaletta 60-luvun kauan soiva blues. Kappaleessa käytiin läpi osuvin sanamuodoin kaikki vuosikymmenen merkittävät tapahtumat, kun Saarikoski joi, Hannu salamoi, radiossa rautalanka-Emma soi ja Nikitakin spittarinsa tiskiin löi, nimittäin YK:ssa. Ei sekään nyt niin harakoille mennyt, kyllä aikalaishistoria on hyvä tuntea monesta näkökulmasta. Kuultiinhan siinä pätkiä niin Lapualaisoopperasta kuin maolaisten Itä on punainen -laulustakin.

Joskus kymmenen-viisitoista vuotta sitten keksin otsikon esseelle, jota minun ei sittemmin ole tarvinnutkaan kirjoittaa: Rock and roll ja muita fasismeja. Esseen ideana olisi ollut se oivallus, että rokki ei ollut kapinallisuutta, vaan itse asiassa tukahduttavaa konformismia ja valtakulttuuria - hieman samaan tapaan kuin nykyistä kirjoitteluani on vauhdittanut ja motivoinut se oivallus, että feminismi ei ole kapinallisuutta, vaan ahdistavaa vallanpitäjyyttä. Vielä ysärin alkupuolella ajatus rokista konformistisena valtakulttuurina olisi ollut hyvinkin omaperäinen, nykyisin mikään tuskin voi olla ilmeisempää. Kokonaan toinen juttu on, että postmodernina aikana valta- ja vastakulttuurienkin käsitteet ovat hämärtyneet. Olisi hyvin vaikea esimerkiksi kehittää vastakulttuuria rokille. Virsilaulu ei toimi, koska nykyajan nuoret voivat veisata postmodernissa hengessä virsiä ja silti öyhöttää rockfestivaaleilla.

Joskus 80-90-lukujen vaihteessa Tapiiri-lehdessä ilmestyi hauska sarjakuva jonkinlaisesta B-filmietsivästä, joka eli kiintoisassa tulevaisuuden maailmassa: siinä nimittäin rokista, rock-tyylisestä pukeutumisesta ja rock-asenteesta oli tullut nimenomaan kunnon kansalaisten kulttuuria, ja ainoastaan epäilyttävät ääriainekset pukeutuivat tummaan pukuun ja kävivät klassisen musiikin konserteissa. Muistan pitäneeni kyseistä tulevaisuuskuvitelmaa osuvana ja hauskana, koska omasta mielestäni se oli pitkälti jo toteutunut: nuoret oli kaikki tajuntateollisuuden markkinoinnilla ohjelmoitu "kapinoimaan" samoja rämpytteitä kuuntelemalla ja samoja tupakoita polttelemalla, pukeutumisesta puhumattakaan. Tosin klassisen musiikin valitseminen tulevaisuuden ääriainesten ääniraidaksi osui pahasti harhaan. Klassisen musiikin alakulttuurilla nimittäin on kaikki rokkimaailman huonot puolet kymmenkertaisina eikä ainoatakaan niiden hyvistä puolista: jos rokkinuoret ovat typeriä joukkosieluja, nuoret klassiset muusikonalut ovat lobotomiatoipilaiden sisäpiiri. Heissä on tavallaan sama vika kuin feministeissä: kun he osaavat oman erikoisalansa itseviitteiset ja itseriittoiset systeemit, he luulevat päässeensä perille maailman salaisuudesta ja voivansa halveksia niitä, joita ei ole vihitty heidän pienen piirinsä ahtaisiin ajatuksiin ja salakieleen.

Valppaina vapautemme vartiossa

2006-05-16T14:11:00.000-07:00

Nuo ystävämme Erastoteneen linkittämät armeijan rekrytointivideot saivat minut oikein sotaisalle ja iloiselle päälle. Kyllä nyt harmittaa olla sivari evp, kun tulee ajatelleeksi, että nuokin pojat ovat tarvittaessa velvollisia iskemään kuolettavasti feministi-, libertaristi-, islamisti- tai hurrivihaajaterroristien päämajaan sitten kun tällaiset roistot päättävät poliittisen turhautumisen myötä turvautua väkivaltaisiin laittomuuksiin. Jollen olisi näin likinäköinen ja muutenkin raihnas, hakeutuisin ehkä sittenkin vapaaehtoisen maanpuolustuksen hommiin. Miehen kypsymiseen kuuluu tietysti oleellisena osana rauhan ja sovinnon tekeminen yhteiskunnan vakiintuneiston (establishment) kanssa, eikä mielenmuutokseen alistuminen tämän asian suhteen minua niin kovasti ahdista: aika aikaa kutakin, elämässä on vaiheensa. On aika syntyä ja aika kuolla, aika kivittää ja aika kerätä kivet, sanoo Saarnaaja - aika kieltäytyä aseista ja aika turvata armeijaamme. Kyllä ajatus suurikaliiperisten luotien rei'ittämistä feministiraivottarista saa minutkin tuntemaan lämmintä kiintymystä Puolustusvoimia kohtaan. Kai maar siellä käytetään niin järeitä aseita, etteivät ne jää kitumaan?

Ireen von Wachenfeldt sanoi, että meneillään on sukupuolten välinen maailmanlaajuinen sisällissota. Meidän miesten ei pidä ahdistua tästä, vaan suhtautua siihen levollisesti. Jos ne haluavat sodan, saakoot haluamansa - aseet ovat meillä, samoin valta ja oikeus niitä käyttää. Jos sukupuolten sota on väistämätön, se voidaan käydä ja me selviämme siitä kyllä voittajina, jos emme kuuntele vihollispropagandan lirkuttelevia kaunokieliä. Jos verilöyly on välttämätön, käykäämme tämän velvollisuuden vaatimaan raskaaseen työhön iloisina ja reippaina, henkeä nostattavia lauluja laulaen, ja ymmärtäkäämme, että meidän puolellamme on laki, oikeus, perustuslaki, poliisi ja armeija. Meidän tulee ottaa säälimätön, ankaran lakihenkinen asenne, koska vihollinen, joka haluaa tuhota itse lain ja oikeuden - teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua, sanoo sankaritar suomalaisen feminismin perustaneen kirjailijattaren merkittävimmässä näytelmässä - ei liioin armahda ketään, se vihaa hyvää elämää ja itseään sivilisaatiota ja pyrkii niiden tuhoon.

Vapaussotamme jälkiselvittelyissä ammuttiin joukoittain hävinneen puolen sotilaita, koska laki ei tuntenut muuta rangaistusta heidän teoistaan eikä armon voitu antaa käydä oikeudesta. Kun sota syttyy oikeusvaltiota kannattavien demokraattisten miesten ja sitä vastustavien totalitääristen feministinaisten välillä, tuota samaa asennetta tarvitaan jälleen. Täyttykööt sitten leirit feministinaisista, joille langetettakoon tuomiot koko ankaruudessaan. Meillä ei enää ole kuolemantuomiota, mutta aseellisesta kapinasta, terrorismista ja murhista voidaan langettaa elinkautinen, ja suurilla, nälän ja tautien rasittamilla massaleireillä kärsittävä elinkautinen on todellinen elinkautinen.

Syvä iskumme on, viha voittamaton.

Panssarijääkärien raskasmetalliyhtye

2006-05-16T00:01:00.000-07:00

Joskus muinoin kun Aseistakieltäytyjäliitolla vielä oli keskustelusivut, siellä virisi juttua siitä, miksi rokkimuusikot niin innokkaasti menevät sivariin, vaikka mitään erityistä pasifistista vakaumusta ei olisikaan lukuunottamatta rokkiväen yleistä selkärangattomuutta, vetelyyttä ja hasispäisyyttä. Tuolloin esitin ehdotuksen, joka tuli mieleeni nyt pitkästä aikaa, jossain määrin Lordin euroviisuilun innoittamana, mutta pikemminkin siksi, että kuuntelin netistä heavy metal -version Israelin kansallislaulusta: ne tylsät sotilassoittokunnat olisi lopultakin korvattava armeijan rokkiyhtyeillä. Genre voisi vaihdella, esimerkiksi merivoimiin sopisi varmasti kevyt iskelmää lähenevä rokki, mutta panssarijääkärit ja tykkimiehet voisivat soittaa raskasta metallia. Esimerkiksi Jääkärinmarssi on kuin luotu hevisovitusta varten: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata...

Lukekaatten

2006-05-14T02:22:00.000-07:00

Huomaan saaneeni ainakin yhden naisen ajattelemaan asioita. Lukekaapa tämä merkintä.

Lisäksi yksi blogifeministeistä inuu huomiota säälittävällä vittuilukirjoituksella (en tietenkään linkitä), joka on täynnä tyhjänpäiväisiä viittauksia oletettuun lapsuuteeni. Viittaukset menevät tietysti täydellisesti metsään, koska asianomainen ei ole ilmeisesti lukenut kirjoittamastani oikeasti riviäkään enempää kuin on välttämätöntä, jotta vakuuttuisi siitä, että olen femakoiden käsikirjan mukainen antifeministi. Tämän jälkeen käsikirjasta on kaivettu kaikki mahdolliset kliseet. Luonnollisesti asianomaisen akan äly ja kärsivällisyys eivät riitä juttujeni lukemiseen, vaikka hän halutessaan löytäisi niistä paljonkin yksityiskohtaista informaatiota kotioloistani, sekä kielteistä että myönteistä.

Tiedänhän minä mitä tuossa on taustalla: kyrpää se reppana kerjää, ruma yksinhuoltaja. Kun ei ole älyä, sivistystä eikä ulkonäköä, pää on sekoitettu feminismillä niin että ollaan röyhkeitä ja loukkaavia eikä osata muuta kuin ladella oman uskonnon pyhää liturgiaa ja päälle päätteeksi on vielä toisen miehen kläppi ristinä, niin kyllähän siinä varmasti kullinkipeys pääsee aika ajoin iskemään, jollei tiedostavuus riitä lesbosuhteeseen. Olen kuitenkin varattu mies nykyään, ja tarvittaisiin hieman korkeamman tason nainen, että pettäminen hiipisi mieleeni edes teoreettisena ajatusleikkinä. Pitäytyköön femakko vain lähiökapakan pojissa, sieltä sitä lihaa saa vähän rupisempikin raija.

Kyseisen naiseläjän älyllisen sofistikaation matala taso ja hänen voimakas halunsa ja tarpeensa esiintyä jonkinlaisena kapinallisena radikaalina ja intellektuellina ovat saaneet minut kysymään itseltäni, pitäisikö hänenlaistensa mitättömyyksien harrastama fraudulenttifreudilaisella psykopälpätyksellä kuorrutettu feministinen retoriikka sittenkin ennen kaikkea nähdä naisellisena vastineena älyllis-sivistyksellisesti keskitasoisten tai sitä alempien miehenkaltaisten tuotteiden formulakisa- ja jääkiekkopuheelle. Molemmissa tapauksissa kyse on itseviitteisestä, itseriittoisesta ja itsetarkoituksellisesta joutojuputuksesta, jonka tarkoituksenakaan ei ole minkäänlainen dialogi eikä informaation siirto, vaan homososiaalisen yhteenkuuluvuuden pönkittäminen. Tarkemmin ajatellen tämä rinnastus on kuitenkin asiaton, koska formula- ja jääkiekkopuhetta sinänsä tuskin voidaan käyttää kenenkään ihmisen loukkaamiseen, kun taas naisten ihmissuhdepuheen, psykopälpätyksen ja freudismien tärkein käyttötarkoitus on ulkoryhmään kuuluvien ihmisarvon kyseenalaistaminen näennäisälyllisin perustein.

On varmasti totta, että femakkoyksinhuoltaja ei ole ihmisenä pätkääkään hienostuneempi ja älyllisempi kuin ne formuloista ja Lalli Partisen jääkiekkosankaruudesta keskenään juttelevat kaljaveikot. Mutta kaljaveikot haluavat omalla puheellaan ennen kaikkea ylläpitää kaverihenkeä, eivät solvata ja halventaa kaveripiirin ulkopuolisia (jos sellainen on tarpeen, siihen heillä on suoremmat sanat). Kaljaveikkojen kaveruus ei siksi mitenkään yksiselitteisesti perustu minkään ulkoryhmän halventamiseen, kun taas naisten ja femakkojen homososiaalinen yhteishenki jo itsessään edellyttää sitä, että haukutaan ja irvitään miehiä, erityisesti tietenkin ATM-julistuksen saaneita miehiä. Siksi kaljaveikkokin on femakkoyksinhuoltajaa parempi ja Jumalalle läheisempi ihminen. Siksi kaljaveikkokin ansaitsee femakkoyksinhuoltajaa paremman naisen.

Sorto eli yhteisöllisyys

2006-05-13T01:49:00.000-07:00

Tekisi mieli lisätä edelliseen vielä jotain, mutta Tommi sanoi oikeastaan kaiken tarvittavan. Panin kuitenkin merkille hänen puheenvuorossaan esiintyneen sanaparin sorto eli yhteisöllisyys. Se kiteyttää erinomaisesti sen, mikä libertarismissa mielestäni on vikana.

Eräät muslimijärjestöt ovat viime aikoina esittäneet sellaisia vaatimuksia, että heidän pitäisi saada länsimaisessa yhteiskunnassa samanlainen millet-asema kuin esimerkiksi kristityillä oli osmanien valtakunnassa, siis siviilioikeudellinen itsehallinto. Shariaa pitäisi saada soveltaa ainakin perheoikeuskysymyksiin. Länsimaisen demokraattisen oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu tietenkin, että tällaiset ehdotukset nauretaan ulos, koska muslimeilla ei tosiaankaan ole eikä kuulu olla muslimeina mitään muita oikeuksia kuin oikeus käydä moskeijassa öyhöjen häiritsemättä; muut oikeudet heillä on ihmisinä ja kansalaisina. Ranskan vallankumouksen aikana sanottiin: kaikki oikeudet juutalaisille ihmisinä, ei mitään oikeuksia juutalaisille juutalaisina. (Vaihda juutalaisen paikalle muslimi.) Tämä on sekulaarin valtion ydinajatus, ja esimerkiksi Ranskan huivikiista, jossa meikäläiset tiedostavat ymmärtäjähumanistit asettuivat johdonmukaisesti väärälle puolelle, oli täysin looginen seuraus Ranskan vallankumouksesta ja Ranskan omasta demokraattisesta perinteestä.

Millet-tyyppiset ratkaisut eivät ole mitenkään harvinaisia. Esimerkiksi tsaarin Venäjä sovelsi millet-mallia, jossa keisari yksinkertaisesti nimitettiin valloitettujen maiden hallitsijaksi niiden omien mukaisesti: jossain Buharassa ja Hivassa tsaari hallitsi tataarikaanin oikeuksin, Suomessa taas perustuslaillisena monarkkina. Kuten historiasta muistanemme, 1800-luvun mittaan Venäjällä alkoivat vahvistua vaatimukset millet-tilkkutäkin korvaamisesta yhtenäisvaltiolla, mikä meillä tietenkin tulkittiin sorronhaluksi ja isovenäläiseksi sovinismiksi. Millet-järjestelmässä on juuri tämä perusvika: se toimii erinomaisen hyvin despoottisten jumalkuninkaiden, mahtavien lääninherrojen tai muiden oikullisten hirmuvaltiaiden hallitsemissa esimoderneissa perähikiöissä, koska jumalkuninkaalla, lääninherralla, sulttaanilla, tsaarilla ja ihtenäesen Savonmuan yljpiällysmiehellä (vai yljhäkämieskö lienöö) on varaa olla myös antelias ja myöntää juutalaisille, armenialaisille, suomalaisille tai muulle mutiaisyhteisölle erioikeuskirja, jossa on hienot värikkäät nauhat ja sinetit sekä hallitsijan omakätinen nimikirjoitus vihreällä musteella. Niin kauan kuin despootin valta pysyy, vähemmistöyhteisöllä on kuninkaan armeija suojanaan pogromiöyhöttäjiä vastaan, mutta millet ei kestä modernia valtiota, kuten esimerkiksi Anatolian armenialaiset saivat nahoissaan tuta. Kun kuningasta vastaan kapinoidaan, myös milletille turvan antanut kuninkaan käskykirje menettää merkityksensä. Milletin sijasta vähemmistö on pyrittävä integroimaan valtavirtayhteiskuntaan.

On tietysti kuvaavaa, että muslimit ovat modernista yhteiskunnasta kyllin pihalla ehdottaakseen milletin kaltaisen esimodernin järjestelyn käyttöönottoa länsimaisessa demokratiassa. Idea on todella huono ja - tätä ei voi kyllin korostaa - muslimien omien etujen vastainen. Esimerkiksi Britanniassa millet-järjestelyä on mitä ilmeisimmin ainakin implisiittisesti sovellettu, ja tulokset eivät ole olleet kehuttavia. Hyvin ei mene ranskalaisillakaan, mutta heidän ongelmansa on kuitenkin enemmän vieraantuneen alaluokan öyhötys kuin valtavirtayhteiskunnasta sivuun jättäytyneet milletit.

Muslimien omasta näkökulmasta ajatus omasta milletistä on tietysti kauhean paljon järkevämpi, koska jossain sisällissotien ja klaaniriitojen repimässä Somalian kaltaisessa valtiossa islam lienee oikeasti ainoa yhteiskunnallinen organisaatio, jolla on minkään valtakunnan arvovaltaa hillitä pyssyporukoiden riitoja. Somalian tilanne muistuttaa varsin paljon Irlantia ennen englantilaisten tuloa ja pitkään sen jälkeenkin: paikalliset kuninkaat, joita Irlannissa oli tuolloin pari sataa, kävivät jatkuvaa sotaa keskenään, ja suunnilleen ainoa maata yhdistävä hallinnollinen organisaatio oli kirkko. Tuollaisista oloista tulevien ihmisten ajattelutapa lähtee siitä, että valtiota ei kuitenkaan ole tai siihen ei voi luottaa, ja kun punakat viiksivillet syöksyvät oven läpi esimerkiksi somalien kotiin öyhöttämään viinaa hönkien (kaikki nämä pelättyjen muslimiraiskaajapoikajengien jäsenet ovat joko kokeneet sellaisia hyökkäyksiä itse lapsuudessaan tai tuntevat jonkun, jolla on tästä kokemuksia - ne kymmenkunnan vuoden takaiset jutut eivät todellakaan jääneet ilman seurauksia), asiat alkavat oikeasti näyttää siltä, että valtio ei kykene hillitsemään valkonaamayhteisön vihaa ja että tarvitaan jonkinlaista yhteisöllistä puolustautumista.

Tästä syystä näitä millet-ideoita aletaan esittää. Ilman muuta taustalla on myös huoli yhteisön tyttöjen pimpoista. Tätä huolta kunnioitetaan kuitenkin sekä yhteiskunnan kokonaisedun että kunkin muslimin omien ihmisoikeuksien kannalta aivan liikaa. Noin yleisesti ottaen muslimien herättämän vihan ja epäluulon tärkein syy on, että heidän tyttäriään ei saa nussia. Ihminen on määritelmällisesti sen lajin edustaja, jonka kanssa voimme nussia ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Kun muslimit kieltävät meitä nussimasta tyttäriään ja päinvastoin, he omasta tahdostaan rajaavat itsensä ihmisten ulkopuolelle, jolloin tietysti öyhöainekset alkavat myös kohdella heitä epäihmisinä.

Ongelma on varsin vaivattomasti ratkaistavissa niin, että valtion voimavaroja, lainsäädäntöä ja toimeenpanokoneistoa käytetään aktiivisesti muslimityttöjen nussintaoikeuksien puolustamiseen. Valitettavasti juuri sitä ei halua kukaan. Feministeille on tabujen tabu tehdä mitään sellaista, mikä voisi johtaa siihen, että suomalainen mies saisi paremmat saumat olla sukupuoliyhdynnässä. Rasistien ja populistien äänet taas syntyvät nimenomaan pelottelemalla ihmisiä muslimien sikiävyydellä; heitä ei vähääkään kiinnosta avata näkymiä sellaiseen tulevaisuuteen, jossa muslimien tyttäret nussivat suomalaisia miehiä ja saavat näiden kanssa lapsia, jotka suomalaistuvat. (Tosin rasistit ja populistit jättävät muslimien sikiävyyspelottelussa huomiotta myös sen, että suomalaisten tyttöjen kanssa sekoilevat ulkomaalaiset sonnit eivät jätä jälkeensä "muslimilapsia", vaan ihan tyypillisiä suomalaisia yksinhuoltajan kersoja, vähän tavallista päivettyneemmän näköisiä ehkä, mutta sen ei luulisi haittaavan, jos ne pennut kasvavat suomalaiseen valtakulttuuriin ja -uskontoon, joka ei tietenkään ole kristinusko, vaan jääkiekko.) Toisin sanoen kauniin Mehrabunin pimppa pysyy - imaamin, femakkodemarien ja perussuomalaisten yhteisellä päätöksellä - edelleen poissa suomalaisten miesten ja heidän penistensä ulottuvilta, vaikka Mehrabun näkisi joka yö kovan pornon tasoisia seksiunia kiehtovan pottunenäisestä ja eksoottisen persjalkaisesta huoltoaseman Reiskasta. Mehrabunin seksuaalinen halu Reiskaan ei ole minkään merkittävän eturyhmän suojeluksessa, joten sitä ei ole virallisesti olemassa.

Tommi käytti ilmausta sorto eli yhteisöllisyys. Libertarismi lähtee siitä käsityksestä, että valtio on kaikkein pahin sortaja ja että valtio on heikennettävä mahdollisimman olemattomiin, jotta ihmiset voisivat liittyä vapaaehtoisiksi, pakottomiksi arvoyhteisöiksi. Nythän vain asia on valitettavasti niin, että vaikkapa uskonnot ovat alun perin heikon tai olemattoman valtion olosuhteissa syntyneitä "vapaaehtoisia" arvoyhteisöjä. Vapaaehtoisuus on lainausmerkeissä sen takia, että näihin arvoyhteisöihin liityttiin ja kuuluttiin juuri valtion heikkouden takia, hakemaan niistä sitä turvaa, jota antamassa ei ollut minkäänlaista valtiota.

Ensimmäiselle arvoyhteisöön liittyneelle sukupolvelle jäsenyys oli luonnollisesti vapaaehtoinen, mutta seuraavalle ei todellakaan. Arvoyhteisön keskellä kasvanut lapsi ei tietenkään ole eikä voi olla kykenevä kovin informoidusti ja tasapuolisesti päättämään, haluaako hän mieluummin vaihtaa johonkin toiseen arvoyhteisöön, eikä hän välttämättä voi irrottautua siitä, vaikka haluaisikin. Tämän näkee siitä katkeruudesta, kapinallisuudesta ja konfliktista, joka luonnehtii esimerkiksi lestadiolaisten lasten irrottautumista yhteisöstään. Ja heillä on sentään apunaan valtio, jolta voi anoa esimerkiksi toimeentulotukea, jos oman perheen rahahanat ehtyvät. Kun joku libertaristi julistaa, että "mun rahoilla ei saa elättää pummeja", hän tarkoittaa siis oikeastaan, että "mun rahoilla ei saa tukea kenenkään lestadiolaisen tai muslimin irrottautumista arvoyhteisöstään". Tenor: valtio on sortaja, yhteisöt ovat hyviä ja spontaaneja, ihmiset kuuluvat yhteisöille. Libertarismin todellinen sisältö on ihmisten pakottaminen yhteisöjen jäsenyyteen vaikka väkisin. Eikä libertaristiakaan kiinnosta kauniin Mehrabunin seksuaalisen itsenäisyyden tukeminen ja puolustaminen - siihen kun tarvittaisiin, hyi olkoon, veronmaksajilta varaaaastettuja rahoja ja kauheaa kommunistista vallankäyttöä.

Sama vika toki on suvaitsevaisuuslässyttäjissäkin: aatehistoriallisten juuriensa vuoksi he eivät osaa mieltää vallankäyttöä tarkkuusinstrumentiksi, hammaslääkärin poraksi, jota voi olla tarpeen hallitusti hyödyntää Mehrabunin kaltaisten ihmisten integriteetin puolustamiseksi yhteisöiltä, vaan valta on heille itsessään pahaa pamputtavan uaa-uaa-poliisin brutaaliutta. Toisin sanoen vallankäyttö sitä muslimiyhteisöä vastaan, joka rajoittaa Mehrabunin elämää, on heille äärimmäisen vastenmielistä siinäkin tapauksessa, että he olisivat juhlapuheiden tasolla sitoutuneet olemaan Mehrabunin puolella.

Muuan tavallistakin himmeämpi libertaristi kauhisteli aikoinaan uuvuttavan teennäistä moralismia uhkuen (tehän tiedätte, että libertaristeilla, koska he ovat täysin yhteiskuntakelvotonta paskasakkia, on voimakas tarve esiintyä korkeamoraalisina), kuinka hirveää se on, että kommunistit ja uskovaiset kasvattavat lapsensa epävapaudellisiin ja irrationaalisiin aatteisiin ja kuinka lapset pitäisi tarvittaessa vaikka kovalla kädellä vapauttaa tästä orjuudesta ja heidän vanhempansa pakottaa maksamaan lapsille vahingonkorvausta. Kymmenen pistettä pojalle siitä, että hän keksi ilmeisen spontaanisti, mihin sitä valtiota tarvitaan: juuri siihen, että hörhöyhteisöt, kuten stalinistit, kuolaaja- ja matonjärsijäosaston ääriuskovaiset, muslimimilletit ja libertaristit, eivät pääsisi kasvamaan liian vahvoiksi. Viime kädessä juuri valtio pitää parhaiten yllä ja puolustaa niitä vapauksia, joita libertaristit väittävät kannattavansa. Luonnollisestikaan tämä oivallus ei saanut häntä luopumaan libertaristisista vakaumuksistaan, koska libertaristi on ihan määritelmällisestikin sellainen tyyppi, joka pystyy uskomaan ja julistamaan loogisesti täysin yhteensopimattomia asioita eikä näkisi omissa puheissaan ristiriitaa, vaikka se kävelisi häntä vastaan käsillään ilman housuja kivekset vihreiksi maalattuina. (Tai no, useimpien libertaristien tapaan hänellä ei olisi sinänsä mitään valtiota vastaan, jos hän ja hänen valistuneet kaverinsa saisivat määrätä, eikä tarvitsisi ottaa huomioon sellaisten häntä huonompien aivopesun uhrien mielipiteitä, jotka vapaaehtoisesti äänestävät esimerkiksi demareita.)

Arvoyhteisöjen sorto alkoi heiketä sitä mukaa kun moderni valtio syntyi ja vahvistui. Valtio on kansalaisen turva milletiä, yhteisöä ja yhteisöllisyyttä vastaan. Valtio mahdollistaa yhteisöshoppailun eli sen, että sama kansalainen voi osallistua eri yhteisöihin erilaisissa sosiaalisissa rooleissa. Jos Kake-Mike Kyrpiäinen harrastaa kinkyhomo-orgioita ja postimerkkeilyä, postimerkkikerholla ei ole minkään valtakunnan oikeutta erottaa Kyrpiäistä jäsenyydestään sen takia, että hän on kinkyhomo. Jos Kake-Mike Kyrpiäinen on yhtä intohimoinen postimerkkeilijä kuin kinkyhomo, jos hän osaa olla sekoittamatta kinkyhomon roolia filatelistin rooliin ja jos hän maksaa säntillisesti jäsenmaksun sekä pitää kerholle asiantuntevia ja kiinnostavia esitelmiä Taka-Guayanan kansantasavallan komissaarineuvoston käyttämistä postileimoista, hänen kinkyhomoutensa ei kuulu postimerkkikerholle yhden nahkahousujen takataskuun pannun punaisen nenäliinan vertaa.

Siitä ei ole kauaa, kun postimerkkikerho saattoi erottaa Kyrpiäisen jäsenyydestään hänen kinkyhomoutensa perusteella. Nykyisin asia ei enää ole niin, ja jos joku yrittää, Kyrpiäisellä on oikeus huutaa apuun valtiota ja oikeuslaitosta. Tämähän ei tietenkään kaikkia miellytä, eikä varsinkaan niitä parkumatteja, jotka syyttävät sortajiksi milloin demarimafiaa, milloin kommunisteja, milloin patriarkaattia ja milloin mitäkin pahansuopaa ryhmittymää, joka mukamas on kaapannut vallan "moraaliselta enemmistöltä". Kyseessä ovat enemmän tai vähemmän luonnevikaiset tyypit - näitähän libertaristitkin enimmäkseen ovat - joilla ei ole lahjakkuutta, mutta joiden vallanhimo on sitäkin suurempi. Sellaiset tyypit nimittäin haluaisivat vanhojen hyvien aikojen tapaan valtaa, absoluuttista valtaa, ja kun heistä ei ole liike-elämän eikä politiikan pomoiksi, heidän ainoa saumansa olla ihmisten elämästä ja onnesta päätöksiä tekeviä päällepäsmäreitä olisi jokin hegemoninen arvoyhteisö. Valitettavasti arvoneutraaliuteen ja pluralismiin pyrkivä valtio antaa ihmisten nykyään melko vapaasti olla kinkyhomoja tai aseistakieltäytyjiä, mikä tarkoittaa, että öyhöhenkisten arvoyhteisöllä ei ole enää sitä absoluuttista ja kyseenalaistamatonta valtaa, joka jollain isänmaallisten ja oikeauskoisten kunnon kansalaisten klubilla vielä viisikymmenluvulla oli. Nettiöyhöttäjät eivät tietenkään kykene näkemään tätä niin kuin se pitää nähdä, eli että demokraattisissa oikeusvaltio-oloissa heillä ei ole mitään asiallista perustetta väittää olevansa sitä kinkyhomoa parempia ihmisiä. Ehei, heidän tulkintansa on aina se, että kinkyhomot, kommarit tai muut heitä huonommat olennot määräilevät, käyttävät jonkinlaista epälegitiimiä sortovaltaa heihin.

Se on sitten nimenhuudon aika

2006-05-12T12:53:00.000-07:00

Belgiassa muuan nuorukainen ampui turkkilaista naista sekä tappoi afrikkalaisen lapsenlikan ja tämän hoidossa olleen kantaväestöön kuuluneen pikkutytön. Siitä tulee hauskaa nähtävää, miten Blogistanin muslimikauhunlietsojien pataljoona kommentoi tätä asiaa. Osoittavatko he esimerkiksi vilpitöntä rehellisyyttä, eli julistavat nuorukaisen tehneen (heidän mielestään) hyvän ja länsimaiselle sivistykselle/valkoiselle rodulle/kristikunnalle otollisen teon? (Eivätpä tietenkään, koska pelkurit eivät tietenkään ota sitä riskiä, että joutuisivat vastuuseen yhteiskuntakelvottomista vakaumuksistaan.) Tekevätkö he ns. jantuset, eli toteavat, että tällaiset teot nyt ovat väistämätön seuraus kulttuuriltaan vieraiden mustanaamojen läsnäolosta Euroopassa ja että kantaväestöllä on moraalinen oikeus seota ja ahdistua? (Tätä voitaisiin kutsua myös Sinn Féin -taktiikaksi, koska IRA-sympatisoijilla on tuo sama asenne: "onhan se ikävää, että meidän täytyy, mutta kun nuo toiset ovat sellaisia" jne. - Protestantit ovat tässä suhteessa rehellisempiä, he eivät juuri yritäkään peittää sitä, että katoliset ovat heille alempirotuisia paskoja, joiden tappaminen on hyvä juttu, oikein ja Jumalalle otollista.) Soveltavatko he ns. taistolaista puolustusta (vrt. taistolaisten suhtautuminen Neuvostoliittoon), eli toteavat nuorukaisen teon olevan valitettava yksittäistapaus (Neuvostoliitonkin julmuudet olivat "virheitä ja erehdyksiä", ikään kuin tekevälle sattuneita), mutta muslimien olevan monoliittinen uskonkiihkoilijoiden lauma ja heidän pahojen tekojensa olevan osa Systeemiä (niinhän kommunistienkin mielestä lännen kaikki keljuudet johtuivat monoliittisesta maailmankapitalismista)?

No, miten sitten käykin, he kyllä kaikki varmasti ilmoittautuvat kommenttiosastolle, se ei petä koskaan. Mikäs siinä, nimenhuudon aika tässä jo olikin.

Koikkelehtiva korsto kaatuilee

2006-05-10T15:05:00.000-07:00

Öylösaamuna töihin mennessäni onnistuin kompastumaan jalkakäytävän reunaan, hankkimaan kämmeniini asvaltti-ihottuman ja putoamaan rintakehä edellä kirjakassin päälle niin että keuhkot tyhjentyivät. Muuten en satuttanut itseäni, mutta rintakehän oikealle puolelle jäi lievä kivistys, jota epäilen suhteellisen keskivaiheilla olevan kylkiluun murtumaksi. Kipu ei ole kovin paha, tosin käveleminen pahentaa sitä, ja yskäistessä tai aivastaessa se voi olla sekunnin ajan todella sietämätön. Hengitystä se ei kuitenkaan haittaa ollenkaan, haukotellessakin se tuntuu lähinnä lihaskivun luonteiselta, eikä turvotusta ole - mukavassa asennossa pystyn unohtamaan koko kivun pitkäksikin aikaa. Joten ehkä olen vain luulotautinen. Olen pohtinut lääkäriin menoa, mutta ongelma ei tunnu tarpeeksi suurelta ammatti-ihmisen vaivaamiseen.

Jääkiekkokisat ovat alkaneet taas. Öyhöttävien suomalaisten penkkiurheilijoiden känni- ja huorissasekoilut Riiassa (uskokaa nyt, että Riika on suomalainen muoto, siis genetiivi on Riian, inessiivi Riiassa jne - latviankielinen muoto on Rīga) ovat päässeet lehtien sivuille, kuten oikein onkin. Hupaisinta on ollut seurata sitä, miten innokkaasti nimenomaan nuoret naiset ovat mm. eri blogien kommenttiosastolla puolustelleet lätkäharrastusta koheltajien toilauksista virinnyttä kritiikkiä vastaan. Ainahan ne tytöt asettuvat ylempitasoisten miesten puolelle, niiden sankarien, jotka virtsaavat kadulle, juovat viinaa ja käyvät huorissa.

Viikon skandaaliuutinen on, että olen yhdessä kahden muun profeminismiä kritisoineen kaverin kanssa saanut potkut Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalta. Listaa administroiva profeministi hermostui Pasi Malmin listalla esittämästä kritiikistä, mutta koska Malmi on jonkin verran juorulehtijulkisuutta saanut miestutkija, profeministi ei ilmeisesti epäedullisen julkisuuden pelossa uskaltanut antaa hänelle potkuja. Sen sijaan hän erotti listalta minut - olin tosin aiemmin provosoinut hyvinkin karkeasti, mutta tällä kertaa olin tyytynyt arvostelemaan kyseisen profeministin keskustelutyyliä aivan asiasta ja ainoastaan hiukkasen piruillen - ja kaksi muuta antifeministiä, joista ainakaan toinen ei ollut sanan missään merkityksessä häiriköinyt - ainoastaan ilmoittanut ei-profeministiset mielipiteensä. Ylimmäinen profeministi julisti kuitenkin meidän kolmen rikkoneen nettietikettiä kykenemättä yksilöimään, mihin etikettivirheisiin olimme syyllistyneet.

Seuraus oli, että koko Man-lista hajosi, kun suurin osa jäsenistä ilmoitti eroavansa protestiksi meidän erottamistamme vastaan. Mieskeskustelu on siis loppunut Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan listalla - feminismi ja profeminismi ovat valtion virallisesti tukemia aatteita, joita ei saa asiallisestikaan arvostella. En kylläkään muista, milloin olen antanut mandaatin moiseen äänelläni. Ja tämän jälkeen ihmettelen, millä perusteella feministit kehtaavatkaan enää esiintyä vainotun oppositioaatteen edustajina. Mitä ilmeisimminhän he ovat hegemonisia sortajia.

Hyviäkin uutisia on. Kevin Myers, meikäläisten päävihollinen, joka valehteli avoimesti iirin kielen asioista, ei enää kirjoita Irish Timesiin, hän on siirtynyt paskalehtien puolelle - erääseen surkeaan tabloidiin, jonka nimeä en viitsi paljastaa. Terve menoa ja hyvästi, mulkku. Äläkä tule ikinä takaisin.

Olen aina ihmetellyt, voisiko Suomessa olla suomalainen journalisti, joka kirjoittaisi isovenäläisten intressien näkökulmasta ja pitäisi Suomen itsenäisyyttä valitettavana ja hirveänä asiana sekä moraalisesti närkästyisi joka kerta, kun Suomen päättäjät toimisivat hänen mieltämäänsä Venäjän etua vastaan. Irlannissa tällaisia tyyppejä on muitakin kuin Myers, tosin siellä idän iljetys on Englanti, jolla on maailmalla ansaitsemattoman hyvä maine. Aivan oikeasti on yhä olemassa tietty imperialistinen englantilaisuus, jonka edustajat ovat käärmeissään - moraalisesti närkästyneitä - Irlannille ja irlantilaisille siitä, että nämä kehtasivatkin itsenäistyä. Ja sen englantilaisuuden edustajia kukaan ei todellakaan estä kirjoittelemasta irlantilaisiin lehtiin.

Olen jopa lukenut ilmeisen vakavissaan brittinäkökulmasta kirjoitetun Brittein saarten historian, jossa irlantilaisten kansallissankari Patrick Pearse on leimattu pedofiiliksi. (Pearseen viitattiin muistaakseni sanoilla "pedofiilinen koulumestari", mutta minkäänlaisia perusteluja tälle heitolle ei annettu.) Pearse oli tyttöystävänsä hukuttua kyllä käsittämättömän kuolemapakkomielteen vallassa, ja eräät hänen kirjoituksensa ovat epäterveitä kiihkomielisyydessään, mutta pedofiilisyytökset olivat puhdasta mudanheittoa. Uskomatonta imperialistipropagandaa kaiken kaikkiaan.

Juorulehtikatsaus

2006-05-07T11:41:00.000-07:00

Juorulehdet ilmoittivat meille, että Tony Halme on saanut putken poikki ja pääsee nousemaan takaisin kansakunnan kaapin päälle ihan omin voimin. Myös tyttöystävä maan halutuimmalla poikamiehellä on jo tukenansa, valitettavasti lukemani lehti ei antanut tietoja neidon iästä eikä habituksesta. Oletettavasti kyseessä on hehkeä nuori lukiolaistyttö, Halmeen haluttuustasolla oleva poikamies ei taatusti tyydy vähempään, vaikka kierroslukumittarissa on jo nelosella alkava numero.

Halme on ilmeisesti ottamassa juorujulkisuuden lempipojan paikan Matti Nykäseltä, Masa-parka kun on jo oikeastaan tehdä kaiken, was menschenmöglich ist. Kun hän joutui murhayrityksestä rautafangiksi, kuten Pohjanmaalla sanotaan - rautafangin käsite on erinomaisen havainnollisesti määritelty laulusäkeessä nyt mua viärähän linnasta linnahan kantaen kahlehia - hän, kuten paremmalla kotimaisella sanotaan, hade löpt linan ut eikä voinut enää keksiä uutta tapaa järkyttää ketään. Tapon yrityksestä rautoihin joutuminen oli toki tyylillisesti ajatellen ainoa oikea mahdollinen tapa Matille lähteä näyttämöltä. Hänhän on loppujen lopuksi ytimeltään peruskiltti ja hieman yksinkertainen kaveri, joka vain ei osaa pitää alemmuudentunteitaan eikä alkoholinkäyttöään kurissa, koska ei ole saanut kunnolla kasvaa aikuiseksi: silloin kun hän oli mäkitähti, sekä viinankäytön että tunteenpurkaukset hillitsi hänen valmentajansa, joten sisäistä, omantunnon luonteista itsehillintää ei päässyt kehittymään.

Harkittuun murhaan tai sen yritykseen syyllistyminen olisi ollut tyylittömän epämattimaista: Matti ei ole sellainen pitkäjänteisellä ja kierolla tavalla paha mies. Sitä vastoin tunne-elämän riistäytyminen käsistä mahdollisesti kuperkeikkaöljyllä rasvattuna oli Matin toistuva perusongelma, ja oli vain ajan kysymys, milloin se johtaisi niin raskaisiin rikollisiin seurauksiin ja rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, että niitä ei enää voitaisi kuitata ilman pitkäaikaista vankeusrangaistusta, joka vie miehen niin pitkäksi aikaa pois julkisuudesta, että hänen uransa lööppiluteena tyssää kerta kaikkiaan ja hänestä tulee vain tavallinen siviiliin palaava vanki, keski-ikäinen miespaha ilman koulutusta, ammattia ja tulevaisuutta.

Ratkaiseva isku feminisminvastaisessa taistelussa lähenee lampsivin harppauksin

2006-05-06T15:07:00.000-07:00

Lähetin viime viikolla uudelle sivutoimen työnantajalleni työsopimuksen allekirjoitettuna. Velvollisuuksiini kuuluu piakkoin noin kolmen blogikirjoituksen laatiminen viikottain erääseen varsin merkittävään ja tunnettuun nettiportaaliin.

Ymmärrätte varmasti, mitä se merkitsee. Luonnollisestikaan en aio kirjoittaa pelkkiä feminisminvastaisia palopuheita, mutta tässä maassa, joka on niin pieni ettei tänne mahdu kuin kaksi mielipidettä, on varsin merkittävää se, että minä alan esiintyä valtavirtaisella foorumilla sellaisena tahona, joka on monessakin suhteessa liberaalille keskiluokalle hyväksyttävällä kannalla, mutta vastustaa armottomasti feminismiä. Tähän mennessä antifeminismi on jäänyt pitkälti vainoharhaisten oikeistopopulistien, lokalaitisten sun muiden perussuomalaisten, asiaksi. Minun tavoitteenani on tehdä siitä esim. vihreitä tai vasemmistoa lähellä olevissa piireissä hyväksyttävää. Näin mahdollistuu läpi koko poliittisen spektrin käyvä antifeministinen rintama.

Feministit ovat tietysti äärimmäisen pahoja ihmisiä, äärimmäisen väärällä asialla. He eivät tunnusta demokratian pelisääntöjä eivätkä eri mieltä olevien elämisen oikeutta. Mutta tämäkin syöpä kyllä lääkitään yhteiskunnasta, vaikka kirurgin veitsen sitten pitäisikin hieman lipsua.

Suuren Öyhäyksen jälkimainingeissa

2006-05-02T12:45:00.000-07:00

Joku varmaankin muistaa minun kehitelleen nuorena poikana tarinaa, tai mytologiaa, suuresta öyhäyksestä, jossa ilmakiväärein aseistautuneet kolmetoistavuotiaat pojanjullit kaatavat järjestäytyneen yhteiskunnan. Vähän vanhempana, noin kaksikymppisenä, luonnostelin kirjallisesti huomattavasti kunnianhimoisempaa teosta lähitulevaisuuden hurrivihaajafasistidiktatuurin ikeessä riutuvasta Suomesta, jonka ainoa toivo on Ruotsista käsin toimiva vapautusliike. Itse asiassa tämä idea pitäisi ehkä lopultakin jopa toteuttaa, koska sen provokaatioarvo ei näinä hurrivihan aikoina olisi aivan olematon. Valitettavasti minua ei nykyään oikein huvittaisi sen enempää kirjoittaa kuin lukeakaan realistisia romaaneja, joissa on sanoma. Samuel Goldwyn: If you got a message, boy, use Western Union. Sanoman sijasta romaanissa tulee pikemminkin olla tarina, sen pitää olla joko fantastinen tai ainakin absurdi, ja mitään psykopälpätystä siihen ei kuulu sisällyttää. Hyvälle ystävälleni Tristanillekin suosittelen siirtymistä Sandemosesta Borgesiin, jo mielenterveyden parhaaksi. Niin, ja Maarit Verronen on kova sana edelleenkin, puhumattakaan Leena Krohnista: lukekaa kaikki Älä lue tätä kirjaa. Krohn on meidän Borgesimme.

Minun dystopiani perustuivat aina ajatukseen, että vallan kaappaa jokin äärioikeistolainen tai nationalistinen terroristiryhmä. Vappuyön vulgäärivasemmistolaisissa merkeissä käydyn rähinän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että vaaraa kannattaa varoa myös vastakkaisella laidalla. Pohjimmiltaan nimittäin äärioikeistolaiset ja nationalistiset reuhaajat, kuten Hervannan herrasmieshistorioitsija, tuntuvat olevan jollain tavalla tietoisia siitä, että heidän öyhöttämisensä ovat ennen kaikkea tasapainottoman ja ahdistuneen ihmisen itseterapiaa, jolla ei oikeasti kuulukaan olevan hirveän suurta poliittista relevanssia. Tuomas Nevanlinna sanoi joskus, että skinheadit - ja sopivasti laajentamalla hurrivihaajat (ns. "pakkoruotsinvastustajat") - ovat ennen kaikkea poliittinen jäänne ja pastissi, jolla ei ole mitään reaalista mahdollisuutta päästä valtaan ja joka ei osaisi vallalla tehdä mitään, vaikka sen saisikin. Voidaan perustellusti olettaa kaikenlaisten etnislähtöisten viha-aatteiden edustajien jopa olevan jossain määrin tietoisia hillumisensa parodisesta ja terapeuttisesta luonteesta: todellista poliittista valtaa tärkeämpää on se tietty kiihottava kiksi, jota vastarannankiiskeilystä ja nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa täysin toteuttamiskelvottomien ideoiden pyörittelystä saa. Yhtäläisyys omaan naisviharellestelyyni on ilmeinen, samoin siihen iloon, jota häkkiinsä ikävystynyt leijona saa ruilauttaessaan virtsansa katsojien päälle: tämähän tunnetusti saa katsojat reagoimaan leijonan mielestä mielenkiintoisella tavalla.

Jäänteenä tai pastissina on pidettävä myös nykyisiä vasemmisto- ja vaihtoehtoilija-aktivisteja, mutta huolestuttavaa on, että heissä ei ole vähääkään pelastavaa itseironiaa: he ovat aivan vakavissaan silloinkin kun heidän pyrkimyksensä ja tavoitteensa ovat ilmiselvästi toteuttamiskelvottomia ja järjettömiä (vrt. Pummit.org, joka on jo ekologisestakin näkökulmasta täysin mielipuolinen viritys). Jokin Attac tai vaikka prekariaattikin on perusidealtaan ihan järkevä sikäli, että niiden tarkoituksena on ainakin ollut olevinaan nykyisiin haasteisiin vastaaminen. Kuitenkin aktivistinuoriso on habitukseltaan ja kuosiltaan vähän liian ilmeinen jäljitelmä 80-luvun vaihtoehtoväestä. Sana "vaihtoehto" sinänsä on poliittisen retoriikan terminä jo niin vanha, että sille on kasvanut parta. "Vaihtoehto" jonkinlaisena metafyysisenä utopiana tuli vasemmistoälykköjen kieleen Rudolf Bahron, itäsaksalaisen toisinajattelijan, 70-luvulla julkaiseman pamfletin Die Alternative - Zur Kritik des real existierenden Sozialismus nimestä. Kirja taidettiin kääntää melko tuoreeltaan suomeksikin.

Punk-vuosina ja nousevan ympäristö-, rauhan- ja naisliikkeen alkuaikoina Bahron kaltaisilla itäeurooppalaisilla toisinajattelijoilla oli nimenomaan vasemmistoälykköjen keskuudessa merkillisen messiaaninen maine. Taistolais- ja maolaistyyppisten hurmosliikkeiden mentyä ohi oli petytty reaalisesti olemassaolevaan sosialismiin vakavasti otettavana yhteiskuntamallina, mutta jonkinlaista vallankumousta ja utopiaa kuitenkin piti tavoitella, johan sitä vaati vasemmiston aatehistoriakin. Bahron tai Wolf Biermannin kaltaisia toisinajattelijoita pidettiin potentiaalisina messiaina. Koska he olivat eläneet kauhean kapitalismin ulkopuolella, heidät nähtiin turmeltumattoman jaloina sosialismin ruumiillistumina, mutta koska he olivat nousseet arvostelemaan reaalisosialismia, he edustivat älyköille tavallaan sosialismin pyhintä ja metafyysisintä astetta. - Itse asiassa ainakin Bahro taisi juuri sen turmeltumattomuutensa vuoksi olla sittemmin helppoa saalista jollekulle löysärahaisia älyköitä huiputtavalle intialaiselle höpögurulle tai sirkus-Maharishille - tiedä vaikka olisi ollut itse surullisenkuuluisa Bhagwan Shree Rajneesh - jonka ashramiin hän 80-luvulla painui meditoimaan ja hindujumalten nimiä hymisemään.

"Vaihtoehto" käsitteenä menetti 80-luvun mittaan siihenastisen vasemmistolaisen relevanssinsa siinä määrin, että se lopulta kelpasi jopa taistolaisten uuden järjestön, Demokraattisen vaihtoehdon, nimeksi. Muistan heidän tarransa, joihin sana VAIHTOEHTO oli painettu sutaistua graffitia jäljittelevin kirjaimin. Se tuntui absurdilta, kun tulee ajatelleeksi, että "vaihtoehto" alkujaan merkitsi pitkälti vaihtoehtoa juuri taistolaiselle vasemmistolaisuudelle, kieltäytymistä sekä kommunismin että antikommunismin monomaanisista ja latteista muodoista. (Eppu Normaali: Pioneereille olen vaskisti ja vaskisteille pioneeri. Kaikki pikku runkkarit ne huutaa lokeroistaan: jos et ole puolellamme olet meitä vastaan.) Pellen ja Eppujen piisien tahdissa noussutta uutta aaltoa paheksuttiin paljon nimenomaan dogmaattisella vasemmistotaholla: Sex Pistolsit tunnetusti käännytettiin maasta siksi, että heitä pidettiin fasistisina. "Vaihtoehto" oli taistolaisesta näkökulmasta alkujaan epäilyttävä revisionistinen vaihtoehto. Mutta vuosikymmenen kuluttua hekin esittivät itsensä jo mielellään vaihtoehtoliikkeenä. Minä olin tuolloin jo yliopistossa, mutta muistin omilta varhaismurrosiän vuosiltani, miten juuri taistolaiset olivat repineet hiuksiaan nuorison pasifistisuudesta ja luokkatiedottomuudesta; siinä vaiheessa kun stalinistitkin kutsuivat jo itseään "vaihtoehtoväeksi", totesin, että murrosikäni oli sitten kerta kaikkiaan lopussa. Tiedä vaikka juuri se olisi pannut alulle kriisin, jonka tuloksena päädyin vaihtamaan jollen nyt hiippa-, niin ainakin tiedekuntaa matluonnontieteellisestä humanistiseen ja kemiasta kieliin.

Nyt sitten olemme saapuneet tilanteeseen, jossa läpiretro menneiden vuosikymmenten ajatusroina on jämähtänyt muhimaan hasistapolttavien tyhjäntoimittajien päähän ja synnyttänyt jonkinlaisen yleispölhövasemmistolaisuuden, joka on nimenomaan Nevanlinnan tarkoittamassa mielessä jäänne ja pastissi. Erityisen hupaisana on pidettävä tapaa, jolla he käyttävät sanaa työväenluokka. Sana sinänsä tuntuu olevan vain brittiläisestä vasemmistoretoriikasta omaksuttu käännöslaina, Brittein saarilla kun working class tuntuu tarkoittavan pikemminkin syrjäytyneistön alakulttuuria kuin mitään varsinaista työväenluokkaa. Eufemia lainasi aikoinaan blogissaan jonkun höyrypään täysin järjettömän vuodatuksen: Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa.

Tokko olen ainoa ihminen, jonka mielestä työväenluokka tarkoittaa tässä jotain aivan muuta kuin suomalaisen työväenliikkeen perinteessä. Kylillä ja raiteilla yhyttämäni todellisen työväenluokan edustajat loukkaantuisivat tällaisesta takuulla sydänjuuriaan myöten: heidätkö pitäisi rinnastaa narkkareihin, rosvoihin ja huoriin? Heidänkö elämäntapansa samanlainen kuin työelämästä syrjäytyneellä puolirikollisella alaluokalla? Parahultainen suomalaisen työväenluokan edustaja elelee rivitalonpätkässä, ajelee omalla autollaan ja juo luultavasti viinaakin paljon vähemmän kuin keskiverto tupakoiva humanisti.

Näyttää vahvasti siltä, että tuo "kapinatyöläisten" "työväenluokka" terminä ja ajatuksena on peräisin brittiläisestä rokista - Tom Robinson Bandin kaltaisilta renkutusryhmiltä, joiden taideluomat ovat englannin kielen yleisen osattuisuuden (onkohan tuollaista sanaa olemassa? no, nyt on!) vuoksi päässeet vaikuttamaan sellaisten maiden nuorisokulttuuriin, joiden yhteiskunnallisissa oloissa niiden levittämillä meemeillä ei oikeasti ole mitään relevanssia. Kyse on hieman samanlaisesta ilmiöstä kuin siinä, että "nationalismi" tarkoittaa nykyisellään amerikkalaisen trailer trash -alaluokan natsismia kuorrutettuna pienellä määrällä kunkin maan paikallisia etnisiä ennakkoluuloja - ts. sekä "kapinatyöläisyys" että "nationalismi" ovat pohjimmiltaan globalisaation ja englannin kielen mukana maahamme rantautunutta markkinamiesten disainaamaa nuorisokulttuuria.

Pamppua kaooteille, jess!

2006-05-01T10:54:00.000-07:00

Näin vapun aikaan, kun tyttöystäväkin oli käymässä, minulla oli parempaa tekemistä kuin kuunnella uutisia tai poistua sisätiloista. Niinpä luin vasta Murti-Bingin pillereistä - minun pitäisi muuten lopultakin saada luettua se Witkiewiczin romaani, jossa nuo pillerit esiintyvät - että joukko jotain kotitekoisia anarkisteja, tai saksalaista termiä käyttääkseni kaootteja, siis kaaoksenlietsojia, oli särkenyt paikkoja Helsingissä ja sytytellyt tulia VR:n makasiinien pihalle. Joskus nuorena kloppina minäkin olisin uskonut siihen, että "oikeat" mielenosoittajat eivät särje mitään ja että tällaisen häiriköinnin aiheuttavat aina "poliisisikojen" soluttamat kiihottajat. Nykyisin en enää ole samalla kannalla. Kuvitellaanpa, että on olemassa jotain "poliisisikoja" tai "salaisia palveluita", joiden intressissä on saada rauhalliset mielenosoitukset muuttumaan väkivaltaiseksi vahingonteoksi ja ilkivallaksi. Jos mielenosoittajien enemmistö oikeasti on johdonmukaisesti typerää ja kontraproduktiivista väkivaltaa vastaan, se ei provosoidu. Taas kerran pitäisi muistaa Mauno Koiviston suurin valtioviisaus: ei silloin pidä provosoitua, kun provosoidaan.

Sen sijaan että inistään siitä, kuinka kauhea pollarisika mukamas soluttaa ja provosoi, voisi kerrankin ottaa asiat siltä kannalta, että joo, onhan noita soluttajia varmaan, mutta asian ydin on, että soluttajat asettavat meidän porukkamme koetteelle: annammeko provosoida itseämme laittomuuksiin vai emmekö. Meidän asiamme järjestönä on osoittaa, että kestämme kokeen.

Taannoin luin todella pöhkön arvostelun lempielokuvastani The Dancer Upstairs, jota kyseisessä kritiikissä moitittiin oikeistolaisuudesta, koska se esitti Loistavan Polun sissit julmina ja säälimättöminä terroristeina. Vasemmistolaisen kriitikon mielestä elokuva ei riittävästi paneutunut esittelemään sitä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, jota vastustamaan sissiliike syntyi. Tuntui siltä, että arvostelijan selkäydinreaktio pakotti hänet näkemään sissit hyviksinä, ja että hän ei osannut edes mielenkiintoisena ajatusleikkinä asettua sellaiseen positioon, josta käsin sissit voisivatkin olla pahiksia. (Todellisuudessakinhan Loistava Polku oli kovapintainen terroristiporukka, joka kaikkien vasemmistokiihkoilijoiden tapaan aloitti lahtaamisen juuri "vääränlaisista vasemmistolaisista". Taistolaisen pahin vihollinen oli aina enemmistökommunisti ja kommunistin demari, ja Stalinin leireissä keljuimmat oltavat oli trotskilaisilla.) Hieman samaan tapaan meidän nykyisillä vasemmistopopulisteillamme tuntuu olevan vaikeuksia sanoutua irti omiksi miellettyjen hillunnasta. Kiihkoilijat ja terroristit käyttävät tietysti hyväkseen tätä, mutta voitte olla varmoja siitä, että lojaalisuus ei ole kaksipuolista. Sinä päivänä kun jonkin Yhtyneiden Kaoottien (tämä on keksitty järjestön nimi eikä se viittaa mihinkään tiettyyn vasemmistokuppikuntaan) katuhuligaaneja huvittaa hakata jonkin vähän valtavirtaisemman, mutta kaoottien touhuja aina puolustelleen tai ymmärtäneen tahon edustaja sinisen mustan kirjavaksi, voitte olla varmoja siitä, että kaootit myös tekevät niin eivätkä piittaa yhtään mitään siitä, että hakattava henkilö on joskus yhteisten aatteellisten juurien vuoksi nähnyt asiakseen sanoa kaooteista jotain ymmärtäväistä julkisuudessa.

Pidän edelleenkin itseäni jonkinlaisen vasemmistointelligentsian edustajana. Tämä ei tarkoita, että pitäisin velvollisuutenani ymmärtää tai paijata myötäkarvaan minkäänlaisia kaootteja. Tunnen vasemmistoöyhöliikkeiden historiaa niin hyvin, että tiedän tarkkaan kaoottityyppisten kiihkoilijoiden valtaan päästessään lahtaavan minunlaiseni aivan ensimmäiseksi, ennen kuin he iskevät kiinni yhteenkään mukamas vihaamansa riistoporvariston (onko sellaista muka?) edustajaan. Joten kannatan ehdottomasti kaikenlaista poliisiväkivaltaa lakia rikkovia kaootteja vastaan. Ns. suoraa toimintaa on ymmärretty jo aivan liian kauan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisin oikeistolaisten, kansallismielisten, hurrivihaajien ym. öyhöliikkeiden poliisitarkkailua vähemmän tärkeänä kuin vasemmistokaoottien. Kaikenlaiset ääriliikkeet ovat viime aikoina vahvistuneet ja ne tulee ehdottomasti tukahduttaa lihaa säästämättä ja luodeista tinkimättä. Mutta näyttää siltä, että vasemmistohuligaanejakaan ei valvota kunnolla tai oikein, jos homma pääsee tällä tavalla riistäytymään.

Poliisi on pop, ja pamppu sanoo kop. On hyvä asia, että pamppu sanoo kop, koska pamppu puolustaa meitä kaikkia kunnon ihmisiä. Koska minusta on tunnetusti henkilökohtaisen vihamielisyyden vuoksi tehty pari oikeustoimiin johtamatonta, huonosti perusteltua rikosilmoitusta, olen joutunut muutamaan otteeseen tekemisiin poliisin kanssa. Poliisi on osoittautunut reiluksi, asialliseksi ja kuuntelunhaluiseksi viranomaiseksi, josta minulla on vain hyvää sanottavaa. Vasemmistohuligaaneista taas en pidä, koska pariinkin otteeseen olen saanut turpaani vasemmistohuligaaniksi laskettavilta henkilöiltä, jotka ovat kuvitelleet minua ideologiseksi vastustajakseen, esim. pitäneet minua äärikristittynä homofobina.

Ehkäpä poliisille tosiaan pitäisi antaa lisää valtuuksia ja resursseja. Olen pikkuhiljaa kallistumassa sille kannalle, että tällaiset vaatimukset ovat ihan perusteltuja ja mielekkäitä. Ja jos joskus opin sellaista kieltä, jonka osaaminen voi olla valtion turvallisuuden kannalta merkittävää, olen tietysti aina halukas opettamaan sitä poliisille, enkä välttämättä vaadi edes palkkaa siitä.

Meemejä liikenteessä

2006-04-30T06:06:00.000-07:00

* Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
* Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
* Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
* Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
* Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
* Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
* Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
* Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
* Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
* Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
* Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja "adjektiivi")

Hyvää päivää, olen Petteri Sutela Vaasasta. Minulla on ikää 43 vuotta ja jätettyäni koulutukseni kesken elän vaimoni tuloilla. Olen innokas penkkiurheilija, erityisesti jääkiekko on lähellä sydäntäni. Minulla on kuusi lasta. Hiukseni ovat vaaleanruskeat ja silmäni niin siniset, että ne ovat lähes mustat. Kuuntelen erityisesti Humppa-Veikkojen suomenkielisiä sovituksia Beatlesien kappaleista sekä Hurriganesia. Lempiartistini on kuitenkin Pádraigín Ní Úilleacháin. Minua kuvaa parhaiten adjektiivi "hyvännäköinen".

Vapunaatoksi teekkariasiaa

2006-04-30T02:51:00.000-07:00

Lord Selibacy ei nykyisin juurikaan enää kirjoittele, mutta pari ns. "kiintoisaa" linkkiä hän antoi: tämän ja tämän. Näitä kolumneja täytyy hieman dekonstruoida, koska ne ovat niin hyviä esimerkkejä siitä, mikä naisissa on vikana. Hyytävän armoton naiskolumnisti, jonka epäempaattisuudelle vetää vertoja vain hänen epäsympaattisuutensa, laukoo "vinkkejä seksinpuutteisille miehille". Jo etukäteen voi todeta, että mikään hänen antamistaan vinkeistä ei ole hyödyllinen eikä suositeltava, saati omalaatuinen, ja omasta puolestani lisään taas kerran, että kaikkea tuota tuli kokeiltua jo alle kolmekymppisenä.

Katsotaanpa hänen kolumniaan tarkemmin.

Opetus numero yksi: Älä usko toisten poikien juttuja. Menet vain entistä enemmän sekaisin ja solmuun. Malliesimerkki on täällä Otaniemessä kannatusta saanut YTM- ja ATM -ajattelu.

Jos nuorelle miehelle voi huonon ohjeen antaa, niin se on nimenomaan tuo "älä usko toisten poikien juttuja". Poika, joka ei usko toisten poikien juttuja, uskoo naisten kauniita valheita, mikä on ehdottomasti vahingollisempaa ja typerämpää. Pariutumismaailma on tunnetusti naisten ehdoilla toimiva maailma, ja sellaisena äärimmäisen säälimätön, jäätävän kylmä suorastaan. Mutta koska kulttuuri itsessään on barbarian pehmentämiseksi rakennettu järjestelmä, naisetkin ovat luoneet pehmentävän psykopälpätyksen ja rakkausdiskurssin, jonka turvin he voivat pitää itseään söpöinä ja humaaneina. Lihatiski on jäisen kylmää ja kovaa metallia, vaikka naiset ovatkin koristelleet sen kauniilla maalauksilla eivätkä suvaitse sitä, että miehet valittavat palelevansa sen ääressä.

Kun koko rakkausdiskurssi on feminismin, populääripsykologian ja harlekiiniromantiikan sekoituksesta syntyneen naispuheen lävistämä, naisetta jäävän miehen ainoa apu on sen reilujen miesten porukan vertaistuki. Sen porukan puheita naiset pitävät mielellään epähumaaneina ja brutaaleina, mutta itse asiassa ne jutut taitavat olla maailman ainoa yritys analysoida rehellisesti naisten tosiasiallista käytöstä pariutumismaailmassa sotkeutumatta siihen valheiden verkkoon, jonka naiset ovat kehränneet oman epähumaaniutensa ja brutaaliutensa suojaksi.

Kun kokonainen joukko ihmisiä käyttäytyy järjestelmällisen ilkeästi, omahyväisesti ja alhaisesti ja samalla koko maailma julistaa heikäläisten myötäsyntyistä hyvyyttä, epäitsekkyyttä ja ylevyyttä, kyseisten henkilöiden pahuuden uhreilla ei ole edes oikeutta puhua kärsimyksistään näiden petojen kynsissä, koska kaikki uskovat, että asianomaiset ovat hyvyyden ruumiillistuma, ja jos joku on saanut heiltä huonoa kohtelua, se voi johtua vain hänen omasta pahuudestaan ja kelvottomuudestaan. Näin uhri itsekin uskoo, koska mitään muuta tulkintaa ei ole tarjolla, ja ajautuu varsin nopeasti itsesyytösten kautta depressioon, joka tunnetusti on tappava tauti eikä vähääkään leikin asia.

(Masentavana sulkumerkkihuomautuksena lisään tähän kuitenkin, että teekkaripoikien sun muiden nörttien pahasta olosta ja depressiosta saa tunnetusti laskea julmaa leikkiä ihan mielensä mukaan, koska he eivät ilmeisestikään ole ihmisiä. Teekkareista kerrottavat vitsit ovat yleensä suunnilleen tätä tasoa: "Teekkaripoika tahtoi pillua, muttei saanut!" "Hihihihehehehahahahohoho!" "Teekkaripoika rakastui onnettomasti ja teki itsarin!" "HAAAHHAHAHAHÄHÄHÄHÄHÄHEHEHHEHEHEH!" - Veikkaanpa, että esimerkiksi Blogistanin voittamattomin huuliveikko ja ylimmäinen humaanisuusmies Mitti Vitiäinen on kertonut naiskavereilleen aika monta tämän tason vitsiä. Jotenkin se huokuu hänen kirjoittelustaan.)

Miesjoukko, jossa naisten julmuuksista saa lopultakin puhua julmuuksina, heidän valheitaan saa nimittää valheiksi ja heidän psykopaattisuuttaan psykopaattisuudeksi, on monelle miehelle pelastus depressiolta, koska vasta siinä porukassa mies saa kuulla, ettei hän ehkä välttämättä itse ollutkaan se osapuoli, joka pilasi kaiken. Luonnollisestikaan kolumnistitar ei pidä tästä, koska se vääristää markkinoita: nynnyjen ja nörttineutrien kuuluisikin syrjäytyä ja kuolla nuorina depressioon, viinaan ja itsemurhaan. Siksi poikaporukoita halveksitaan ja pidetään "homososiaalisuuden" ilmentyminä. ("Homososiaalisuus" on "homoa" pitempi ja hienomman näköinen sana, jota naiset alkavat käyttää kun siirtyvät yläasteelta lukioon. Kyse on kuitenkin samanlaisesta homottelusta, josta suurin osa naisista ei kasva ikinä ulos. Yläaste on naisen elämän parasta aikaa, jota nainen sitten pyrkiikin venyttämään ad infinitum. Miehiltä tietenkin vaaditaan kypsyyttä ja aikuista vastuunottoa jo kymmenvuotiaina, mutta se nyt ei hämmästytä ketään.)

Markkina-arvoteoriassa on kyse juuri siitä, että naisten tosiasiallista, todellista käyttäytymistä pyritään analysoimaan heidän valheistaan ja korupuheistaan piittaamatta. Markkina-arvoteoria kertoo naisille, miltä he näyttävät ja miltä heidän käytöksensä näyttää miesten silmin. Se ei ole kaunista katseltavaa, ja siksi naiset torjuvat teorian. Viestintuoja toi huonoja uutisia, tappakaa hänet.

Nainen, tuo katala pinnallinen Eeva. Voi huokaus, puuskahtaa kolumnisti luettuaan Lord Selibacyn blogia. Mistä tuo kaikki LordSelibacyn päiväkirjamerkintöjen naisvihamielisyys kumpuaa?

Mistäköhän kumpuaisi, jollei sitten siitä tosiasiallisesta kohtelusta, jota hän ensimmäisten häpykarvojen ilmaantumisesta saakka on saanut tytöiltä osakseen? Esimerkiksi hänen sinänsä vastenmielinen rasisminsa ja äärioikeistolaisuutensa selittyvät erinomaisesti täysin ymmärrettävänä kapinana naisten moraalinomistajan asennetta, vastenmielistä oikeassaolemista vastaan. Jos naiset joukolla äänekkäästi kannattavat kaikenlaisia humaaniusaatteita ja samalla kohtelevat miestä tavalla, joka on aivan ilmeisen epähumaani ja säälimätön, eikö ole jopa ämmäin alkeispsykologiasta käsin ymmärrettävää, jos kyseinen mies toteaa humaaniusaatteet tekopyhyydeksi, roskaksi ja valheiksi ja alkaa kapinoida niitä vastaan? (Kokonaan toinen juttu on, että Lord Selibacy voisi tehdä jotain yhdyssanoilleen ja kielenkäytölleen noin yleensä. Amiksien halveksuminen ei ole kauhean uskottavaa, jos oma oikeinkirjoitus ja kielioppi ovat amiksen tasolla.) Jokseenkin kuvaavasti kolumnisti ei uhraa ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että kun tietty ihmisryhmä johdonmukaisesti kohtelee jotakuta henkilöä huonona, kelvottomana ja normaalin ihmisen kunnioitusta ansaitsemattomana, hän on taipuvainen tulemaan vihamieliseksi tätä ihmisryhmää kohtaan.

Mitä tytöt kertovat, kun heiltä kysyy mitä he etsivät iltaisin baareista? Kenties kumppania, avointa ja välittävää ihmistä ja/tai hauskaa ja kypsää miestä? Parisuhdetta mukavan ihmisen kanssa, jonka itsetunto on kohdallaan? Ymmärrä tämä lainalaisuus. Kukaan ei sanonut ’panoa’ tai ’öyhöttävää amis-jätkää’.

Tämä on nyt sitten taas tätä naisten tavallista löpinää, eli kun mies sanoo haluavansa pysyvän suhteen, hänet julistetaan omistushaluiseksi takertujaksi, ja siinä vaiheessa kun mies sanoo haluavansa seksiä, nainen heittäytyy madonnaksi ja julistaa haluavansa kumppania, avointa ja välittävää, hauskaa ja kypsää miestä. Sen jälkeen mies noin yleisellä tasolla syyllistetään jostain madonna/huora -dikotomiasta. Naisellehan tunnetusti kuuluu oikeus - naisella on oikeus tunnetusti vaikka polttaa crack-kokaiinia raskaana ollessaan, koska naisella nyt vaan on oikeus - naisellehan siis tunnetusti kuuluu oikeus vaihdella mielivaltaisesti madonnan ja huoran rooleja aina sen mukaan, kumman avulla miestä voi juuri sillä hetkellä pompottaa.

Edellisen sitaatin irvokkuus tulee ilmeiseksi, kun vilkaistaan saman kolumnistin toista artikkelia. Jutun otsikkonakin on: "Onko fuksitytöillä oikeutta seksuaalisuuteen?" ja siinä lauotaan: Teekkarimies siirry keskiajalta 2000-luvulle! Naiset eivät ole, joko huoria tai madonnia. Ymmärrä tämä: jos haluat seksiä teekkaritytöiltä, sinun tulee käsittää että seksuaalisen ilmapiirin pitää olla vapautunut. Ai, että Otaniemessä on jo vapautunut ilmapiiri? Ei pidä paikkaansa! Nimimerkki Marisa paljastaa Otaniemi-seksin lainalaisuuksista seuraavaa: ’Seksuaalisuuttaan hallitsee kukin itse, paitsi jos on fuksityttö. Fuksityttö ei saisi harrastaa satunnaisia seksisuhteita kuin korkeintaan isohenkilönsä kanssa. Ainakin minua isohenkilöt vonkailivat, mutta olin siinä vaiheessa jo kuullut sanonnan ’älä kuksi fuksia’, ja ymmärsin sen koskevan erityisesti isohenkilöitäni. En siis suostunut mihinkään heidän kanssaan.’

Marisa sai huomata nopeasti kuinka tämä heijastui hänen seksielämäänsä. ’Kun en antanut isoilleni enkä muille vanhemmille kiltalaispojille, heistä tuli ylisuojelevia vastoin tahtoani. Iskin pari siideriä juoneena kivan pojan fuksibileistä, ja meidät tultiin erottamaan. Näin kävi useammankin kerran.’

Hetkinen. Koetetaan nyt miettiä, mistä tässä on kyse. Tyttö haluaa hallita itse seksuaalisuuttaan, koska kaikki muutkin hallitsevat. Kertokaapa minulle, miten seksuaalisuhteista täysin syrjäytynyt nuori mies "hallitsee" seksuaalisuuttaan. Hän on täysin naisten armoilla, ja sitä armoa ei totisesti pitkälle riitä. Tyttö haluaa naida sikana silloin kun tekee mieli, mutta on alusta pitäen sulkenut oman killan pojat täysin mielivaltaisesti varteenotettavien kumppaniehdokkaiden ja varrestaotettavien penisehdokkaiden ulkopuolelle. Ollaan olosuhteissa, joissa naisia on erittäin vähän ja joissa ilma kuohuu patoutunutta testosteronia. Jos orastavan panoparin erottamiseen käytettiin ruumiillista väkivaltaa, mentiin tietysti liian pitkälle, mutta kannattaisi helvetti soikoon miettiä, miltä tuntuu niistä kiltalaisista "kaveripojista", jotka täysin mielivaltaisen, rasismiin verrattavan ennakkoluulon vuoksi on jätetty rannalle jo etukäteen.

Naisella on oikeus antaa pillua silloin kun siltä tuntuu, mutta kun mies ihmettelee sitä, ettei naisesta koskaan tunnu siltä juuri hänen kanssaan, annetaankin ymmärtää, että pitäisikin pyrkiä kunnon pitkään suhteeseen. Opetelkaa sanomaan selvästi, että kunnon suhde olisi kiva, mutta reilu paneskelukin tekee ihan kohtuullisen hyvää, ja lakatkaa keksimästä tyhmiä tekosyitä sulkea kokonaisia miesryhmiä etukäteen seksuaalisen suosionne ulkopuolelle. "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että oman killan poikien kanssa ei ole tapana naida. Päätin silloin, että oman killan poikien kanssa en nai. Olen kauhean närkästynyt siitä, että tämä herättää katkeruutta oman killan pojissa." "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että neekereitä on tapana vetää turpiin. Päätin silloin vetää kaikkia tapaamiani neekereitä turpiin. Olen kauhean närkästynyt siitä, että jotkut neekerit ovat lyöneet takaisin."

Opetus numero kaksi: Kehitä tunneälyäsi teekkaripoika! Tunnevammaisuudesta voi parantua ja ihmissuhdetaitoja voi ja pitää kehittää. Helsingin yliopistossa opiskeleva parikymppinen Riia muistelee omaa teekkarirakastaan: ’En siis kai ole treffaillut varsinaisia tunnevammaisia teekkareita. Mutta olihan omassa Tapio Teekkarissani vähän sellaista huomaavaisuuden puutetta, ei se oikein osannut ennakoida tai lukea tilanteita, esimerkiksi ostaa vieraille jotain tarjottavaa tai esitellä tuttaviaan muille.’

Tämä taas on tätä tavanomaista paskapuhetta, jolla naiset hallitsevat miehiä. Naisella on oikeus olla vaikka millainen oikkuileva komentoora, koska pillun edessä miehet ovat ja heidän kuuluukin olla rähmällään. Mieheltä sitä vastoin odotetaan "tunneälyä" ja "kykyä lukea tilanteita".

Tästä tulee elävästi mieleeni kohta Neil Hardwickin muinaisessa omaelämäkerrallisessa hupisarjassa Niilin lähteet - onko siitäkin todella jo 22 vuotta? Täytyy olla, koska silloin Satu Silvo oli nuori ja nätti teatterikouluopiskelija. No, joka tapauksessa Satu Silvo esitti Neil Hardwickin tyttöystävää, joka jätti Neilin ja otti sen sijaan hakkaavan muskelimiespoikaystävän (eräät asiat eivät todellakaan muutu vuosikymmeniin), koska tämä oli "sonkeampi, kompukkaampi ja humpeloisempi" kuin Neil. Sanat olen joutunut rekonstruoimaan itse, koska en tietenkään muista alkuperäisiä - joka tapauksessa Hardwick käytti tuossa sitä samaa kerrontakeinoa, jolla hän yleensäkin tapasi markkeerata omia kielivaikeuksiaan, eli käyttämällä merkityksettömiä nonsens-sanoja normaalin suomen seassa. Suuri osa naisten käyttämistä perusteista, joilla he raakkaavat miehiä, kuten juuri tuo "tunneäly", ovat juuri samanlaista turhauttavaa sanahelinää kuin viittaaminen miehen riittämättömään sonkeuteen, kompukkuuteen tai humpeloisuuteen. Kun miestä kehotetaan "parantamaan tunneälyään", se on kehotuksena samalla tasolla kuin kehotus lisätä sonkeutta, kompukkuutta tai humpeloisuutta.

Tunneäly sanana on sinänsä täysin merkityksetöntä tunnekonsulttilatinaa tai -lätinää, jota latelemalla jotkut kunniallista ammattia koskaan hankkimattomat irvileuat nettoavat tuhat euroa tunnissa. Valitettavaa on, että naiset, tuo sanamagiaa rakastava, mutta kommunikointia vihaava sukupuoli, kaappaavat näitä kauniilta kuulostavia, mutta tyhjiä kielen rihkamakoruja omaan sanavarastoonsa ja alkavat käytellä niitä ikään kuin ne tarkoittaisivat jotakin.

Jos miehen käyttäytymisessä jokin ottaa aivoon, siitä olisi hyvä puhua suoraan. Uskoisin monen teekkarimiehen olevan hyvinkin kipeästi tietoinen omien sosiaalisten kykyjensä puutteista, jolloin neuvokas ja kommunikaatiokykyinen nuori nainen osaa varsin nopeasti sivistää hänet ihmiseksi. Ongelma on siinä, että nuoret naiset eivät todellakaan ole oleellisesti neuvokkaampia ja kommunikaatiokykyisempiä kuin epäsosiaalisinkaan teekkaripoika. He valittavat pojan "tunneälyn puutetta", mikä on kritiikkinä aivan yhtä läpitunkematonta, tyhjää sanailua kuin humpeloisuuden tai kompukkuuden puutteesta valittaminen. Veikkaisin, että jos teekkarille sen sijaan selvästi annetaan ohjeita: "osta jotain pientä purtavaa kun jengi tulee käymään" tai "kerrohan nyt meillekin, mikä tuon sun komean kaverisi nimi on, kun toi Jenni voisi vaikka olla vähän kiinnostunut", yhdeksän teekkarin kohdalla kymmenestä päästään parempiin tuloksiin kuin pelottelemalla heitä tyhjillä sanoilla, sellaisilla kuin "tunneäly".

Marsalkka Mannerheim ei varsinaisesti kuulu suuriin sankareihini, mutta eräs hänestä kerrottu anekdootti on saanut minut kyllä ymmärtämään paljonkin sitä, miksi aikalaiset niin ihannoivat häntä. Kerrotaan, että Mannerheim oli kerran jossain kylpylän ruokasalissa aterioitsemassa, kun salissa törmäili avuttomana ja hätääntyneenä huudellen ja mekastaen maalaismies, joka ei ollenkaan tiennyt minne menisi istumaan. Mies herätti parempina ja hyvätapaisempina itseään pitävien keskuudessa pilkkaa ja huvittuneisuutta. Mannerheim näki heti, missä mentiin, ja pyysi kohteliaasti isännän omaan pöytäänsä ja alkoi käydä hänen kanssaan small talkia maanviljelijöitä kiinnostavista aiheista. Luonnollisesti kaikki isäntää pilkanneet ja halveksineet tikahtuivat raivoonsa ja kateuteensa: tuo juntti Mannerheimin pöydässä, johon minä kunnanhallituksen kollegioregistraattorismiehenä ja peräti nimineuvoksena tietysti kuuluisin paljon ennemmin.

Toivottavasti kaikki oivaltavat tarinan opetuksen: hyvät tavat ja "tunneäly", joita molempia marsalkka tässä tilanteessa osoitti, eivät ole olemassa vähäosaisempien pilkkaamista varten, vaan niiden tarkoitus on nimenomaan tehdä elämä ja sosiaalisiin kuvioihin pääseminen helpommaksi niille, jotka omatta syyttään ovat jääneet niistä osattomiksi, siis ei heidän pilkkaamiseensa. Jos kerran naiset ovat niin helvetin paljon hyvinkasvatetumpia ja tunneälykkäämpiä, auttakoot heikompaansa, kuten Mannerheim.

Mutta nuorten naisten on turha odottaa tuosta ihmistyvän. Kuten Perkolan Tommi sanoi, huomioonotettava tunne-elämä on vain nuorilla naisilla, koska koko maailma haluaa heiltä pillua.

Tämän maailman lokalaitiset ja minä

2006-04-27T00:34:00.000-07:00

Muutama päivä sitten tulin huomanneeksi lastenpsykiatri Sinkkosen naamataulun jossain läpyskässä ja päätin sitten kirjoittaa merkinnän aiheesta, miksi katson olevani eri porukkaa kuin tämän maailman lokalaitiset, joihin Sinkkosenkin lasken.

Jos nyt ajatellaan itse sitä varsinaista Loka-Laitista, hänellä on äärimmäisen typerä ja vanhentunut kuva mieheydestä. Miehen pitää syödä makkaraa, polttaa tupakkia ja juoda viinaa, ja sitten kun sosiaalitäti haluaa ottaa häneltä nämä aikuisen miehen karkit pois, niin sitten pitää huutaa ja parkua kuten lapsi ainakin, kun siltä ollaan viemässä sen namuja. Minulla on itselläni ollut aina parempaa tekemistä kuin tupakin röyhyttäminen ja viinan juominen, enkä tajua miksi noihin pitäisi kenenkään tuhlata aikaansa. No, sehän on tunnettua että pillun saamiseksi on välttämätöntä ryypätä ja öyhöttää, tai oli vielä kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nykyään mies saa olla jopa raitis ja silti hänellä on mahdollista olla sukupuolielämä. Minusta Lokan edustamaa miestyyppiä on turha yrittää suojella saati säilyttää, koska sellaiset ketaleet eivät yksinkertaisesti kuulu jälkiteolliseen tietoyhteiskuntaan.

Asia nimittäin on niin, että nörttiys on yhteiskunnan, työelämän, talouden, tutkimuksen ja ylipäätään kaikkien ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeiden ja oleellisten asioiden kannalta paras, jollei peräti ainoa mahdollinen elämäntapa. Miehisyys itsetarkoituksellisena riskinottona - päihteiden käyttönä ja erityisesti nuorella iällä tapahtuvana lain rajojen koetteluna ja ylittelynä - on oikeasti varsin suuri yhteiskunnallisten kustannusten lähde. Minulla on tapana sanoa, että ns. nuorison oma maailma on ammattirikollisten hallitsema natsismi. Suuri osa siitä natsismista on puolirikollisten öyhöttäjien aikaansaannosta, ja koulun kasvatustehtävään kuuluisi mielestäni aivan oleellisena osana, että sen nuorten oman maailman kehittyminen estettäisiin kovalla kädellä. Olen sillä kannalla, että koulun tulisi olla erittäin ankara ja samalla älyllisesti erittäin haastava, ja mielellään sisäoppilaitos. Nuorilta pitäisi yksinkertaisesti riistää kaikki oikeudet - paitsi oikeus lukea hyviä kirjoja. Nuorilta pitäisi yksinkertaisesti kovalla kädellä viedä kaikki vapaudet - paitsi vapaus kehittää itseään älyllisesti. No, okei, totta kai nussiminenkin olisi sallittua, mutta siihenkin voisi kehittää jotain fiksua. Esimerkiksi harjoitteluavioliitto shiamuslimien tapaan olisi hieno idea: nuorille arvottaisiin - nimenomaan arvottaisiin - sama harjoittelupartneri vaikka koko lukion ajaksi, ja sen kanssa olisi sitten pakko asua samassa huoneessa ja nussia, hyvin ankarien sanktioiden uhalla. Seksuaalista tyydytystä siis ei jäätäisi vaille, ja toisaalta opittaisiin olemaan yhdessä toisen kanssa. Vapaus? Kakaroiden vapauksiin minä niistän nenäni ja pyyhin perseeni - niin kauan kuin ei ole älyä eikä tolkkua elää ihmisiksi, vapaudella ei tee yhtään mitään, paitsi vapaudella hankkia sitä älyä ja tolkkua.

Nykyisin nimittäin nuorilla on kaikki muut vapaudet. Tehdään rikoksia, pahoinpidellään ja raiskataan, koska rikosoikeudellista vastuuta ei ole ennen viidentoista vuoden ikää. Mutta auta armias jos nuori haluaa kehittää itseään älyllisesti. Ei ole mitään mahtia maailmassa, joka estäisi aina sen hölmöimmän ja väkivaltaisimman hallitsemaa "nuorten maailmaa" rankaisemasta vihattua nörttiä moisesta rikoksesta häikäilemätöntä väkivaltaa käyttäen. Mikä on tulos? No se on tietysti se, että nuoret pyrkivät sen idiootin kaltaiseksi ja hännystelevät häntä - myös sellaiset nuoret, jotka ovat oikeasti älykkäitä ja lahjakkaita ja joissa olisi aineksia parempaankin. Toisin sanoen suurimmalla osalla nuorista aivot ovat alikäytössä ja sen öyhön määrätessä tahdin varsin fiksutkin haaskaavat aikansa pölhöihin muoteihin, taikauskoharrastuksiin, päihteisiin, urheiluun ja tietysti pikku- ja vähän isompaankin rikollisuuteen, jolloin uhkaa syrjäytyminen ja vankilakierre.

Toisaalta taas siitä tyypistä, joka kaiken uhallakin kehittää älyään ja opiskelee asioita, ei välttämättä tule kovin tuottavaa kansalaista. Jos nyt ajatellaan vaikkapa Kanadan tohtori Kokkarista, niin tosiasia on, että hänen kouluttamiseensa käytetyt verorahat ovat menneet enimmäkseen Kankkulan kaivoon: heti kun mies on saanut takapuolensa liikkeelle, hän on vienyt itsensä, lahjansa ja koulutuksensa tulokset niin kauas Suomesta kuin suihkukoneella pääsee, eikä hänestä ole tullut vain kansakunnan kannalta epälojaalia ja katkeraa, vaan asenteiltaan suorastaan aktiivisesti maanpetoksellinen. Tämä ei ole loukkaus, vaan toteamus, ja luulen, että Kokkarinen on kanssani suurimmaksi osaksi samaa mieltä: hän epäilemättä saa tuosta asenteestaan suurta emotionaalista tyydytystäkin. Mutta jos ollaan kunnon hegeliläisiä, ja kaikki oikeat isänmaalliset suomalaiset tunnetusti ovat, on todettava, että meillä ei ole varaa katkeroittaa eikä epäsosiaalistaa kansakunnan lahjakkaimpia tuohon määrään asti.

Nuorena poikana törmäsin usein tarinoihin siitä, kuinka entisaikojen tieteen suurmiehet osasivat viittä-kuuttatoista kieltä kahdeksantoista vuoden iässä, tai kuinka vaikkapa J. Robert Oppenheimer pystyi olemaan samanaikaisesti ydinfyysikko ja harrastamaan sanskritinkielistä kirjallisuutta. Vaikka tiedänkin nyttemmällä iällä, että esimerkiksi suuri ihanteeni ja esikuvani Champollion tuskin pystyi varsinaisesti puhumaan vaikkapa avestaa, vaikka sitä luultavasti lukikin sujuvasti - on yksi asia kyetä lukemaan ja ymmärtämään jotain arkaaista ja pyhää kieltä, ja toinen asia kyetä tuottamaan sillä uusia lauseita aktiivisesti - on syytä myöntää, että ennen vanhaan, kun tyhmistävää nuorisokulttuuria ei ollut, nuoret ihmiset kykenivät sopivia ärsykkeitä saadessaan oppimaan ja omaksumaan tietoa ja korkeakulttuuria tavalla, joka tuntuisi nykynäkökulmasta huikealta.

Esimerkiksi klassiset kielet - latina ja kreikka - ovat täynnä pelottavia taivutusmuotoja, jotka 1-2 nykykieleen rajoitetusti perehtyneestä nykykoululaisesta näyttäisivät täysin mahdottomilta omaksua kymmenessäkään kouluvuodessa. Kuitenkin entisaikojen sivistysmaiden oppikouluissa varsin keskinkertaiset ja typerätkin koltiaiset omaksuivat latinan niin, että kykenivät lukemaan sillä kirjallisuutta. Miksi? Koska se nyt kerta kaikkiaan vain kuului aikuisen, oppineen miehen statukseen. Tällainen riitti motivoimaan vähän himmeämmätkin Ciceron ääreen.

Nykyisin sitä vastoin tällainen ei onnistuisi, koska ei ole enää olemassa erityistä aikuisen ja oppineen miehen statusta, jota nuoret tavoittelisivat. Se sama moottori, joka ennenvanhaisina aikoina motivoi nuoret opiskelemaan, motivoi nyt heidät nimenomaan olemaan opiskelematta ja pitkittämään vastuutonta nuoruutta ad infinitum. Nuoren esikuva ei ole aikuinen mies, vaan Öyhö-Örjan Ördelin, joka johtaa hänen jengiään. Ja kaikki se energia ja tarmo, joka ennen voitiin suunnata opiskeluun, kun mitään muuta ei ollut, tarvitaan nyt muotien seuraamiseen sekä tietenkin urheiluun. Urheilu on luonnollisesti eri asia kuin liikunta, joka on terveyden ja yleiskunnon ylläpitoa: urheilulla tarkoitetaan kokonaista tyhmistämisen ja epä-älyllistämisen ideologiaa.

Tämä tällainen on luonnollisestikin kestämätön tilanne, jos halutaan kasvattaa mahdollisimman monista nuorista nörttejä, jotka innostuvat älyllisistä asioista niiden itsensä takia - tai ainakin huolehtia siitä, että nörttiys ei merkitse vaikeaa traumatisoitumista murrosiässä eikä sosiaalisista suhteista syrjäytymistä. Jos joku Sinkkonen todella tietäisi yhteiskuntavastuunsa, hän antaisi "rasavillien", ts. nörttejä hakkaavien öyhöttäjien, todellakin jäädä sosiaalitätien morkattavaksi ja stigmatisoitavaksi sekä omistautuisi kilttien nörttien pelastamiselle. Tätähän hän ei tietenkään tee, vaan keskittyy sen sijaan vastenmielisesti armeija- ja öyhöttäjäslangia muistuttavalla kielellä ihannoimaan sitä, kuinka "rasavilleissä" pojissa on miehekästä munaa ja kuinka he eivät olekaan mitään nörttineutreja.

Oikkuileva kakara kasvatuksen ihanteena

2006-04-25T03:05:00.000-07:00

Henryn ja Saapasjalka-Anadan blogeissa on taannoin jonkin verran esiintynyt keskustelua ns. voimakastahtoisista ja temperamenttisista naisista. Kaipa minunkin täytyy tunkea oma lusikkani tähän soppaan.

Anada sanoo: Minulle temperamenttisuus tuo mieleen nollasta sataseen hetkessä raivostuvan naisen, jonka vierellä ei edes aivastaa uskalla. Sellainen, joka suuttuessaan heittää häälahjana saadut kristallit miehensä kalloon. Varmaan temperamenttisuuteen liittyy hyviäkin ominaisuuksia... mutta... eipä tule heti mieleen yhtäkään...

Temperamenttisuus kuuluu niihin ominaisuuksiin, joita en pidä erityisen myönteisinä ominaisuuksina ihmisessä. En pidä itseäni varsinaisesti temperamenttisena tai helposti hermostuvana, olen vain huomannut, että suomalaisessa (siis suomenkielisessä) kulttuurissa tietty perusvihaisuus ja peruspelottavuus on välttämätöntä, jottei ihan ylitse käveltäisi. Suomalaista kulttuuria ohjaa slummin ja kurjuuden alitajunta, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin viimeisestä ruuanmurusta hampaat irvessä tappelevat nälkiintyneet katukoirat. Suomalaista ei tarvitse kauaa raaputtaa, kun tämä asenne tulee näkyviin. Esimerkiksi Susanna Rahkosen prostituutiokieltolaki-intoilussa tällainen katkeran alaluokan asenne näkyy selvästi: vastapuoli ei ole hänelle ihminen, vaan muriseva likainen ja laiha piski, joka on repäisemäisillään leivänkannikan hänen hampaistaan. Kaikki likaiset temput, karkea valehteleminen, solvaaminen ja sanojen paneminen vastapuolen suuhun, ovat sallittuja ja jopa suositeltavia, koska kyse on aina siitä vihoviimeisestä, puolimädästä ja puolihomeisesta ruuanmurusta, jonka takana odottaa nälkäännääntyminen.

Tämä on ehdottomasti suomalaisen kulttuurin absurdeimpia piirteitä. Maa on vauraampi kuin koskaan, mutta ihmisten ja naisten mentaliteetti tuo mieleen nälkärajalla hytisevät keskitysleirivangit. Ehkä se on sotavuosien perintöä: vaikka rintamalla epäilemättä syntyikin se suuri toveruus ja yhteishenki, kotirintamalla riideltiin ainakin minun sukuperinteitteni mukaan aika katkerasti mustan pörssin ruuista, jokainen naiseläjä taisteli hampaat irvessä naarasleijonana saadakseen omille lapsilleen vähän leivänjatketta. Ja lapsia eivät kasvattaneet rintamamiehet, vaan ne irvihampaiset äidit. Äidin kiukutessa triviaaleista asioista ja riehuessa kotityrannina rintamamiesisä vetäytyi muiden rintamamiesten tuttuun, rauhoittavaan ja solidaariseen seuraan, joka oli absoluuttisesti armottoman ja kaikesta inhimillisyydestä kemiallisesti puhdistetun vihollisen dumdumluotitulen alla oppinut, mikä elämässä oli todella tärkeää ja perusluonteista.

Seuraus on, että naisihanteeksi on noussut "voimanainen", joka tarkoittaa neuroottista, aikuiseksi kasvamatonta oikkupussia. Tätä ei tietenkään ole tapana sanoa ääneen, koska juuri nuo kiukuttelijat ovat omineet oikeudekseen päättää ja julistaa, kuka on aikuinen (he itse, koska he ovat naisia), ja kuka epäkypsä (miehet, joiden haarojen välissä roikkuu se epäkypsyyselin). Ja kestää vuosikymmeniä, ennen kuin mies oppii ottamaan naisen kaappaaman kielen takaisin haltuunsa.

Meemi

2006-04-23T09:13:00.000-07:00

Kun se on nykyään muodissa, niin osallistunpa minäkin: kysykääpä minulta kuusi kysymystä, olivatpa ne miten älyttömiä tai omituisia tahansa. Niin halutessanne jatkakaa meemiä omassa blogissanne.

Toinen liikkeellä oleva lause on kuudes lause lähimmän kirjan sivulta 123. Koska minulla on vaikeuksia päättää, mikä tuossa lähimmässä kirjapinossa on "lähin" kirja, tarjotaan muutama vaihtoehto, joista voitte valita:

Deirtear i gcónaí nach bhfuil aon chuma ar an scéalaí muna bhfuil sé ann craiceann a chur ar an scéal, rud nach raibh Johnny in ann a dhéanamh.

Tämä tulee Colm Ó Ceallaighin romaanista Meilt Mhuilte Dé, "Jumalan myllyjen jauhaminen", joka on vauhdikasjuoninen seikkailutarina, kuten Colmin toinenkin lukemani romaani, länkkäri Brídín an Dilleachta. Kirjan nimi viittaa sanontaan meileann muilte Dé go mall, Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Koska iiri ei ole laajalti ymmärretty kieli, tarjoan käännöksenkin: "On tapana sanoa, ettei tarinaniskijästä ole mihinkään, ellei hän kykene kertomaan tarinaa niin että se kuulostaa uskottavalta, ja siihenhän Johnny ei kyennyt."

Sorgen efter Johannes Smeds upphörde att vara ny och smärtsam.

Tämä taas tulee Lars Sundin romaanista Lanthandlerskans son, jolla on, öhöhöm, tiettyä romanttista merkitystä Marian ja minun suhteelle.

Foilsíodh litir ar an Kerry Evening Post, nuachtán Protastúnach i dTrá Lí.

Tämä tulee Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosikirjan kuudennesta numerosta Oideachas agus Oiliúint ar an mBlascaod Mór. Käännös: "Kirje julkaistiin Kerry Evening Postissa, traleeläisessä protestanttisessa lehdessä." Trá Lí eli Tralee on Kerryn kreivikunnassa, siis Irlannin lounaisrannikolla.

Díomá orm féin go raibh mo mhuintir féin as baile athraithe.

Tämä taas on Beairtle Ó Conairen romaanista Fonn na Fola. "Olin pettynyt, koska omat sukulaiseni olivat poissa kotoa asuessaan muuttuneet niin paljon." Iirinkielinen ilmaus jättää aika paljon turhia sanoja pois.

Marú is bascadh, maslú agus goid, gan trácht ar cad deineadh le mná sa chlíbín!

Tämä tulee Maidhc Dainín Ó Sén, väkivaltaviihderomaaneja kirjoittavan kerryläisen, romaanista Idir Dhá Lios. "Tappo ja pahoinpitely, loukkaus ja varkaus, puhumattakaan siitä, mitä taloryhmän naisille tehtiin!" Voin vakuuttaa, että tuo lause on täysin Maidhc Dainínin kirjojen yleisen hengen ja meiningin mukainen.

Så att nu, nio månader senare, skämtade Wee Willie Winkie om sin hustrus väntade baby och en fläck blev uppenbar på engelsmannens panna.

Ja tämähän oli tietysti Salman Rushdien Keskiyön lasten ruotsinnos, odotettavasti nimeltään Midnattsbarnen.

...agh burzum-ishi krimpatul

2006-04-21T14:36:00.000-07:00

Katsoin sitten lopultakin DVD:ltä Kaksi tornia ja Kuninkaan paluun - teatterissa olin nähnyt vain ensimmäisen osan, en tiedä, miksi kaksi jälkimmäistä tuli missattua. Olen jo tympääntynyt niihin uuvuttaviin puristeihin, jotka joka välissä lyövät rumpua siitä, että juuri heidän lempikohtaustaan ei otettu mukaan elokuvaan ja että juuri heidän lempirepliikkinsä poistettiin. Trilogian loppupuolella huomaa selvästi ohjaajan pyrkivän irrottautumaan kirjan kahleista ja luomaan itsenäistä taideteosta, ja suoria Tolkien-sitaatteja tyrkytetään yhä vähemmän, mikä on mielestäni ihan hyvä juttu. Poistot ovat enimmäkseen dramaturgisesti mielekkäitä; ainoa, mistä ehkä voitaisiin hieman keskustella, on Konnun puhdistuksen jättäminen pois elokuvan lopusta, mutta pohjimmiltaan senkin on tarkoitus korostaa Frodon elämän kivulloisuutta ja hänen kykenemättömyyttään sopeutua siviiliin sormustraumojensa jälkeen - kirjassa tämä pitää erikseen selvittää tunkemalla mukaan Konnun puhdistus -episodi, mutta elokuvassa tulevasta antaa aivan riittävän aavistuksen pari Elijah Woodin tuskallista irvistystä. Yleisesti ottaen kyse on ymmärrettävistä mutkien oikomisesta: esimerkiksi pikkupoikana näkemäni Alexandre Dumas -elokuva- ja televisioversiot ovat kohdelleet niin Kolmea muskettisoturia kuin Monte Criston kreiviäkin paljon kovemmalla kädellä, joten osasin valmistautua huomattavasti törkeämpään silpomiseen.

Hobittien tehtävän Jackson on ainakin oivaltanut oikein: hehän ovat juuri niitä jokamiehiä, jotka hirveäksi järkytyksekseen joutuvat keskelle apokalyptistä hyvän ja pahan taistelua pseudokeskiaikaisissa kehyksissä eivätkä takuulla osaa olla siellä sen luontevammin kuin nykyaikainen urbaani hyvinvointi-ihminenkään osaisi. Tolkien tunnetusti kammosi industrialismia - tästä esimerkiksi Shippeyn Tolkien-kirjoissa on laajaakin pohdintaa - mutta Kontu on juuri niin lähellä modernia, urbaania miljöötä kuin kirjoittajan kulttuuristen ennakkoluulojen puitteissa on mahdollista päästä. Esimerkiksi hobittien innokkaasti viljelemät ja syömät perunat eivät todellakaan kuuluneet keskiajan ruokapöytään, koska ne piti alkujaan käydä hakemassa Amerikasta. Tolkien, joka halusi kirjoittaa sanavarastoltaan mahdollisimman germaanista englantia tai ainakin käyttää latinismeja ja ranskalaisuuksia vain sikäli ja sellaisissa merkityksissä kuin kansanmurteissa oli tapana, ei tietenkään voinut käyttää sellaista ilmeisen latinalaisperäistä sanaa kuin potato, vaan lainasi jostain murteesta - ehkä jopa Amerikan mustilta - Sam Gamgin suuhun sellaisen sanan kuin tater. En nyt juuri muista, esiintyykö Sormusten herran alkuperäistekstissä nykybrittiläistä ja -irlantilaistakin sanaa spud.

Vastaavasti tupakasta tuli piippukessua, pipeweed, mikä tietysti kuusikymmenluvulla voitiin tulkita ihan eri sauhutusyrtiksi kuin Tolkien tarkoittikaan.

Kuvaan sopii, että Théoden, joka henkilönä tietenkin kuuluu keskiajalle, ei tunne piippukessua, jota Merri ja Pippin sauhuttelevat pokkana Rautapihan raunioilla. Sekä kirjassa että elokuvassa molemmat tuntuvat olevan niin kännissä tai vaikutuksen alaisena, että voisi luulla piipussa tosiaan olevan jotain tupakkaa tujumpaa. No, se oli Sarumanin varastoa, jota pojat siinä polttelivat. Jos Sauron ei olisi sekoittanut Sarumanin päätä soluttautumalla hänen palantíriinsa, olisi voinut uskoa, että Sauron lähetti örkkinsä vaihtamaan Sarumanille vahvemmat piippukessut. Kyllähän sellainen olisi voinut juolahtaa mieleen Tolkienillekin, joka varmasti keskiaikatutkimuksen professorina oli perillä Vuorten vanhuksen ja assassiinien lahkon legendasta. Kyseinen lahko oli muka keskiaikainen kiihkomuslimilahko, jota salaperäinen Vuorten vanhus piti hallinnassaan "syöttämällä hashishia", kuten Kansojen historian suomella sanotaan: huumematkalle päästyään pojat luulivat olevansa Muhammedin lupaamassa paratiisissa ja suostuivat innolla jolleivät nyt tekemään itsemurhaiskuja, niin ainakin salamurhia, ja terrorisoimaan Seldžukien valtakunnan hysterian rajoille ja ylikin. Lahko oli oikeasti olemassa, ja Vuorten vanhuskin perustuu todelliseen henkilöön, mutta hasiksen käyttö ja paratiisinäyt lienevät legendakuorrutusta.

Gríma Kärmekielen fyysistä kalpeutta ja vastenmielisyyttä - liian ilmeiseksi tehtyä pahikseutta - on kuulemma arvosteltu. Tätä ihmettelen. Jo ensimmäisellä lukukerralla kuvittelin Kärmekielen fyysisesti hyvin vastenmieliseksi juipiksi, ja elokuvan kalpeanaamainen gootti on pikemminkin paljon vähemmän etova kuin mielikuvani. Sitä yläastepoikana vähän ihmettelin, että roiston roistoutta pitää alleviivata antamalla hänelle nimeksi Kärmekieli. Nykyään tiedän, että Kärmekieli, Wormtongue, Ormstunga itse asiassa on lainattu islantilaisten saagojen maailmasta. Huolimatta siitä, mitä Tolkien itse on sanonut, rohanilaiset, jotka puhuvat muinaisenglantia, ovat aika pitkälle myös kulttuuriltaan muinaisenglantilaisia, eli siis keskiaikaista germaanikansaa. Sellainen väki voi antaa ihmisille drastisia liikanimiä, kuten Kärmekieli, tarkoittamatta sillä, että asianomainen olisi jotenkin immanentisti paha ihminen.

Éirí Amach na Cásca

2006-04-17T03:42:00.000-07:00

Pääsiäinen, an Cháisc, ei meillä iirinkielisessä maailmassa ole ainoastaan Jumalan Pojan, Mac Dé, eli Vapahtajan, Slánaitheoir, ylösnousemuksen, Aiséirí, päivä, vaikka tämä puoli asiasta tärkeä onkin: keskiaikainen kristillisyys (sa Ghaeltacht, tá creideamh na meánaoise, kuten Joe Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais sanoi) on iirin kielessä niin sisäänrakennettuna, että kukkokin kiekuu iiriksi Mac na hÓighe slán (Pyhän Neitsyen poika on turvassa), ei mitään sellaista kuin "kukkokiekuu", "cock-a-doodle-doo", "kuckeliku" tai "kikeriki". (Tuo viimeinen oli muuten saksaa, jos joku ihmetteli.) Pääsiäisenä muistellaan myös Pääsiäiskapinaa, Éirí Amach na Cásca.

Pääsiäiskapinasta kuulin ensimmäisen kerran samaan aikaan kuin iirin kielestä: luin siitä Kuohuva vuosisata -teoksesta, 1900-luvun historiasta, joka ilmestyi viikottaisina, hmm, fasikkeleina. (Onko olemassa parempaa suomenkielistä sanaa kuin tuo kamala anglisismi fasikkeli vihko viholta ilmestyville lehdille, jotka on tarkoitus koota kirjaksi?) Kyseessähän oli Irlannin modernin historian käännekohta, tai peräti alkupiste, jossa Patrick Pearse ja James Connolly, anteeksi, Pádraig Mac Piarais ja Séamus Ó Conghaile, julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi, Poblacht na hÉireann. Koska tämä oli ilmiselvä maanpetos vieläpä keskellä ensimmäistä maailmansotaa, molemmat päämiehet, kaikki itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat sekä Pearsen pikkuveli William - tai Uilliam, jos niin haluatte - teloitettiin sen jälkeen kun itse kapina oli tukahdutettu kovalla kädellä ja Dublinin keskusta ammuttu raunioiksi. Teloitukset tapahtuivat viikkoja itse kapinan jälkeen, kun yleinen mielipide oli kääntynyt vaatimaan armeliaisuutta. Englantilaisten ylimitoitettu reaktio kapinaan oli lisäksi herättänyt yleistä ärtymystä, samoin sotilaiden raa'at otteet. Useita viattomia siviilejä surmattiin, ja varsinkin muuan kapteeni Bowen-Colthurst (etunimeä käyttämäni lähteet eivät valitettavasti mainitse) kunnostautui järjettömien teloitusmurhien tekijänä: yksi hänen uhreistaan oli tunnettu pasifisti Francis Sheehy-Skeffington, mutta engelsmannin järki ei ilmeisesti riittänyt pasifistin erottamiseen nationalistiterroristista. Monet maltilliset kansallismieliset joutuivat vankilaan, vaikkeivät olleet osallistuneet koko kapinaan. Esimerkiksi Eoin Mac Néill sai elinkautisen, vaikka oli nimenomaan yrittänyt estää kapinan lehti-ilmoituksilla - niissä ei sentään lukenut "Kapina peruutettu", vaan There will be NO PARADES on Easter!

Pääsiäiskapinan jälkeisissä teloituksissa kuoli suurin osa Irlannin ideologisesti merkittävistä kansallismielisistä esiajattelijoista, ennen kaikkea sosialisti Connolly ja iirinkielinen kirjailija Pearse. Voi melko perustellusti väittää vain B-joukkueen jääneen henkiin - katolis-konservatiivisten kansallismielisten. Heidän iskulauseensa oli 'labour must wait', eli kansallismieliset tavoitteet oli saatava täytetyiksi, ennen kuin sosialistisiin - tai sosiaalidemokraattisiin - uudistuksiin voitaisiin ryhtyä. Connolly ja Pearse olivat selvästi demokraattisempia ja vasemmistolaisempia: Connolly oli sosialistipropagandisti, Pearsella taas oli yhteyksiä "Big Jim" Larkiniin, armoitettuun ay-agitaattoriämyriin. Pearsen vallankumouksellinen, mutta juuri vallankumouksellisuutensa vuoksi varmaankin epärealistinen tavoite oli nostaa iirinkielisen maaseudun väestö sinne, missä pääkaupungin eliitti nyt oli - kenties jopa tehdä muinaisirlantilaisista féineachas-laeista käyvät lait Irlantiin brittilakien tilalle?

Tätähän ei päästy yrittämään. Tai ehkä päästiinkin, hetkeksi aikaa: Irlannin vapaussodan aikana Sinn Féinin tuomioistuimet jakoivat vallankumouksellista oikeutta, ja esimerkiksi Seán Bán Mac Meanman, pikemminkin väkevän keskidonegalilaisen murteensa kuin kirjallisten lahjojensa vuoksi merkittävä kirjailija, toimi hetken aikaa Sinn Féinin tuomarina. Luultavasti Seán Bánilla oli jotain tietoakin gaelilaisesta tapaoikeudesta sellaisena kuin sitä ehkä vielä sovellettiin hänen kylässään. Juuri noita vallankumouksellisia aikoja myöhemmät IRA:n ruumiillistumat ovat haikailleet takaisin, ja juuri niiden idealisoitu muisto estää heitä laskemasta aseitaan ja sulautumasta Irlannin yhteiskunnan valtavirtaan. Valitettavasti he eivät omistaudu iirin kielen eivätkä féineachas-lakien tutkimiselle voidakseen jonain päivänä toteuttaa sen haaveensa. Féineachas-lakeja noudattavat iiriä puhuvat luostariyhteisöt olisivat täysin Irlannin - pyhimysten ja oppineiden saaren - parhaiden perinteiden mukainen idea, mitä ei suorastaan voi sanoa terrorismista sun muusta pyssy kädessä öyhöttämisestä.

Tänä vuonna Pääsiäiskapinan 90-vuotismuistoa on juhlittu Dublinissa kaikkien poliittisten puolueiden yhteisesiintymisellä ja sotilasparaatilla. Kyseessä oli Irlannin armeija, joka ei ole tunnettu niinkään militaristisuudesta kuin YK-tehtävistä - kelpo suurlähettiläämmehän oppi niissä hommissa arabiansa, ja hänen veljensä taas kirjoitti omasta Libanonin ajastaan iirinkielisen muistelmakirjan Clocha Ceangailte - ja etevistä kilparatsastajistaan, jotka osallistuvat kansainvälisiin ratsastuskilpailuihin vihreässä univormussaan: todellisia upseereja ja herrasmiehiä siis. Ovat epäilemättä palvelleet samoilla rauhanturvakentillä kuin suomalaisetkin YK-sotilaat.

Ei ole mitenkään itsestään selvää, että Irlannissa nyt juhlitaan koko poliittisen kentän yhteisvoimin Pääsiäiskapinaa, vaikka kyseessä on sentään modernin Irlannin syntyhetki. Kuusikymmenluvun modernisaatiopolitiikka merkitsi pitkälti irrottautumista valtion aatteellisesta perustasta, kuten iirinkielistämisestä ja nationalistisesta ikonografiasta. Asiaa ei auttanut se, että IRA veti koko irlantilaisen kansallisuusaatteen lokaan pommituskampanjoillaan. Irlannin poliittinen eliitti reagoi hysteerisesti, mm. yrittämällä kieltää perinteisten kapinallis- ja taistelulaulujen esittämisen radiossa. Myös Sinn Féinin ja IRA:n televisio- ja radioesiintymiset kiellettiin.

Vielä 1991 yritykset järjestää yksityisin voimin julkisia juhlallisuuksia Pääsiäiskapinan muistelemiseksi olivat pannassa. Irlannin poliisin erikoisosasto leimasi tällaiset touhut IRA:n juoniksi: eräs nuori kaveri tuli erotetuksi koulustaan "IRA:n jäsenenä" osallistuttuaan yksityisluontoisten juhlallisuuksien valmisteluihin. Silloiset asianharrastajat - tai ainakin yksi heistä, jota Irish Times haastatteli - ovat asiasta yhä käärmeissään.

Mutta, kuten iiriksi sanotaan, d'imigh sin agus tháinig seo. Ajat ovat muuttuneet. Nyt kaikkien puolueiden puheenjohtajat tungeksivat sotilasparaatia katsomaan, paitsi Sinn Féinin, jonka virallinen politiikka on, että tämä nykyinen Irlanti ei ole se oikea, hyvä metafyysinen Tasavalta, jonka puolesta heikäläiset käyvät taisteluaan. Vakavammin otettavasta protestista oli kyse niiden mielenosoittajien kohdalla, jotka kyseenalaistivat amerikkalaisten sotilaslentokoneiden laskeutumisoikeuden Shannonin lentokentälle tai Irlannin sairaanhoidon surkean tilan. Nämäkin protestoijat turvautuivat irlantilaisen nationalismin kuvastoon. Koska irlantilainen nationalismi oli Pääsiäiskapinan aikoina kaikkien poliittisten liikkeiden asia - naisliikkeen, työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen, bain do rogha astu - ja koska irlantilainen kehitysyhteistyöliike vetoaa mielellään suuren nälänhädän muistoon, isänmaallisuus ja nationalismi eivät Irlannissa ole mitenkään oikeiston tai äärioikeiston yksinoikeus. Sotilasparaati ja sitä kritisoivat vastamielenosoitukset ovat osa samaa isänmaallisuutta, jota miltään ryhmältä ei voida kieltää. Tämä on mielestäni hyvä asia ja myönteinen piirre irlantilaisessa yhteiskunnassa. Itse asiassa se sopisi malliksi meillekin.

Kaunis on kuolla?

2006-04-16T13:59:00.000-07:00

Chi ihmetteli taannoisen merkintäni kommenteissa, mitä vikaa urheilussa oikein voi olla. Haksahdin tässä juuri Ilta-Sanomien nettisivuille, jotka mainostivat Suomen kuuluisimman anabolivammaisen, Kaarlo Kangasniemen, haastattelua. Seuraava sitaatti veti kyllä ilmeen melkoisen vakavaksi:

On tultu pitkä matka siitä Kangasniemestä, jonka yksi sukupolvi suomalaisia oppi tuntemaan kaikkeen katkerana miehenä: urheilu ja anaboliset steroidit veivät terveyden, mikä johti varhaiseen sairaseläkkeeseen.

Nyt Kangasniemi suosittelee Turun Atleettiklubin nuorille täysin rinnoin elämää kilpaurheilun parissa aina SM-tasolle asti.

- Siitä eteenpäin on uhrattava kaikki ja käytettävä myös kaikki mahdolliset lääketieteen keinot. Vuodesta 1975 on arvokisoissa ehkä joku ammuntamitali voitettu puhtaana, siitäkään en ole varma. Silti katselen kaiken mahdollisen urheilun tv:stä, hieno katsoa viritettyjä kaikkensa uhranneita ihmisiä, mutta suomut ovat pudonneet silmiltä. Tiedän pelin hengen. Jokainen rikkoo itsensä ennen pitkää.

Minun täytyy sanoa, että Kangasniemen suositukset nuorille ihmisille kammottavat minua. Mies on itse joutunut kärsimään kilpaurheilun hulluudesta, eikä hän oivalla, että tarkalleen samat mekanismit, jotka saavat urheilijat tuhoamaan terveytensä maailmanmestaruustasolla, vaikuttavat kyllä ihan kotimaisessakin urheilussa. Liioin hän ei tunne näkevän mitään moraalisesti väärää siinä, että hänestä on "hienoa katsella viritettyjä kaikkensa antaneita ihmisiä". Ehkä hän näkee jotain dramaattista ylevyyttä siinä, että nuoret ihmiset rikkovat itsensä ja pilaavat elämänsä ennen pitkää. Kuten Ateenalaisten laulussa lauletaan: Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon: taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.

Olen usein miettinyt, miten paljon inhimillisiä voimavaroja tässäkin maassa uhrataan tarjoamalla nuorille yksinomaan urheilua "itsensä voittamisen" ja "kaikkensa antamisen" tapana. Koulussa pärjääminen, matematiikka, luonnontieteet, kielet ym. ovat lähinnä kiusallisia esteitä, jotka on raivattava tieltä, jotta pääsisi hyväpalkkaiseen ammattiin; urheilussa ja vain urheilussa voi ja saa päästää valloilleen sisäisen sankarinsa.

Vaarivainaani, kansakoulun rehtori, oli tunnettu pesäpallovalmentaja, joka kirjoitti urheiluideologisia propagandanovelleja koulunsa joululehteen - sen nimi oli mielikuvituksettomasti Koulun Joulu. Vaikka en itse osannutkaan samastua novellien urheilupuoleen, ideologian minäkin omaksuin - nimenomaan ideologian itsensä voittamisesta ja toivottomaan taisteluun käymisen käsittämättömästä nautinnollisuudesta. Kuten tiedätte, sillä asenteella olen saanut aikaiseksi yhtä ja toista odottamatonta iirinkielisessä maailmassa, koska se sattui olemaan sellainen parahultaisen toivoton talvisota ylivoimaista vihollista vastaan, joka kaipasi yhtä miestä, kunhan tämä olisi tarpeeksi itsepintainen ja hullu (teknillistä termiä käyttääksemme sisukas) hakkaamaan kovaa päätään siihen harmajaan kiveen vaikka loppuikänsä. Nyt kun olen jo päässyt irlantilaisen kansallissankarin kirjoihin, ihmettelen, miksi kukaan muu ei saa päähänsä ryhtyä mihinkään tämänkaltaiseen, vaikka oma siunattu hulluuteni nousee hyvin kotimaiselta aateperustalta.

En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että tuon hullun yrittämisen meemi - siksi kai sitä pitää kutsua - kuuluu suomalaisessa kulttuurissa äärimmäisen eksklusiivisesti vain sodan ja urheilun piiriin. Jos joku yrittää soveltaa sitä jollain älyllisellä alalla, hän rikkoo tabua, ja oven takana odottavat yhteisön sanktiot - mielettömän raaka, armoton ja säälimätön väkivalta. Se, mikä on sallittua, on yrittää tulla maailman parhaaksi jossain urheilussa - jolloin on kolmikymmenvuotiaana täysi raakki. Se, mikä ei ole sallittua, on todeta, että kas vain, maailmassa on tuossa kohtaa tuommoinen vika, vaikkapa tuommoinen mukava pikku kieli, jonka puhujat valittavat että se on uhattuna - minäpä joutessani opettelen sen kaikkia muita paremmin ja hoidan sen asiat muutenkin kondikseen, niin loppuu se narina. Tässä jälkimmäisessä hommassa voi nimittäin saada itsetuntonsa kuntoon, tutustua moniin mukaviin tummaa kaljaa juoviin ihmisiin ja yleensäkin saada loppuelämälleen terveemmän ja tasapainoisemman suunnan, josta on iloa monille muillekin. Se on elämistä jonkin asian puolesta, ei kuolemista, jota elämän pilaava doping-urheilu on miltei yhtä suuressa määrin kuin sotakentällä kaatuminen. Mutta merkityksellisen asian edestä eläminen on ylellisyyttä maailmassa, jossa tuntuu olevan vain kaksi mahdollisuutta: merkityksetön ja depressiivinen arki tai merkityksellinen nuorena uhrautuminen sota- tai kisakentällä. Sitä, joka on löytänyt elämälleen merkityksen, mutta jonka ei tarvitse pilata eikä lyhentää elämäänsä sen merkityksen tähden, kadehtivat ja vihaavat kaikki.

Ir-Rebbiegħa f'Vaasa

2006-04-15T09:09:00.000-07:00

Olen sitten täällä Vaasassa Marian luona pääsiäistä viettämässä, kuten viime vuonnakin. Kevät, rapa ja loska ovat saapuneet tännekin, vaikka Tampereen kautta menneellä junamatkalla maisemat viittasivat pikemminkin jouluun: rikkumattomia lumikinoksia, joista pisti esiin lehtipuiden luurankoja. Junassa onnistuin lukemaan Marcel Reich-Ranickin, Saksan kirjallisuuden ylimmäisen ja pelätyimmän kriitikon, kootut Günter Grass -kritiikit. Reich-Ranickia voisi kai verrata Hesarin Tarkkaan tai Tero Liukkoseen, ellei se olisi leijonan vertaamista hyeenoihin, kuten saksalaisen vertaaminen suomalaiseen yleensä on. Ainakin mitä kirjallisuus- ja kulttuuritouhuihin tulee. Politiikassahan saksalaiset ovat onnistuneet saamaan aikaan parikin suuren luokan katastrofia, mutta ainakin niissä oli ainesta suurelle kirjallisuudelle: kuten Suomen kansa sanoo, soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu, ja Heinrich Heine lisää siihen: Aus meinen grossen Schmerzen mach' ich die kleinen Lieder. Taannoin lukaisemani Böllin varhaisteoksen perusteella hänkin osasi kirjoittaa natsiajasta hyviä ja psykologisesti uskottavia kirjoja, ennen kuin rupesi kuusi-seitsemänkymmenluvun myötä politikoimaan. No, on Nainen ryhmäkuvassa ihan luettava teos, ja Katharina Blumin menetetty maine on omalla tavallaan osuva kuvatessaan päähenkilönsä epäpoliittiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, jonka juorulehti ajojahdissaan leimaa vasemmistoterroristiksi, mutta eiväthän Böllin esseet loppujen lopuksi niin hirveän kummoisia ole, ja Suojaverkko ja Naisia joen maisemassa menivät melkoisesti penkin alle. Satiirikkona (Ois joulu ainainen ja Tohtori Murken kootut tauot) Böll onnistui parhaiten.

Toisin kuin suomalainen keskivertokriitikko, joka yleensä käyttää lukemiaan kirjoja (ainakin kotimaisten, vakiintumattomien kirjailijoiden teoksia) yksinomaan oman sarkastisen nokkeluutensa ponnahduslautana, Reich-Ranicki onnistuu sentään kertomaan, mikä on Grassin perusvika: se, että hän on pikemminkin hauskuttava gägimaakari kuin prosaisti. Henkilöt ovat vain henkareita, joihin gägit ripustetaan. Grass kertoo kansanomaisia pienoistarinoita ja kirjoittaa absurdeja sketsejä, muttei oikeastaan romaaneja.

Reich-Ranicki kertoo myös pariinkin otteeseen tarinan siitä, miten hän ensimmäisen kerran tapasi Grassin. Reich-Ranicki oli sodan aikana sitä erityisemmin haluamatta joutunut juutalaisena deportoiduksi Varsovaan, minne hän sitten sodan jälkeen juuttui hieman pitemmäksi aikaa kuin olisi halunnut. Vähän ennen lähtöään Varsovasta Saksaan, viisikymmenluvun käännyttyä jo loppua kohti, hänen tuttavansa Andrzej Wirth (joka sittemmin myös emigroitui Saksaan - hänestä tuli kuuluisa teatterimies Giesseniin) pyysi häntä seuraksi nuorelle saksalaiselle kirjailijanalulle, joka oli kaupungissa. Grass oli tuolloin kirjoittanut pari kolme näytelmää, jotka kaikki olivat flopanneet. Reich-Ranicki kysyi Wirthiltä, millaisia näytelmät olivat, ja Wirth vastasi: Paskaa. (Valitettavasti emme tiedä, puhuivatko herrat puolaa vai saksaa, eli oliko tuo epiteetti muodossa gówno vai Scheisse.)

Reich-Ranicki tapasi kuitenkin Grassin, koska Wirth oli lisännyt lyhytsanaisen tuomionsa jälkeen, että nuorella miehellä selvästi oli lahjoja, hän vain ei tiennyt oikein mihin. RR meni siis Grassin hotelliin, missä tapasi kaikkien hienosti pukeutuneiden lännen valuuttaporhojen seassa hurjannäköisen miehen, joka oli juuri heittänyt helttaansa ison pullon puolalaista wódka-nimistä juomaa ateriansa painikkeeksi. Herrat menivät yhdessä kävelylle, RR yritti saada Grassia innostumaan kirjalliseen keskusteluun, mutta tämä ei oikein lämmennyt; sitä vastoin hän kyllä kertoi mielellään Reich-Ranickille silloin luonnosteluvaiheessa olleen Peltirummun juonen. RR ei saanut juonesta eikä kirjasta tolkkua, ja parivaljakko erosi molemminpuolisesti ikävystyneenä.

Jälkeenpäin Wirth tiedusteli Reich-Ranickilta, oliko tämä tavannut saksalaisen kirjailijan. Irvailunhaluinen RR vastasi kieltävästi; saksalaisen kirjailijan asemesta hän oli tavannut miehen, joka katsannostaan päätellen oli entinen bulgarialainen partisaani, nyttemmin eläkevirassa maansa sosialistisen urheiluliiton toimitsijana ja Varsovassa oletettavasti neuvottelemassa maaottelun järjestämisestä. Sittemmin juttu lähti kiertämään maailmaa siinä muodossa, että RR oli epäillyt Grassia bulgarialaiseksi vakoojaksi (das ist kein deutscher Schriftsteller, das ist ein bulgarischer Spion).

Prostituutiokeskustelu ja feministien mieskuva

2006-04-13T10:43:00.000-07:00

Viime päivinä on Jumalan juovuttavasta, suloisesta Totuudesta osallisiksi tulleissa blogeissa, ts. feminismikriittisissä blogeissa, pohdittu tuota prostituutioasiakkuuden kriminalisointikysymystä ja etenkin kriminalisointia ajavien tahojen argumentointitapaa, jos sitä nyt argumentoinniksi voi sanoa. Miesasialistalla, jolta olen jo pari kertaa saanut potkut avoimesti ja jolta minut on lisäksi kerran yritetty poistaa vaivihkaa, ilman selkeää syytä - pääsin sitten listalle takaisin kun Ville Komsi alkoi ihmetellä, mihin olin mennyt - ns. profeministit ovat esitelleet omia kantojaan, jotka tietenkin määräytyvät täysin automaattisesti ja tahdottomasti sen mukaan, mikä mielletään feministiseksi kannaksi. (Se ruotsinkielinen kannanotto, jota Rahkonen siteeraa blogissaan, lienee samaisen herrasmiehen käsialaa, joka on ollut jatkuvasti heittämässä minua mieslistalta pellolle.) Tällä hetkellä feministien virallinen kanta tunnetusti on asiakkuuden kriminalisoinnin puolella; sitten kun tästä päätöksestä väistämättä aiheutuvat ongelmat räjähtävät joskus vuosikymmenen tai kahden päästä käsiin, uusi feministisukupolvi syyllistää tietenkin taas kerran miehet. Päätöstä ei luonnollisestikaan kyseenalaisteta: eihän maaäidin ja mantunaisen ylimaallisella viisaudella tekemässä päätöksessä voi olla mitään vikaa, vikaa on vain miehissä, noissa hirveissä olennoissa, jotka eivät koskaan suostu olemaan mieliksi valtiattaren oikulle.

Feministien ja profeministien kanssa ei voi väitellä. He ovat selootteja, jotka eivät kuuntele toista mieltä olevia, vaan luovat näistä itselleen viholliskuvan. Vihollisella ei voi koskaan olla järki- eikä moraaliperusteita mielipiteilleen eikä valinnoilleen. Vihollinen on paha huvikseen, hän ei osaa edes nauraa muulla tavoin kuin PAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA. Omalla puolella voidaan joskus syyllistyä merkityksettömiin pikku ylilyönteihin, kuten nuorten ongelmiinsa apua etsivien tyttöjen kidnappaamiseen lesboraiskausta varten, mutta vastapuoli on pahuuden ruumiillistuma, koska se pitää valkoisia sukkia tumman puvun kanssa.

En siis haaskaa aikaa noiden kanssa väittelemiseen, koska se on seinille puhumista. Sitä vastoin minua kiinnostaa näiden olentojen mieskuva. Susanna Rahkosen blogista saakin erinomaista aineistoa:

Seuraavassa miesinhokkiominaisuuksien kolme ärsyttävintä: Vastuuta pakoileva mies, selittelevä mies, ruikuttava mies.

Näistä kolmesta piti sitten valita inhottavin. Muistaakseni Rahkosen hihhuleina hihkuvat aatetoverittaret valitsivat sellaiseksi ruikuttavan miehen. Ruikuttamisella tarkoitetaan sitä, ettei tyydy miehekkäästi vaieten kohtaloonsa kunnes sydäntauti tai muu ruikuttamatta jättämisestä tunnetusti ja tutkitusti seuraava stressitauti tulee ja korjaa miehen alle viidenkympin iässä. Useimmat miehet tunnetusti tyytyvät olemaan Susannan mieliksi vastuuta pakoilevia ja selitteleviä miehiä eivätkä ruikuta, vaan kuolevat mieluummin. Senhän näkee miesten kuolleisuusluvuista: miehen vuosi on kymmenen kuukautta. Kekseillään ja atraimillaan Susanna ja aatetoverit sullovat hiljaiset, alistuneina kulkevat miehet kaasukammioon, ja mielihyvästä aidosti täristen ylipääfeministi kääntää kuoleman hanaa. Sen jälkeen naiset voivatkin siirtyä valittelemaan sitä, miten hirveää on, että suomalainen mies joidenkin käsittämättömien miehisyysnormiensa vuoksi kieltäytyy puhumasta tunteistaan, hautoo niitä sisällään ja saa lopulta kuolemantaudin. Sillä ei tietenkään ole mitään osuutta asiaan, että susannarahkoset halveksivat tunteistaan puhuvia miehiä "ruikuttajina" ja "sovinisteina".

Sekä tämä ruikutusjuttu että Rahkosen muu kirjoittelu ovat, sanoipa hän mitä tahansa, täynnä uuvuttavan itsetarkoituksellista miesvihaa. Rahkosen mieskuva, ja feministien ja profeministien mieskuva yleensäkin, on peräisin jostain vuosikymmenten takaisesta suomifilmistä. Miehet ovat kuulemma kalsareitaan vaihtamattomia ylipainoisia lökäpöksyjä, jotka eivät ymmärrä muun kuin urheilun päälle. Kaisa Ruokamon blogista löytyy tällainen sitaatti: Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kommentoida jääkiekkoa - vaikka feministiset arviot miesten laumasieluisuudesta ja joukkovoiman tuntemisen tarpeesta olisivat mielenkiintoisia. Tyypillisessä ATM-blogissa ei osoiteta senkään vertaa kiinnostusta jääkiekkoon kuin Ruokamon omassa: hän jopa tietää jääkiekkojoukkueiden nimiä ja osaa yhdistää pelaajat niihin. Penkkiurheilevat naiset eivät nykyään ole mikään harvinaisuus. Latinalaisissa maissa nuoret tytöt kansoittavat jalkapallokatsomoita. Kun minä olin peruskoulussa, suurin osa luokan tytöistä oli jollain tavalla tai jossain mielessä kiinnostunut urheilijasankareista: paikallisten ja alueellisten joukkueiden sankarit ja "passarit" (termi, jonka merkitystä en edelleenkään tiedä) olivat tyttöjen huulilla. Siitä huolimatta Ruokamo puhuu "miesten laumasieluisuudesta", joka perustuu "mielenkiintoisiin" "joukkovoiman tuntemisen tarpeisiin". Tuon laumasieluisuuden ulkopuolella olevat miehet ovat feministeille näkymättömiä. Meitä yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta taas penkkiurheilevat naiset eivät tietenkään ole laumasieluisia, vaan irrottautuvat individualistisesti roolisabluunoistaan Vahvoiksi ja Upeiksi Yksilöiksi, oletan.

Tälle on tietysti olemassa selityksensä: nämä feministit kuuluvat tupakoivien ja kapakoivien naishumanistien alakulttuuriin. Tupakoiva ja kapakoiva miesväestö taas on todennäköisesti keskimäärin alaluokkaisempaa ja vulgäärimpää kuin nämä naiset, jolloin se luultavasti vastaakin näitä kliseitä melko prikulleen. Varmaankin sinne kapakkaan mennään juuri sen takia, että sieltä löytyisi paljon alaluokkaista väkeä, jota voidaan sitten naisporukalla paheksua. Esimerkiksi Susanna Rahkosen blogista näkee, että miesten halveksiminen ja pilkkaaminen tuottaa eräille naisille ilmeisesti enemmän tyydytystä kuin mikään seksi. Miehen seksuaalisuus on hänelle kuvottava ja inhottava asia, jota pitää vastustaa, eikä hän pysty kuvittelemaankaan, että hänen järjetöntä prostituutiopakkomiellettään voitaisiin vastustaa muusta syystä kuin urosapinan irrationaalisten seksuaalisten himojen vuoksi.

Olen kyllä aina epäillyt, että suuressa osassa feministien järjettömyyksistä on kysymys yksinkertaisesti jonkinlaisesta pornosta. Miehen vierautta, eläimellisyyttä ja apinuutta korostetaan äärimmilleen, koska inhimillinen ja kommunikatiivinen mies ei kerta kaikkiaan kiinnosta, kiehdo eikä kiihota. Luonnollisesti suurin osa naisen esineellistämistä koskevista syytöksistä on tyypillistä projektiota: Todellisuudessa nimenomaan feministinaiset, jotka eivät kykene syvälliseen eivätkä pysyvään suhteeseen älykkään ja herkän miehen kanssa, esineellistävät vastakkaisen sukupuolen. (Eiväthän he itse ole erityisen älykkäitä saati oppineita. Ainoa, mistä he oikeasti tietävät mitään, on feministinen sanahelinä, jota he lapsellisuuksissaan pitävät tieteenä.) Sitten he syyttävät miehiä omista synneistään.

Boyz 'n' the Hood, älykkyys ja sen mittaaminen

2006-04-11T11:16:00.000-07:00

Kolmisen vuotta sitten kirjoitin eräälle nettikeskustelupalstalle seuraavansisältöisen faabelin:

Kuvitellaanpa amerikkalainen gettokoulu ja siellä kolme poikaa Tupac Fucker, Killer Daddy ja Shithead-Sam. Tupac Fucker vetää jo kymmenvuotiaana hasaa isojen jätkien jengissä ja haaveilee pääsystä huumekauppiaaksi. Killer Daddy pelaa koripalloa. Shithead-Sam pärjää hyvin koulussa, mutta hänellä ei ole rahaa, kuten ei kellään muullakaan koko korttelissa. Koulukin on rappeutunut ja huono, koulukirjasto on 1950-luvulta, ja suuren osan siitä on Tupacin jengi jo repinyt sätkäpapereikseen. Kuria ei ole minkäänlaista, sillä Tupacilla on revolveri eikä opettaja uskalla kieltää Tupacia häiriköimästä.

Tupac harjaantuu jengissä nopeasti eteväksi kamanheittäjäksi ja näpsäkkäkyntiseksi pikkurikolliseksi. Killer Daddy tuskin osaa lukea tai kirjoittaa, mutta hän pelaa kuin unelma ja jo 13-vuotiaana saa kuulla valmentajaltaan, että ammattilaisura voi olla mahdollinen jos Killer Daddy pysyy erossa aineista ja aseista. Sam käy tunnollisesti koulua nenä kiinni kirjassa, mistä hyvästä Tupac ja hänen kaverinsa antavat Samille jatkuvasti turpaan. Killer Daddylle sitä vastoin ei kukaan anna turpaan, koska koripallon pelaaminen on mustien getossa legitiimi tapa onnistua.

Koska Samille ei järjesty stipendiä, - koulu on niin rappiolla ja kortteli niin pahamaineinen, ettei sinne yllä avustusohjelma eikä minkään säätiön tai filantroopin karttuisa käsi - hän joutuu lopettamaan koulun oppivelvollisuuden suoritettuaan. Tupac ja hänen kaverinsa menestyvät jo huumekauppiaina ja ryöväreinä ja pilkkaavat Samia, josta ei koulumenestyksestään huolimatta ole tullut mitään. Sam on hyvä matematiikassa ja haluaisi hiukkasfyysikoksi, mutta näillä kulmilla sellainen on jonninjoutavaa haaveilua, jolle nauretaan. Lopulta Sam sisuuntuu ja liittyy Tupacin jengiin.

Killer Daddy on sillä välin päässyt ammattilaisareenoille. Hän on pysytellyt erossa aineista ja tehnyt kääntymyksen mustaksi muslimiksi ottaen nimen Abdoollah Moohammad Shabazz, joten hän ei käytä viinaakaan. Maineikkaan yliopiston koripallojoukkue kiinnostuu Shabazzista ja tarjoaa hänelle edullista sopimusta.

Tupac Fucker ja Shithead-Sam lähtevät yhdessä jengin kanssa tosi isolle keikalle: jos se onnistuu, koko porukka voi siirtyä eläkkeelle. Koska Tupacilla on hyvä strateginen silmä, kokemusta rosvon hommista ja taustat ammattitaitoisesti varmistettu, hän selviää operaatiosta hengissä, jemmaa rahat niin ettei niitä voi löytää, ja onnistuu selviämään oikeudenistunnosta saamatta tuomiota, koska hän on urallaan hankkinut tehokkaan käytännön laintuntemuksen.

Sitä vastoin Shithead-Sam on operaation aikana täysin pallo hukassa, eihän se rillipää rosvoksi kelpaa. Poliisiauton saapuessa paikalle Sam kohottaa hädissään pistooliaan, ja lakien ja asetusten mukaisten oikeuksiensa ja valtuuksiensa puitteissa konstaapeli ampuu suurikaliiperisen luodin keskelle Samin otsaa. Entisen tulevan ydinfyysikon matemaattisesti lahjakkaat aivot lentävät pitkin syrjäkujaa, missä rotat tappelevat niiden jäännöksistä seuraavien parin päivän ajan.

Tupac Fucker sitä vastoin sijoittaa ryöstörahat välikäsien kautta niin viisaasti, että hän nousee korkotuloillaan arvostetuksi suurliikemieheksi, jonka bisnesimperiumia ihailee pääkirjoituksissaan jopa Antti-Pekka Pietilä. Nykyään hän kirjoittaa nimensä Touspacques de la Fouquère ja esiintyy louisianalaisen värillisen kreolisuvun viimeisenä vihantana. Ja täydestä menee.

Abdoollah Moohammad Shabazz taas on päässyt yliopistoon opiskelemaan koripallostipendillä, vaikkei osaa kirjoittaa muuta kuin nimensä ja senkin vain arabialaisilla kirjaimilla. Mutta eipä hätää. Yliopistolla on erilaisia "aloita tyhjästä" -valmennuskursseja, joilla Abdoollah oppii lukemaan ja kirjoittamaan ja voi suorittaa loppuun peruskoulun oppimäärän matematiikassa. Ajan oloon hän lukee itsensä insinööriksi, johon hommaan ei tunnetusti kovin kummoisia älynlahjoja ennenkään ole tarvittu.

Minäkö tässä kerron tarinoita? En todellakaan. Rajattomien mahdollisuuksien Jenkkilässä ovat ennenkin ihmiset koripallotelleet tai painineet itsensä vaikka professoreiksi. Tai rötöstelleet itsensä arvostetuiksi liikemiehiksi. Myös maailmalle vieras luonnontieteilijänörtti on tyyppi, jonka kaikki tunnistamme (rehellisimmät meistä peiliin katsoessaan). Kukin meistä epäsosiaalisista nörteistä tykönänsä miettiköön, miten hänelle olisi käynyt amerikkalaisessa gettokoulussa.

Kysymys kuuluu: kuka oli älykäs, Tupac, Sam vai Shabazz? Meikäläisissä oloissa Sam olisi ollut älykkäin, ja hän oli varmasti kolmikosta ainoa joka pärjäsi älykkyystesteissä. Mustan slummin näkökulmasta sitä vastoin Tupac ja Shabazz olivat ne fiksut kaverit, koska he osasivat soveltaa mahdollisia lahjojaan mustan slummin oloissa arvostetulla ja toimivalla tavalla; Sam taas oli jonninjoutava ääliö, jonka aivot joutivatkin rotanruoaksi. Onko älykäs se, joka osaa soveltaa korkeampaa matematiikkaa ydinfysiikkaan mutta joka ei pärjää mustan slummin oloissa eikä liioin osaa keplotella tietään ulos sieltä? Vai onko älykäs se joka osaa käyttää tehokkaasti hyväkseen tarjolla olevia mahdollisuuksia parantaa asemaansa (ja joka oivaltaa ja tunnistaa, mikä on toimiva mahdollisuus päästä eteenpäin - tätähän Shithead-Sam nimenomaan ei oivaltanut)?

Edellisen jorinan pääpointti on, että älykkyys on liian monitahoinen - liian "humanistinen" - ominaisuus, jotta sitä voitaisiin luotettavasti mitata. Mensan kaltaisten järjestöjen markkinoimat palikkatestit mittaavat tarkalleen yhtä asiaa eli kykyä ratkoa palikkatestejä; ja Mensaan kuuluu ihmisiä, jotka osaavat ratkoa palikkatestejä.

Jos lähdetään siitä, että palikkatestit mittaavat jotain absoluuttista älykkyyttä, johon koehenkilön henkilökohtainen koulutustaso ja hänen mahdolliset ennakkoluulonsa ja ajatusluutumansa eivät vaikuta, ei todellakaan saada mitään kovin relevantteja koetuloksia. Henkilö, joka osaa ratkoa palikkatestejä, ei ole välttämättä kykenevä ratkaisemaan esimerkiksi ihmisten tai asioiden välisiä ristiriitoja, koska hänellä voi olla voimakkaita, emotionaalisluonteisia asenteita, jotka tekevät hänestä puolueellisen tuomarin. Käytännön kannalta nämä asenteet ovat vähintään yhtä suuri osa hänen "älykkyyttään" tai älyttömyyttään kuin hänen mahdollinen kykynsä ratkoa palikkatestejä.

Älykkyysosamäärillään retostavat henkilöt synnyttävät sitä paitsi vaikutelman kaikessa muussa kuin palikkatesteissä epäonnistuneesta ihmisestä, joka tarvitsee noita testejä itsetuntonsa kainalosauvaksi. Usein kyseessä on pahimman sortin laiskuri, joka käyttää "älykkyyttään" lähinnä tekosyynä omalle epäproduktiivisuudelleen ja syyttää kaikkia muita - koululaitosta, yhteiskunnan tasapäistävää sosialismia tai keskinkertaisia jees-miehiä preferoivaa konservatiivista kapitalismia (yliviivaa väärä vaihtoehto) - siitä, että juuri hän, suuri Mensa-nero, ei ole päässyt arvoaan ja nerollisuuttaan vastaavaan maailmanjohtajan virkaan. (Tätä samaa vikaa on niissä "pakkoruotsi"-ynisijöissä, joiden kielitaito rajoittuu huonoon englantiin ja jotka julistavat, että he olisivat varmasti oppineet kiinaa ja japania ja arabiaa ja persiaa, jollei tuota hirveää pakkoruotsia olisi ollut. Just joo.) Vaikka olisi kuinka älykäs, niin sitä, mitä ei osaa, ei osaa, ja sitä, mitä ei tiedä, ei tiedä. Asioiden oppimiseen tarvitaan aina opiskelua, paneutumista ja vaivannäköä, ja esimerkiksi peruskoulussa vaivatta pärjännyt synnynnäisesti älykäs henkilö saattaa juuri tuon kouluvälkkyyden vuoksi oppia laiskottelemaan, jolloin hän ei huonon oppimiskulttuurinsa vuoksi enää selviydykään yhtä hyvin lukiossa tai yliopistossa - siellä hän saattaa hävitä hyvän oppimiskulttuurin omaksuneille opiskelijoille, jotka kompensoivat puuttuvan lahjakkuuden ahkeruudella ja hyvällä työn organisoinnilla.

Sitten kun osaa ja tietää, ei tarvitse enää älykkyystestejä. Sain itse palikkatesteissä aina huimia tuloksia kymmenvuotiaana, kun olin koulukiusattu surkimus ja luokan poikien nyrkkeilysäkki. Siinä vaiheessa kun minulla oli yliopiston antama pahvi siitä, että osaan yhtä ja toista, en vaivautunut enää paneutumaan palikkatesteihin entisessä määrin, joten en niissä juuri pärjännytkään. En usko, että olin aikuistuttuani oleellisesti tyhmistynyt - kyse oli ennen muuta motivaatiosta, tai sen puutteesta.

Jos nyt palataan Tupacin, Killer Daddyn ja Samin maailmaan, niin voidaan perustellusti kysyä, ovatko esimerkiksi Tupacin kyky organisoida tehokkaasti pankkiryöstöjä ja Samin koulufiksuus sama vai eri ominaisuus. Mahdollisesti taustalla on sama perinnöllinen älykkyys. Sen määrää sitten ympäristö ja persoonallisuus, osaako lähtökohtaisesti älykäs henkilö oikeasti hyödyntää älykkyyttään sellaisella tavalla, että se olisi myös yhteisössä ja yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta relevantti. Kyky tunnistaa sellaiset relevantit tavat ja mukautua niihin on oma erillinen kykynsä, joka ei välttämättä ole sama kuin älykkyys, vaan kyse on pikemminkin persoonallisuuden joustavuudesta.

Viime kädessä olen siis yksinkertaistavia "älykkyyden" malleja vastaan siitä syystä, että ne eivät oikeasti anna mitään hirveän oleellista tietoa siitä, pärjääkö koehenkilö oikeasti yhteiskunnassa, tai edes tieteentekijänä. Kanavalla on liikaa kohinaa, jotta geenien viesti kuuluisi. Periytyvä älykkyys antaa ilman muuta lähtökohdan, mutta sen lisäksi asiaan vaikuttaa kulttuuri ja nimenomaan oppimisen kulttuuri.

Ja tähän loppuun toinen sitaatti itseltäni:

Vakavasti puhuen: yksi syy siihen, että ihmisillä ei ole järkevää tekemistä tyhjyytensä täyttämiseen, on se, että koulusta on tehty liian utilitaristinen. Entisaikojen eliittikouluilla, joissa opeteltiin kaikenlaista näennäisesti turhaa, kuten latinaa tai kreikkaa, oli juuri se funktio, että ne valmensivat ihmisiä oppimaan asioita oppimisen itsensä vuoksi. Juutalaisten tavalla opetella kuollut heprean kieli, päntätä Talmudia ja väitellä siitä shulissa huvin vuoksi on pitkälti aivan sama funktio.

Nykykoulussa, siis perus-, opiskellaan asioita yhä enemmän elinkeinoelämän kannalta hyödyllisiin tarpeisiin. Siinä on vain se vika, että silloin kakarat eivät omaksu sitä meemiä, jonka levittämiseen koko juutalaisten talmud-harrastus pohjimmiltaan on tarkoitettu, eli huvin vuoksi ja itsetarkoituksena opiskelemisen ja oppimisen meemiä. Ja ainoastaan sen meemin omaksuneet ihmiset keksivät elämälleen jotain järkevämpää tarkoitusta kuin öyhöttämisen ja möyhöttämisen.

Sisäpiirin vihje irlantilaisen musiikin ystäville

2006-04-11T00:15:00.000-07:00

Ulsterin iirinkieliseen lauluperinteeseen pääsee tutustumaan tästä linkistä, jonka joku ystävällinen sielu juuri lähetti GAEILGE-B -sähköpostilistalle. Valitettavasti ohjelmat on pätkitty hieman huonosti, niin että alussa kuuluu usein RTÉ Newsin uutisia ja toisaalta lopusta voi puuttua tavaraa. Ohjelmassa Pádraigín Ní Uallacháinia haastattelee Cathal Póirtéir - molemmat minulle hyvinkin tuttuja nimiä, mutta lukijoilleni varmaankin oudompia. Joka tapauksessa Póirtéir on kansanrunoudentutkija ja Ní Uallacháin laulaja ja Oiriallan alueen kadonneen iirinkielisen lauluperinteen tuntija. Oirialla tarkoittaa suunnilleen sitä seutua, jota brittisotilaat kutsuivat Bandit Countryksi sen hurjan IRA-maineen vuoksi, ts. Armaghin (Ard Mhacha) kreivikunnan eteläosaa. Siellä on sellaisia paikkoja kuin Newry (Iúr Chinn Trá), Crossmaglen (Crois Mhig Lionnáin) ja Cullyhanna (Coilleach Eanach) - ainakin jälkimmäiset kaksi sijaitsevat niin rajan pinnassa ja ovat väestöltään niin katolisia, että esimerkiksi Tim Pat Cooganin mielestä on puhdasta kettuilua (hän ei tosin käyttänyt tätä termiä, vaan puhui gerrymanderingista, jolla tarkoitetaan oikeastaan vaalipiirien rajoilla kikkailemista) jättää ne pohjoispuolelle rajaa. Tästä syystä ne sitten ovatkin olleet niin otollinen kohde IRA:n värväystoiminnalle. Iiriä sielläpäin ei enää aikoihin ole syntyperäisesti puhuttu, mutta laulut ja runot on saatu talteen, ja kuten ohjelmasta ilmenee, niitä voi vielä laulaakin alkukielellään. Póirtéirin ja Ní Uallacháinin kommentaari on kuitenkin englanninkielinen.

Ei tässä sitten muuta, vaikka olisikin ollut mukavaa blogata siitä, miten hiljaa Blogistanin älykkyysosamääräfanaatikot ovat olleet siitä taannoisesta uutisesta, jossa heidän oppi-isänsä julisti suomalaiset ruotsalaisia vähäjärkisemmiksi. Ei ollut vaikeaa havaita, että kyseisen herran käsitykset kansojen suhteellisesta älytasosta heijastivat matemaattisen tarkasti lähinnä imperiumia takaisin haikailevan brittioikeiston rasistisia ennakkoluuloja: suomalaiset oli rankattu ruotsalaisia tyhmemmiksi, koska suomalaisiin liittyy mielikuvia epämääräisestä mongoliudesta ja itäisyydestä; ja se, että irlantilaiset oli julistettu brittejä himmeämmiksi, ei hämmästyttänyt sekään. Asianomainen älykkyysguru edustaa muuten Pohjois-Irlannin protestanttista väestönosaa, mikä kertookin jo kaiken häneltä odotettavista asenteista.

Kaikki naiset ovat huoria, kaikki miehet huoran pokia

2006-04-09T09:19:00.000-07:00

Olen jo sanonut mielipiteeni prostituutioasiakkuuden kieltävästä laista, eli minusta se on hölmö idea, joka ainoastaan heikentää prostituoitujen asemaa. Susanna Rahkosen blogissa esiintyvät ala-arvoiset, epähumaanit ja epäloogiset miesvihan purkaukset ovat vahvistaneet minua tässä vakaumuksessani. Joku Rahkosen keskustalaista vastustajista on haukkunut häntä sosialistiksi, mutta näkisin itse, että juuri prostituutioasiakkuuden kieltävää lakia on inspiroinut jokin aivan muu kuin sosialismi. Vika on pikemminkin siinä, ettei olla tarpeeksi sosialistisia. Silloin kun sosialismi tai työväenliike joukkoliikkeenä kehittyi, yksi sen merkittävistä sisällöistä oli nähdäkseni työväenluokan omatoiminen pyrkimys osansa parantamiseen, jotta ei tarvittaisi tyytyä herrasluokan hyväätarkoittavien edustajien tarjoamiin almuihin. Noissa almuissa kun on se paha vika, että niitä tarjotaan silloin kun tarjotaan, ja niiden vastaanottaja saattaa esimerkiksi joutua alentumaan erilaisiin nöyryyttäviin anomisseremonioihin ennen kuin apua saa. Sosialismin perusajatuksena oli käsittääkseni alkujaan se, että kenenkään ei tarvitse kohtuuttomasti nöyryyttää itseään elatusta saadakseen, ja että hänellä tulee olla mahdollisuus reilusti vaikuttaa palkkansa suuruuteen ja työrasituksensa kohtuullisuuteen. Ennen kaikkea oleellista oli sen myöntäminen, että työntekijä itse tietää parhaiten, mikä hänelle on hyväksi, ja että hänen tulee voida yhteistyössä muiden samassa asemassa olevien kanssa liittoutua vaatimaan parannuksia.

Seksinostokieltolakia on kuitenkin ajettu läpi yläluokkaisen säälittelyn hengessä. Prostituoitu on aina surkea ja kurja uhri, jota tulee holhota ja jolle ei saa jättää minkäänlaista sananvaltaa omiin asioihinsa. Prostituoitujen oma ammatillinen yhteenliittyminen nähdään uhkana ja prostituoitujen liiton toimintaan aktivoituneet henkilöt demonisoidun seksiteollisuuden käskyläisinä. Eduskunnan hienostorouvat tietävät taas kerran tavallista työläisnaista paremmin, mikä hänelle on hyväksi.

Myös Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalla prostituutio on puhuttanut. Keskustelua on hallinnut ns. profeministimiesten itkua vääntävä propaganda, jossa toistellaan iskusanoja hyväksikäytöstä ja kansainvälisestä rikollisuudesta. Mieleen tulee se, mitä Arawn taannoin kirjoitti raamattupiirissä vallitsevasta atmosfääristä: siellähän esimerkiksi kaikki yritykset analyyttisesti ymmärtää ei-kristillisten ihmisten maailmaa törmäävät itkuiseen torjuntaan, koska noiden pakanaraasujen mielletään elävän ahdistavan, kouristuksenomaisen taikauskon aiheuttamassa pelossa, näkevän kauhut kaikkialla ja kokevan maailman arvaamattomien mörköjen asuttamana valtakuntana. Parannuksena tähän tilanteeseen esitetään sitten päättäväinen ja kovakourainenkin käännyttäminen ainoaan oikeaan uskontoon, ts. kristinuskoon, ja kaikkia, jotka epäilevät tämän toimenpiteen mielekkyyttä, syytetään kärsivien ja pelkäävien ihmisten jättämisestä ahdistustaan kärsimään.

Sinänsähän huoli pakanoiden hengellisestä hädästä uhkaavan henkimaailman kauhujen edessä on ymmärrettävä ja kristinuskon aatehistorian mukainen. Mutta noiden käännyttäjien olisi sopinut arvostella myös kristinuskon liepeillä loisivia taikauskoisia käsityksiä demonisista henkivalloista, joita itse suoraan sanoen pidän gnostilaisuuteen verrattavana harhaoppina: kuitenkin, kuten esimerkiksi blogista Saastainen huone voimme lukea, jopa teologisesti koulutetut ihmiset kiusaavat rutiininomaisesti nuoria ihmisiä kansoittamalla maailman tällaisilla hirviöillä - ilmeisesti siksi, että se on niin paljon helpompaa kuin heidän innostamisensa mutkikkaisiin eettisiin pohdiskeluihin; ja tunnetusti myös rippileiriä johtavan hengellisen auktoriteetin on helpompi valita Saatanan lavea tie kuin se kivinen polku. Innokkaat uskovaiset nuoret eivät osaa mieltää tällaisilla henkivalloilla operointia samanlaiseksi taikauskoiseksi pelotteluksi kuin se, jolta pakanaparat halutaan pelastaa - eivät halua nähdä sitä paksua parrua omassa silmässään.

Hiukan samanlainen tekopyhyys vaivaa myös tämän kieltolain kannattajia. Ei haluta nähdä prostituutiota osana inhimillisen seksuaalisuuden moninaisuutta, johon kuuluu nautinnon ja onnen lisäksi myös kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja hyväksikäyttöä. Ei haluta nähdä sitä potentiaalisena osana myös omaa seksuaalisuutta, vaan jopa prostituution seksuaalinen luonne halutaan kieltää ja koko touhu leimata pelkäksi pahojen miesten harjoittamaksi itsetarkoitukselliseksi hyväksikäytöksi ja nöyryyttämiseksi. Koska miehet on feministisessä propagandassa leimattu demonisiksi hirviöiksi, jotka tuhoavat, särkevät ja rääkkäävät pelkästä pahantekemisen ilosta, tämä absurdi asetelma menee täydestä kuin väärä raha ainakin.

Todellisuudessa tietenkin selvän hyväksikäyttävän ihmiskauppaprostituution ja moraalisesti moitteettoman, nautinnon ilosta, rakkaudesta ja/tai lastensaamistarkoituksessa harjoitettavan vapaaehtoisen sukupuolielämän välillä on leveä harmaa vyöhyke. Juuri siitä syystä laki on susi - se toimisi, jos prostituutio olisi oikeasti kvalitatiivisesti erillään legitiimistä seksielämästä, mutta todellisuudessa suuri osa prostituutiosta tapahtuu harmaalla vyöhykkeellä. Niinpä lain vaatijoiden on kovalla äänellä ja usein asiattomin, solvaavin argumentein selitettävä prostituutio legitiimin sukupuolielämän ulkopuolelle. Kaikkein vähiten halutaan myöntää sitä mahdollisuutta, että prostituutiolla koskaan olisi mitään tekemistä oman sukupuolielämän kanssa.

Harmaan vyöhykkeen olemassaolo on kuitenkin ilmeinen. On selvää, että länsimainen äijänrähjä, joka asettuu Bangkokiin nauttimaan paikallisten neitosten tarjoamista iloista, on yksiselitteisesti poka ja turska ja hyväksikäyttäjä. Thaimaassa on oma seksuaalipoliittisten pakolaisten yhteisö, joka ulkopuolisten kuvauksista päätellen kelpaa feministisen propagandan absurdeimpien väitteiden todistukseksi. Kyseisten miesten maailma ja arvot ovat kuitenkin jopa minunlaiseni armottoman antifeministin näkökulmasta jokseenkin surrealistisia luonteeltaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hurrivihaajien, rasistien, uusnatsien, lahkouskovaisten ja äärifeministien arvot: kyseessä on maailmasta tietoisesti erillistynyt, patologinen yhteisö, jota pitäisi verrata mieluummin spurguihin kuin tavallisiin miehiin - suurin ero on, että näillä spurguilla on rahaa.

Kuitenkin kehitysmaihin suuntautuvassa seksiturismissakin on selvästi vähemmän ilmeisiä tapauksia. Monet keskiluokkaisissa, profeminismin kaltaisiin aatteisiin taipuvaisissa maailmanparantajapiireissä liikkuvat miehet harrastavat kehitysmaissa reppuselkäturismia ja vapaaehtoistoimintaa, jonka he tietenkin mieltävät ekologisesti kestäväksi ja oikeudenmukaiseksi. No, minäpä kerron erään tosijutun: yksi niistä latinalaisamerikkalaisista sähköpostikirjekavereistani, jotka ilmoittautuivat avukseni espanjan opiskeluun, oli nicaragualainen tyttö, jolla oli ollut suomalainen, aikuinen "poikaystävä" kun hän oli ollut (varmaan nicaragualaisen suojaikärajankin nojalla) selvästi laittomassa 13-14 vuoden iässä. Tyttö oli selvästi asiasta traumatisoitunut, jopa siinä määrin että hänen kanssaan ei pitemmän päälle jaksanut kirjoitella - hän oli välillä äärimmäisen ystävällinen, välillä hankala ja kiukutteleva, ja hän tietenkin myös teki minulle seksuaalisia ehdotuksia tarkoituksenaan päästä Suomen lihapatojen ääreen. (Koska en oikeastaan pitänyt hänestä, en rohkaissut moiseen. Kolmeakymmentä lähestyvä perulainen kirjeenvaihtotoverini, joka oli selvästi tasapainoinen ja aikuinen ihminen ja sitä paitsi aika huumorintajuinen, oli sitä vastoin jopa vähällä saada minut vakavasti kiinnostumaan, vaikka hänenkin seksijuttunsa olivat hämmentäviä ja rasittavia ja synnyttivät vaikutelman kullankaivajasta, kenties jopa prostituoidusta.) "Poikaystävä" oli ilmeisestikin ollut jonkinlainen vapaaehtoistyöntekijä, joka mielsi touhunsa "romanssiksi", kukaties jopa mystiseksi yhtymiseksi kiehtovaan Nicaraguan maahan. Mitä todennäköisimmin tuollainen mies ei olisi Suomessa ajatellutkaan lapsen tai varhaisteini-ikäisen hyväksikäyttämistä, veikkaanpa että hän oli kova profeministikin. Varmasti hän myös kauhisteli prostituutiota.

Reippaat reppuselkäturistit harrastavat paljon "romansseja" paikallisten naisten kanssa. (Jätetään nyt homoseksuaalit ja heteronaisturistit huomion ulkopuolelle, koska he eivät ole relevantteja pointtini kannalta.) Itse asiassa nämä romanssit ovat silkkaa prostituutiota, mutta on tavallista, ettei reppuselkäturisti miellä niitä sellaisiksi. Luultavasti hänellä on monissa tapauksissa kokonainen new age -paskapuheretoriikan muuri, jonka taakse hän voi piiloutua, jos joku epäilee hänen ostaneen itselleen tytön Takamaastanin tai Boliguayn tyttömarkkinoilta. Ehehei, hänellä oli romanssi, tyttö tuli omasta tahdostaan häntä iskemään, ja jos hän sitten antoikin tytölle rahaa, niin tottahan toki hänen velvollisuutensa rikkaasta länsimaasta tulleena turistina on auttaa köyhän maan köyhää neitoa. On varsin mahdollista, että tällainen mies on seksuaalisesti niin osaava, että hän pystyy tuottamaan neidolle seksuaalista nautintoa. Tai sitten tyttö vain on hyvä feikkaamaan orgasmia. Mutta sehän kuuluu hyvän huoran ammattitaitoon.

On tosiaankin olemassa miehiä, jotka eivät tiedä olevansa huoran pokia. Tai on tilanteita, joita mies - ja kenties nainenkaan? - ei miellä yksiselitteisesti prostituutioksi, mutta joissa raha kuitenkin vaihtaa omistajaa. On prostituoituja, jotka eivät tiedä tai miellä olevansa prostituoituja. Esimerkiksi Pro-tukipistettä käsitelleissä artikkeleissa on useammin kuin kerran mainittu, että sinne ottaa yhteyttä naisia, jotka pitävät itseään erikoistapauksina eivätkä tiedä, kuuluvatko heidän asiansa Pro-tukipisteelle ollenkaan, "en minä nyt oikein tiedä, olenko minä tällä alalla". Kuitenkin asianomainen nainen on saattanut jo parin vuoden ajan toimia hyvinkin ammattimaisesti prostituoituna. Hän vain ei itse koe asiaa niin, koska hänkin on tottunut ajattelemaan, että "prostituoitu" on katuojassa hytisevä narkomaani, jolla ei ole minkäänlaista elämänhallintaa eikä kykyä vaikuttaa asioihinsa. Lisäksi olot, joiden puitteissa hän on ajautunut prostituoiduksi, ovat saattaneet hänen mielestään olla niin henkilökohtaiset ja ainutlaatuiset, ettei niitä voi verrata "oikeiden prostituoitujen" traumaattiseen taustaan.

Tarinan opetus on, että kaikki naiset tosiaan ovat (potentiaalisia) huoria ja kaikki miehet (potentiaalisia) huoran pokia. Minä en oikeastaan ole parempi kuin ne miehet, jotka asioivat huorissa. Esitän asian mielelläni itselleni niin, että olen kieltäytynyt käymästä huorissa jonkin miehisen kunniantunnon takia - OIKEAN MIEHEN on aina saatava ilmaiseksi, tiedättehän. Mutta aivan yhtä hyvin asian voi tulkita niin, että olen ollut liian nynny moiseen. Vastaavasti naislukijani ei pohjimmiltaan ole sen parempi kuin huora, tai ei ainakaan voi väittää, että on jokin näkymätön, ylittämätön ja absoluuttinen linja, joka erottaa hänet huorasta.

Prostituution aiheuttamia ongelmia lievitettäessä pitäisikin lähteä siitä, että kaikki me saatamme joutua prostituoimaan itseämme tai käymään huorissa - että kukaan meistä ei ole maagisella tavalla liian hyvä moiseen. Siksipä kaikkien tulisi tykönänsä miettiä, millaisen lainsäädännön haluaisi olevan voimassa, jos itse olisi huora tai huoran poka.

Luonnollisesti feministit ja profeministit, jotka luulevat olevansa moraalin ainoita omistajia, eivät vaivaudu miettimään asiaa tästä näkökulmasta. He kun eivät taida tuntea sitä vapahtajaa, joka liikkui huorien ja alempitasoisten miesten seurassa.

Jon

2006-04-09T03:25:00.000-07:00

Suomalaisen elokuvan festivaali on nyt viikonlopun edellä ja sen aikana ollut meneillään, valitettavasti vanhan äijän jaksaminen ei ole riittänyt kovin innokkaaseen seuraamiseen, vaikka päävieraana on niinkin huomattava suuruus kuin Vesa-Matti Loiri. Alun perin minun piti nähdä Jussi Pussi, mutta kun Maria ei päässyt tulemaan, hankin sen muhkean Spede-kokoelmani jatkeeksi DVD:llä, jotta saatoimme katsoa sen yhdessä. Sen sijaan kävin eilen katsomassa "80-luvun suomalaisen miesahdistuselokuvan" lippulaivan ja kaikkien "nuoren miehen rajujen odysseiojen" äidin, eli Jonin. Jon on Kari Väänäsen näyttelemä öyhöttäjänuorukainen, joka "jäsentymättömän ahdistuksen vallassa" ajautuu ensin kaverinsa kanssa tappeluun pikaruokapaikassa ja hakkaa sen jälkeen tyttöystävänsä. Molemmat teot ovat aiheellisia ja psykologisesti motivoituja ja ymmärrettäviä, myös ja varsinkin tyttöystävän hakkaaminen. Jälki on kuitenkin kummassakin tapauksessa rumaa, joten poliisia pakoon on lähdettävä aina Jäämeren rantaan hakemaan töitä norjalaisesta kalatehtaasta. Siellä elämä sujuu ryypäten ja rällästäen enemmän kuin töitä tehden. Kielenä käytetään uskottavan kankeaa kouluruotsia, johon sekoittuu aivan yhtä uskottavasti yhä enemmän norjaa elokuvan loppua kohti mentäessä.

Jon sai muistaakseni aika ristiriitaiset arvostelut, nuorukaisena lukemissani lehdissä voittopuolisesti kielteiset: siihen aikaan luin elokuvakritiikkejä pääasiassa Suomen Kuvalehdestä, jollen väärin muista. Festivaaliohjelmasta ilmeni, että Jonia oli moitittu liian ohuista naiskuvista, mikä on tietenkin koodi-ilmaus sille, että naiset esitetään uskottavan neuroottisina, rajoittuneina tai tyhminä - sanalla sanoen inhimillisinä ihannoinnin sijasta.

Kyllä Jon nyt kannatti katsoa, mutta silloin kun itse olin tulossa Jonin päähenkilönuorukaisen ikiin, olisin tuskin kyennyt samastumaan häneen. Luultavasti olisin tapani mukaan paheksunut sitä, että elokuvan päähenkilöksi on taas kerran valittu öyhöttäjä ja rällääjä, koska valtakulttuuri odottaa nuorten miesten aina olevan tappeluihin sotkeutuvia öyhöttäjiä ja rällääjiä ja sortaa meitä kilttejä nörttejä. Nykyisin olen jo oppinut suhtautumaan asioihin nyansoidummin ja nähdä Jonin kohtalon yleispätevämpänä kuvauksena nuoren miehen kohtalosta, joka kyllä sopii pitkälti myös nörttimiehiin. Esimerkiksi tyttöystävän kanssa joudutaan riitoihin siksi, että tyttö raahaa Jonin taidenäyttelyyn. Kyseessä on 80-luvun performansseja ja ajan muita naurettavuuksia parodioiva, groteski tilaisuus, jossa "taiteena" esitellään esimerkiksi taidemuseon käytävillä ravaavaa hevosta tai ammeessa nakupellenä istuvaa nuorta pimua. Tyttöystävä ei itse ymmärrä taiteesta paljoakaan (ja kukapa tämäntyyppisestä "taiteesta" ymmärtäisikään), mutta nakupelle neito saa häneenkin eloa: hän ryhtyy tiedustelemaan vaativasti poikaystävältä, haluaisiko tämä olla sukupuoliyhteydessä nakupellen kanssa ja onko tällä paremmat rinnat kuin hänellä. Eli näkyville saadaan muutamin vedoin suomalaisen naisen huono itsetunto: taidenäyttelyyn mennään kun halutaan olla kultturelleja (koska naisen kuuluu olla), mutta siitä ei itse ymmärretä muuta kuin tissit, joista sitten saadaan kelpaamattomuuden ja alemmuuden tunteita. Poikaystävä vakuuttelee ilman muuta, että oma kulta on hänelle haluttavampi kuin joku näytteillä istuva nakupelle (jota tyttöystävä sitä paitsi on vienyt hänet katsomaan), mutta tyttö ei usko. Tietyssä vaiheessa poika sitten korottaa äänensä, jolloin tyttö miltei ilahtuneena alkaa paheksua: "Älä huuda mulle", ja sen jälkeen tulee se vanha kunnon mä-en-ikinä-lähde-minnekään-sun-kanssa-jollet-sä-osaa-käyttäytyä -litania. Lopulta mennään pihalle, ja siellä tyttöystävä saa köniinsä.

Myös pikaruokapaikan pirstominen näyttää nyt psykologisesti mielekkäältä ja motivoidulta kohtaukselta: rähinöintiin ajaudutaan nuorten miesten kaveruussuhteeseen tai nuorten miesten porukan sosiaaliseen dynamiikkaan kuuluvista syistä, ja yhteiskunnan ainoa suhtautumistapa tähän on nähdä nuoret miehet poliisin hoidettavana ongelmana. Kukaan ei pohjimmiltaan odotakaan nuorten miesten tekevän muuta kuin rähinöivän ja öyhöttävän. Jon ei ilmeisestikään viihdy ryyppäävän retkun roolissaan, ja on hänellä jonkinlainen moraalikin: Norjassa hänen tyttöystävänsä (luonnollisesti hänellä piisaa lohduttajanaisia, onhan hän jännittävä ja viriili öyhöttäjä) vuokraemäntä hakkaa lastaan, mistä Jon on aidosti järkyttynyt ja suutahtaakin emännälle kerran avoimesti. Ongelma on se, että se on tasan ainoa rooli, mikä hänelle, tai nuorelle miehelle, on tarjolla.

Loirin esittämä Öljys-Heikki on kehittänyt taiteeksi rahan pummaamisen norjalaisilta kaljaan. Kaljaa elokuvassa juodaankin lahjakkaasti, ja Loiri kertoi näytännön edellä, että viikkoja kestäneiden Jäämeri-kuvausten aikana koko elokuvaseurue ravitsi itseään mainitulla jalolla juomalla varsin reippaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että sponsorina toimi paikallinen panimo. Luultavasti ainakin kännäämis- ja spurguilukohtaukset onnistuivat tämän takia erinomaisesti - niissä on varsin autenttinen ja uskottava meininki, mutta niitä olisi elokuvan kärsimättä voinut olla hieman vähemmän. Siinä vaiheessa kun norjalaiset sotilaat heittävät jo neljättä kertaa Jonia, Öljystä ja näiden kännärikavereita ulos sotilasalueelta, jossa heidän lempikännäilypaikkansa, vanhan Hvalen-nimisen troolarin irtohytti, sijaitsee, katsoja alkaa jo pikkuhiljaa tympääntyä, vaikka vitsi ensimmäisellä kerralla olikin oikeasti aika hyvä.

Tietyssä vaiheessa Jon raivostuu Öljys-Heikille ja karjaisee, ettei hän jatkuvasti halua ryypätä kaljaa ja että hän haluaa mennä töihin. Tämä jää pitkälti samanlaiseksi irtonaiseksi vastuullisuuden osoitukseksi kuin ärähdys lastaan hakkaavalle äidille. Lapsen isä ymmärtää ärähdyksen psykologisesti oikein, eli merkiksi Jonin miehistymisestä ja aikuistumisesta. Hän pitää Jonille mies miehelle -puhuttelun, jossa hän toisaalta lupaa Jonille tukea työnhaussa, mutta toisaalta haluaa pojan pysyvän hiljaa siitä, että äiti hakkaa lasta. - Sanoma on se, että nuoren miehen hyvyys ei muuta maailmaa (äiti saa edelleen lyödä lastaan) ja että nuoren miehen osoittamaa vastuullisuutta ja moraalisuutta ei arvosteta, paitsi ehkä jonkinlaisena pääsylippuna kunnon ihmisten luokkaan. Tämä on mielestäni aika osuva oivallus. Tässä kohdassa tulee myös näkyviin öyhöttäjä-Jonin ja kilttien nörttipoikien perimmäinen kohtalonyhteys tässä kulttuurissa elävinä nuorina miehinä. Luulenpa, että Lord Boredom on samaa mieltä kanssani. Moraalinen käyttäytyminen on yksinkertaisesti jotain sellaista, mitä nuorelta mieheltä ei odoteta. Moraalinen nuori mies on kuin yksisilmäinen sokeiden valtakunnassa - ei todellakaan kuningas, vaan pelottava friikki.

"Moraalisuudella" tarkoitan siis itsenäistä moraalisuutta, en todellakaan sellaista teeskentelyä, joka ilmenee naisvaltaisiin hyvyydelläpröystäily- ja oikeassaolotilaisuuksiin menemisenä. On täysin normaalia, että miehet menevät niihin moraalisuudella pröystäilläkseen ja inuakseen siinä sivussa pillua; ja naiset joko oikeasti ovat niin tyhmiä, että menevät tähän halpaan, tai sitten niin pelinaisia, että ymmärtävät yskän. Noissa tilaisuuksissakin luonnollisesti ATM on ATM ja YTM on YTM, sillä ne, jotka niihin menevät oikeasti aitoa solidaarisuuttaan ja nuoren miehen idealismiaan demonstroidakseen, jäävät niissäkin pillua vaille aivan kuten kaikkialla muuallakin, missä tätä hyödykettä on liikenteessä.

Vatikaani ärähti

2006-04-06T23:28:00.000-07:00

Sen jälkeen kun kommunismi romahti, poliittinen katolisuus on Puolassa mellastanut jokseenkin hillittömästi, mutta kaikella tuntuu olevan rajansa. Redemptoristipappi - onkohan tälle parempaa suomalaista termiä, kun en ole törmännyt sanaan "redemptoristi" koskaan missään suomenkielisessä yhteydessä? - isä Tadeusz Rydzykin johtama radioasema Radio Maryja on tainnut joutua hankaluuksiin: Józef Kowalczyk, paavin nuntius Puolassa, on antanut kyseiselle radioasemalle julkisen varoituksen sen poliittisen toiminnan johdosta. Samalla hän on kehottanut Puolan piispainkokousta "ratkaisemaan lopultakin" Radio Maryjan aiheuttamat ongelmat.

Radio Maryja kuului nykyisen päähallituspuolueen, Prawo i Sprawiedliwośćin ("Laki ja oikeus"), tärkeimpiin tukijoihin vaalien aikana. Sen ansiosta PiS onnistui haalimaan itselleen öyhökatolisten äänet, jotka aiemmin ilmeisestikin jakautuivat useille eri öyhöporukoille ennen kuin PiS tuli maisemiin. 90-luvun alkupuolella sitä vaalikarjaa koki paimentaa omiin aitauksiinsa Stefan Niesiołowskin Zjednoczenie Chrześcijańsko-Narodowe (ZChN), Kristillis-kansallinen yhteenliittymä. Niesiołowski oli lehdissä julkaistuista kannanotoistaan ja kirjoituksistaan päätellen sellainen kärisevä äijän rähjä, että luulin häntä hyvin vanhaksi mieheksi ja oletin hänen sittemmin jo kuolleen vanhuuteen, mutta itse asiassa hän on syntynyt vuonna 1944, eli on vasta äskettäin päässyt kuudenkymmenen ikiin. Silloin kun seurailin tarkemmin Puolan politiikkaa, hän oli viidenkymmenen korvilla. Puolan nykyisestä suuntauksesta kertonee jotain se, että Niesiołowski ei ole PiSin jäsen, vaan toimii maltillisempien kristillisdemokraattien Platforma Obywatelska -puolueessa.

Radio Maryja on tullut surullisen kuuluisaksi homovihan levittäjänä - esimerkiksi homoihin kohdistuvilla väkivallanteoilla on nykyään käytännössä hallituksen tuki Puolassa - mutta sen lisäksi se on ankaran antisemitistinen. Koska Puolassa ei nykyään ole kuin kourallinen juutalaisia, Radio Maryjan antisemitismissä on ennen kaikkea kyse poliittisten vastustajien - olivat nämä juutalaisia tai eivät - leimaamisesta maan edulle vieraiden voimien edustajiksi. Asemaa ovat kritisoineet mm. Varsovan gettokapinan viimeinen eloonjäänyt osanottaja Marek Edelman ja jesuiitoista vuonna 2005 eronnut teologi ja historioitsija Stanisław Obirek, joka on rohjennut aiemmin mm. kritisoida uskovien tapaa palvoa Johannes Paavalia epäjumalana. Edelmanin mukaan aseman antisemitistinen julistus on samalla tasolla Der Stürmerin kanssa.

Isä Tadeusz Rydzyk johtaa Radio Maryjan ohella kokonaista mediakonsernia, johon kuuluu oma televisiokanava (Telewizja Trwam eli "Kestän" tai "Jatkan") ja oma lehti, Nasz Dziennik eli "Meidän lehtemme". Hänellä on myös oma kaaderikoulu, Yhteiskunnallisen kulttuurin ja mediakulttuurin korkeakoulu. Näitä laitoksia johdetaan Lux Veritatis- eli Totuuden valo -säätiön välityksellä. Mistään Berlusconista ei kuitenkaan voida puhua, sillä vaikka isä Tadeusz on tärkeä mediavaikuttaja, hän keskittyy omaan kohderyhmäänsä eli kiihkokatolisiin ikäihmisiin. Nuoria kuuntelijoita hänen radiollaan tuskin on samassa määrin.

Joka tapauksessa isä Tadeusz on katolisen kirkon pappi, ja häntä sitoo viime kädessä kirkkokuri. Nuntiuksen kirjeen sävy oli Polityka-lehden kommentaattori Adam Szostkiewiczin mukaan niin jyrkkä, että moista ei ole puolalaisessa kirkollisessa elämässä aikaisemmin juurikaan koettu, ja piispoilla ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin tarttua asiaan. Nuntius on patistellut heitä toimiin jo aikaisemmin, mutta ilmeisesti ketään ei ole huvittanut lykätä käsiään tähän törkykasaan.

Kuten arvata saattaa, isä Tadeuszin käsikassaroina toimii useita kääntymyksen tehneitä entisiä kommunisteja, jotka aikaisemmin saarnasivat proletariaatin diktatuurin ihanuudesta ja Neuvostoliiton suurenmoisuudesta. Antisemitismiä he lienevät julistaneet jo ennen vanhaan, joten toimenkuva ei pohjimmiltaan ole hirveästi muuttunut. Juutalaisuudesta he ovat epäilleet jopa Antoni Macierewiczia, toisinajattelijataustaista katolista oikeistopoliitikkoa ja yhdenaikaista Kristillis-kansallisen yhteenliittymän isoa kihoa. Tämä siksi, että kommunismin aikana Macierewicz toimi yhteistyössä Puolan nykyisessä poliittisessa kartassa sekulaareiksi vasemmistolaisiksi luokiteltavien silloisten toisinajattelijoiden Adam Michnikin ja Jacek Kurońin kanssa. Puolalainen sanoisi, että tilanne on kuin Sławomir Mrożekin novelleista: entiset kommunistit syyttelevät entistä toisinajattelijaa liiasta vasemmistolaisuudesta. Mutta olihan muistaakseni itse Hitlerkin sitä mieltä, että kommunistista saa aina hyvän natsin, kun taas kaikenlaiset sosiaali- ja muut demokraatit pitää panna leiriin ja kaasuun, koska sellaisista ei kuitenkaan tule kunnon hammaspyöriä totalitarismin koneistoon. - Macierewicz itse ei ollut asiasta pahoillaan, koska hänen näkökulmastaan Radio Maryja kuitenkin edustaa meikäläisiä.

Yksi isä Tadeuszin uskollisimmista avustajista on Edward Prus, joka neuvostoaikoina pelotteli puolalaisia fasistisen ukrainalaisen nationalismin uhalla. Prusia on useaan otteeseen julkisesti syytetty KGB:n ja Puolan kommunismin aikaisen tiedustelupalvelun agentiksi; ainakin hänen ukrainalaiskirjoituksensa olivat ilmeisestikin KGB:n propagandaa, katsoo Bohdan Osaczuk, puolalais-ukrainalaista yhteistyötä kannattava valtiotieteilijä. Nykyään Prus on puolestaan julistanut ihannoivansa "pannationalismia" ja "antikommunisteja ja uusfasisteja", jotka ovat hänen mielestään kommunisminvastaisen taistelun sankareita ja joiden ansioksi hän lukee kapitalistisen järjestelmän palauttamisen entiseen neuvostoblokkiin. Itse asiassa hänellä taitaa olla edelleenkin ystäviä Venäjällä, koska hänen nykyiset juttunsa vaikuttavat puolalaiselta versiolta duginilaisesta kansallisbolševismista.

Pitemmittä puheitta...

2006-04-06T00:04:00.000-07:00

Minua ei kovin usein hävetä olla suomalainen. Mutta joskus sitä tekee mieli vajota maan alle. Katsokaa tätä linkkiä, jos ruoansulatuksenne kestää.

Veikkaan, että Perkolan Tommia tämä ei hämmästytä pätkääkään: hän on tunnetusti sitä mieltä, että mikä tahansa nykyajan ammattimuusikkobändi pesee heti kättelyssä kaiken, mitä 70-luvulla on tehty. Hämmentävämpää on huomata hänen olleen oikeassa jopa naiskauneuden kehityksen suhteen. Tosin joka aikakauden kauneuskäsityksiin vaikuttavat ajan tavat trimmata ja customoida nuoria tyttöjä: 70-luvun missi ei näytä meidän silmissämme kaunottarelta, koska häntä ei ole puleerattu eikä koristeltu nykyaikaiseen tapaan.

Taas kerran lukupäiväkirjasta

2006-04-04T12:38:00.000-07:00

Se henkilökuvakokoelma Daoine Dathúla an Iarthair on sitten melkein luettu. Iirinkielinen Irlanti tuntuu olevan täynnä merkillisiä kylähulluja, joita kukaan ei takuulla keksisi omasta päästään, mutta aivan erityisesti minulle jäi mieleen yksinkertainen maalaismies, joka arvosti hyvin paljon kaikkia vankilassa istuneita. Irlannin historiassa syyttömiä, nälkäänsä varastaneita ja kansan ihailemia kapinallisia on tunnetusti vainottu niin kauan, että vankilassa istumista ei pidetä minään varsinaisena häpeänä. Irlanninenglannissa esiintyy kummallinen sanonta felons for our land, raskaita rikollisia isänmaamme tähden, jolla tarkoitetaan isänmaallisista syistä brittivankiloissa istunutta henkilöä. Näytelmässään An Giall, josta on olemassa myös englanninkielinen, music hall -farssiksi työstetty versio The Hostage, Breandán Ó Beacháin irvaili sijoittamalla salaisen IRA-tukikohtansa dublinilaiseen bordelliin. Bordellia... ei kun salaista tukikohtaa johtaa vanhuudenhöperö IRA-veteraani nimeltä Mösjöö, ja bordellissa majailee kantakundeina eriasteisia rosmoja. Kun eräs heistä joutuu vankilaan, Mösjöö julistaa, että hän kärsii rangaistusta isänmaan edestä, vaikka hän on todellisuudessa lusimassa tuomiota jostain ihan tavallisena kunnon rikollisena. ("Tavallisella kunnon rikollisella", ordinary decent criminal, ainakin Pohjois-Irlannin lainvalvojien slangissa tarkoitetaan henkilöä, jonka rikos ei liity terroristitoimintaan, vaan on jotain ihan tavallista omaisuus- tai henkirikollisuutta, esim. selvä varkaus tai kuolemaan johtanut kännipäissä käyty käsirysy. Tosin esimerkiksi huumekaupan puolella puolisotilaalliset ryhmät valvoivat ja valvovat varmaan vieläkin sitä, kuka missäkin saa tajusteita myydä. Väärässä paikassa hasista kaupanneet saivat perinteikkään luodin polvilumpioonsa.)

Daoine Dathúla an Iarthair siis kertoi tällaisesta naiivihkosta maalaismiehestä, joka arvosti sankareina kaikkia vankilan käyneitä miehiä. Hän koetti päästä mukaan paikallisten IRA-miesten rientoihin, muttei häntä pidetty riittävän älykkäänä. Vankilaan hänkin kuitenkin halusi ihailemiensa vapaustaistelijoiden tapaan, joten hän päätti syyllistyä rikokseen. Hän teki sitten pari tuhopolttoa, jotka tunnusti, mutta ensimmäisellä kerralla todisteet eivät riittäneet, ja mies vapautettiin. Toinen tuhopoltto onnistui paremmin, ja ukkeli pääsi Mountjoyn vankilaan lusimaan. Vuoden vankilakeikka oli hänelle lähinnä loma, ja hyvänahkaisena, mukavana irlantilaismiehenä hän tietenkin ystävystyi niin vartijoiden kuin muidenkin vankien kanssa. Vankilasta päästyään hän oli sitten mielestään oikea isänmaallinen urho - pohjalaisittain sanottaisiin kai, että hänestä oli tullut oikea "rautafanki" - ja hän piti jatkuvasti pilkkanaan paikkakunnan IRA-miehiä, jotka eivät olleet edes vankilassa istuneet, kuten hän.

Näin siis ennen vanhaan idyllisessä Irlannissa, kun kaikki puhuivat iiriä ja elämä oli muutenkin rennompaa.

Komentoorat, jälkisatoa

2006-04-01T11:25:00.000-08:00

Puhutaan nyt vielä komentoorista. Kunniaylikomentoora kirjoitteli omassa päiväkirjassaan seuraavanlaisia:

Joillakin menee joskus äiti- tai isäsuhde vituralleen. Siitä seuraa tietty kaikenlaista. Esimerkiksi sellaista, että neljääkymmentä käyvät akateemisen koulutuksen saaneet miehet puhuvat kuin räkänokkakakarat anaalivaiheen ja uhmaiän kukkuloilla.

Keksi nyt jo jotain uutta. Äiti- ja isäsuhteeseen vetoaminen on jo poissa muodista, sitä paitsi feministitkin ovat käsittääkseni aktiivisesti osallistuneet Freudin jalustaltakaatamiseen. Tuo räkänokkakakaroihin rinnastaminenkin olisi myös moraalisesti rahtusen oikeutetumpaa sellaiselta ihmiseltä, joka itse olisi osoittanut joskus jotain viitteellisiä merkkejä kyvystä asialliseen keskusteluun ja kypsyyteen. Ei siksi että komentooria moraali koskaan kiinnostaisikaan, paitsi muiden moraali. Tässä(kin) suhteessa feministikomentoorat ovat täysin vanhojen hyvien vanhoillisten komentooratanttojen kaltaisia.

He selittävät jänisräikkäänsä pyöritellen, että feminismiin kuuluu olennaisena osana raiskaussyytteiden keksiminen tai että feminismi taistelee sen puolesta, että raskaana olevilla on oikeus vetää crackia naamariin.

Juu eihän kukaan feministi koskaan ole leimannut miehiä järjestään raiskaajiksi, kukaan feministi ei ole koskaan vaatinut miehille rangaistusta tekaistuista raiskauksista eikä kukaan feministi varsinkaan ole koskaan polttanut tupakkaa saati juonut viinaa. Feministit ovat aina olleet sillä kannalla, että on parempi vapauttaa syyllinen kuin tuomita syytön raiskauksesta, ja feministit ovat aina olleet tytöille hyvinä esikuvina terveissä ja päihteettömissä elämäntavoissa, eikä siteeraamani ylikomentoorakaan ole ikinä viinaan koskenut saati tupakkaa poltellut. Näinhän se tietysti on, kun teidän ylhäisyytenne niin väittää. Ja nimimerkki Isosiskohan on tunnetusti ollut hyvin ilahtunut siitä, että Raha-automaattiyhdistyksen kampanjassa on puututtu naistenkin alkoholiongelmaan.

Heidän mielestään naisissa ylipäätään on vikaa, ja feministi on tavallaan äärinainen, jolla on myös extreme-kokoiset naislajityypin heikkoudet.

Aleksandr Solženitsyn joutui Vankileirien saariston julkaistuaan sellaisten väitteiden kohteeksi, että hänen kirjansa "asettaa yhtäläisyysmerkin fasistimurhaajien ja tavallisen neuvostoihmisen välille". Solženitsyn vastasi tähän - muistista siteeraten: Pieni korjaus. Fasistimurhaajien ja Tšeka-NKVD-MGB-KGB-murhaajien välille - kyllä, niin asetan. Kun taas propagandisti vetää siihen samaan lokaan kaikki 'tavalliset neuvostoihmiset', jotta meidän murhaajiemme olisi helpompi piiloutua heidän joukkoonsa. Aivan samalla lailla kiihkofeministien on helppo piiloutua muiden naisten joukkoon ja taakse, niin kauan kuin nämä muut naiset eivät karkota kiihkofeministejä joukostaan ja sanoudu heistä irti.

No, tällainen mies kuitenkin löytää itselleen yleensä naisen ja työn (itse asiassa se todistaa vähän sen puolesta, että me naiset valitsemme toisinaan toooooodella kusipäisiä miehiä itsellemme)

Juu, hienoa että markkina-arvoteoria on hyväksytty sielläkin päin ja että naisia saa hänenkin mielestään sitä varmemmin, mitä kusipäisempi on. Tätähän me Henkan ja kumppanien kanssa olemme inttäneet siitä asti kun Suomeen perustettiin Blogistan.

Ehkä jokaisen meistä pitäisi joskus miettiä, mitä totuuksia hakkaamme fundamentalisteina toisten päihin.

Niin varmasti pitäisikin. Mikset sinä koskaan ole yrittänyt?

No, se siitä.

Ystävällinen lukija Erastotenes Aleksandrialainen (saatan erehtyä, mutta eikö nimen oikea muoto ollutkaan Eratostenes?) kommentoi edellistäni sikäli perusteellisesti, että lienen velvoitettu vastaamaan hänelle perusteellisesti.

Hyvä ja maltillinen kirjoitus Panulta. Haluaisin kuitenkin esittää moitteen taktiikasta: Olisi parempi, jos sanoisit olevasi feministi, sillä a on hyvin voisit sellaisesta käydä. Nyt olet feministeille mallivihollinen, joka räksyttää aidan takaa ja jota on helppo joukolla lyödä. Jos kutsuisit itseäsi feministiksi ja ainoastaan moittisit matriarkaattia, joka nyt patriarkaatin tultua lyödyksi, on ottanut sen paikan, olisi sinulla enemmän vaikutusta.

Valitettavasti tuo ei ole kovin hyvä idea, ja suoraan sanoen sitä on jo kokeiltu käytännössä. Kokeilusta on seurannut reaktioita, jotka ovat olleet huomattavasti esimerkiksi tämän blogin herättämiä raivokohtauksia ankarampia. Feministejä ei ole vuosikausiin voinut arvostella, koska pienikin kyseenalaistaminen on johtanut raivokkaisiin ja asiattomiin reaktioihin.

Veli Erastotenes ei ymmärrä alkuunkaan totalitaaristen liikkeiden todellisuutta. Niiden pahin vihollinen ei ole koskaan se avoin ja selkeä vihollinen, joka hyökkää pahki. Pahin vihollinen on nimenomaan se, joka katsoo olevansa samaa väkeä, ajavansa samaa asiaa, mutta ei ole totalitaristi. Kommunistien pahin vihollinen oli kolmikymmenluvun Saksassa nimenomaan sosiaalidemokraatti, joka antoi ymmärtää, että oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan olisi päästävissä antamatta kaikkea valtaa kommunisteille. Hyvä vihollinen oli porvari, koska hänen vihamielisyytensä oli odotettavissa ja oikeaa.

Minä olen pari kertaa jo idealistisina profeministiaikoinani yrittänyt arvostella feministejä ikään kuin uusvasemmistolaisen alakulttuurin sisäisestä näkökulmasta. Se raivoisa ja halveksuva reaktio, jonka siitä hyvästä sain niskaani, oli niin pelottava, että mieluummin siirryn kokonaan kyseisen alakulttuurin ulkopuolelle ja hyökkään feministejä vastaan ulkoapäin. Jos yrittäisin arvostella jotain sisältäpäin, henkihän siinä olisi vaarassa. Ei pidä kuvitella voivansa ylipuhua natseja, stalinisteja eikä muitakaan murhaajia pois hulluudestaan toimimalla heidän liikkeensä sisäisenä oppositiona, koska se on ehdottomasti maailman vaarallisin posti: siinä uhkaavat sekä liikkeen sisäiset puhdistukset - "pitkien puukkojen yö" - että liikkeen fanaattiset vastustajat. Ei kannata olla Buharin eikä Ernst Röhm.

Sinä olet feministi, jos sillä tarkoitetaan tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Jos me päätämme määritellä sanan noin, sitä vastaan on vaikea käydä. Tämän jälkeen sinun mielipiteistäsi tulee eräs feminismin suuntaus etkä karkoita mahdollisia feministilukijoitasi välittömästi puolustusreaktion taakse.

Hah hah hah hah hah. En karkoita mahdollisia feministilukijoitani puolustusreaktion taakse, vaan saan heidät oveni taakse kyttäämään. Feministit ovat olemuksellisesti ja määritelmällisesti ennen muuta demokratiaa vihaavia vallanhimoisia roistoja, ja mitään he eivät vihaa niin paljon kuin sitä, että joku sanoo olevansa feministi, muttei alistu komentoorien totalitaariseen valtaan. Kapina omassa liikkeessä on totalitaariselle sortajalle, Stalinille, aina se suurin ja pelottavin vaara, ja siksi omaa liikettä pitää säännöllisesti puhdistaa toista mieltä olevista.

Minä olen juuri sellainen, joka on puhdistettu pihalle profeminismistä. Onneksi ei keskitysleirille, koska ihan vielä komentoorat eivät kontrolloi yhteiskuntaa. Mutta älkää hetkeäkään kuvitelko, että feministit eivät kykenisi murhatekoihin, totalitaristisen diktatuurin pystyttämiseen, kaasukammioiden rakentamiseen ja muihin vastaaviin tekoihin.

Luonnollisesti he ilkkuvat, että kylläpä miehet nyt pelkäävät, kun tällaisia piruja rupeavat maalaamaan seinille. Mutta tosiasia on, että totalitaaristen valtioiden hirmuteot syntyvät siitä, kun valtion ottaa haltuunsa tiiviisti keskinäisellä toverikurilla koossa pysyvä porukka, joka on toisilleen uskollisempi kuin oikeusvaltiolle, isänmaalle ja demokratialle. Vuonna 1915 Turkissa määräsivät asioista ittihadistit (nuorturkkilaiset). Vahakn Dadrian siteeraa artikkelissaan The Comparative Perspective of the Armenian and Jewish Cases of Genocide: A Sociohistorical Perspective armenialaisten kansanmurhaa organisoinutta turkkilaista majuria, joka sanoi: "Jos [ittihadisti]puolue käskee minua tappamaan isäni, en epäröi hetkeäkään." Dadrian lisää siihen, että toisin kuin valtiollinen auktoriteetti, tällainen epämuodollinen auktoriteetti on täysin vastuun ja tilivelvollisuuden ulkopuolella, joten sen nimissä hirmuteot onnistuvat varsin vaivattomasti. No, eikö feminismi muka ole tiiviin toverikurin koossapitämä yhteisö? Esimerkiksi täällä Blogistanissa yksikään nainen, ainakaan tunnustautunut feministi, ei juuri koskaan omasta aloitteestaan tuomitse feministikomentoorien törkeyksiä, vaan pikemminkin ymmärtää ja silittää myötäkarvaan komentooria täysin riippumatta siitä, miten alhaisia törkeyksiä siitä suunnasta lentäisikin. Suurinta osaa Blogistanin naisista komentoorat vievät kuin pässiä liekanarussa.

Muuten, feminismillä ei tietenkään tarkoiteta tasa-arvon ja ihmisyyden ideaalien puolustamista. Feminismillä tarkoitetaan vallanhimoa, valehtelua ja fasistoidia epäinhimillisyyttä. Jos feminismi puolustaa tasa-arvon ja ihmisyyden ideaaleja, niin Hitler oli partiopoika ja Kuropatyyn ei ole haudattu ainoatakaan niskalaukauksella ammuttua.

Toisaalta jotenkin epäilen, ettei sinua edes haluta saada kannattajia. Mieluummin nautit vihollisista, joita vastaan voit terävällä kynälläsi. Luonteesi on sen verran aristokraattinen, että nauit ollessasi yksin alhaisen rahvaan yläpuolella.

Ei tuokaan ihan väärään osu, mutta kyllä minä olen aidosti peloissani, huolissani ja vihoissani siitä, mitä feministit tekevät tälle yhteiskunnalle. Feministeistä mieleeni tulevat lähinnä Sawney Beanin klaani ja Mario Vargas Llosan romaanissaan Andien mies kuvaamat Loistavan Polun partisaanit, jotka murhaavat kaikki äärimmäisen julmalla tavalla ja joiden kanssa ei voi väitellä, koska heillä on teoria, joka todistaa syyttömät syyllisiksi ja kieltää kaiken inhimillisen kohtaamisen heidän kanssaan, jotta heidät olisi sitten helpompi surmata. Feministien kanssa on jatkuvasti tilanteessa, jossa kommunikaatio on mahdotonta, koska toisella osapuolella on hallussaan lopullinen totuus ja edistyksellinen teoria, jolla arvostelijan mielipiteet selitetään immanentisti vääriksi, hairahtuneiksi, mielisairaiksi ja "huonon äitisuhteen" aiheuttamiksi. Tällaisessa tilanteessa, kun ollaan eri maailmoissa, jäljelle ei todellakaan jää mitään muita vaihtoehtoja kuin täydellinen eristä(yty)minen tai väkivaltainen yhteenotto.

Sana "emansipaatio" on muuten mielenkiintoinen. Antiikin Roomassa perheenpää käytti kaikkiin omaisiinsa, palvelijoihinsa ja orjiinsa ehdotonta valtaa. Emansipaatio oli toiseksi kovin rangaistus, jonka hän saattoi antaa pojalleen. (Kovin oli kuolemantuomio.) Emansipaatiossa poika vapautettiin perheenpään vallasta. Riippui täysin siitä, miten paljon poika sai mukaansa omaisuutta, oliko emansipaatio lahja vai rangaistus. Isä saattoi ajaa poikansa alastomana ulos.

Onkin sopivaa, että feministit haluavat emansipoida rakastettusi. Mikä olisikaan sen mukavampaa kuin viedä heitä vastaan kapinoivalta rakkaiden tuki ja turva. Tätähän emansipaatio alunperin tarkoittaa.

Ja sitä se tarkoittaa feministien sanastossa edelleenkin. Ketä se hämmästyttää?

Umarł Stanisław Lem!

2006-03-28T14:15:00.000-08:00

Stanisław Lem on nyt sitten kuollut. Lisää kirjoitan pidettyäni hiljaisen hetken ja tutustuttuani puolalaiseen nettitarjontaan.

Kun mietin, mikä Lem oli ensimmäiseni, se taisi olla tuo Solaris. Aloitin scifin lukemisen noin kaksitoistavuotiaana, samoihin aikoihin kun aloin oikeasti kiinnostua luonnontieteistä ja erityisesti kemiasta. Ala-asteella olin hyvä matematiikassa, mutta luonnontieteelliset aineet, joita siellä tunnetusti oli vähänlaisesti - tärkeimpinä biologia ja maantieto, joita tunnetusti opetettiin samoilla tunneilla - eivät napanneet. Kyllähän minä niistä yhdeksikköjä sain, mutta nykyään nimenomaan geologisen yleissivistykseni ohuutta pahoittelen kovastikin.

Luin silloin aika paljon sellaisia scifikirjoja, jotka menivät selvästi pikkupojalta yli hilseen. Itse asiassa scifillä oli aika paljon osuutta siihen, että opin lukemaan sellaisiakin kirjoja, joita suureksi osaksi en käsittänyt, ja mielsin sen täysin normaaliksi toiminnaksi. Solaris kuului ehdottomasti siihen osastoon. Myös Tarkovskin elokuvan taisin nähdä televisiosta aika nuorena. En itse asiassa ole aivan varma siitä, näinkö sen jopa ennen kuin luin itse kirjan.

Tuntuu merkilliseltä ajatella, että Lemin tuotannosta on merkittäviä osia vielä suomentamatta. Jo silloin ennen vanhaan hänen teoksensa eivät tuntuneet loppuvan koskaan: Solariksen jälkeen tuli Nuha - joka muuten on myös ensimmäisiä puolaksi koskaan lukemiani kirjoja, minulla on jossain oikein nätti taskupainos Katarista, jossa on hyvin onnistunut, abstrakti, mutta epämääräisesti "tulevaisuuteen" viittaava kansi. - Kyllä vain, "nuha" on puolaksi katar, ja se on sama sana kuin "katarri". (Katarri taas on puolaksi nieżyt, jos joku ihmettelee.) - Aika varhaisessa vaiheessa taisin lukea myös "Paluun tähdistä" (Powrót z gwiazd), joka on jotenkin jäänyt sivuun sen jälkeen, vaikka noin viisitoistavuotiaana se oli yksi lempikirjojani. Nyt en muista siitä muuta kuin sen, että päähenkilö oli palannut ilmeisesti relativistisella nopeudella tekemänsä avaruusmatkan jälkeen Maahan, jota hän tuskin tunnisti entisekseen, koska se tietysti oli hänen näkökulmastaan kaukaisen tulevaisuuden Maa. Taisi hän onnistua jonkinlaisen rakkaussuhteenkin väsäämisessä. Vieraantuneisuus oli samaa luokkaa kuin "Futurologisessa kongressissa" (jonka nimi on puolaksi tietenkin Kongres futurologiczny) - siinä tosin tulevaisuuteen eksynyt mies pelastetaan takaisin nykypäivään kertomalla, että hänen monikerroksinen utopia-dystopiavisionsa onkin vain kongressiväen niskaan tippuneiden hallusinogeenien aikaansaannosta.

Olin varmaankin tuohon aikaan yläasteikäinen. Muistan lukeneeni Kongressin samoihin aikoihin kun harrastin yliopistotason kemiankirjojen lukemista ja pääni meni sekaisin aminohappojen nimistä. (Kunnon hc-nörtti kauan ennen kuin nörttiys tuli muotiin!!) Lemin teoksille tyypillinen vieraantuneisuuden ilmapiiri kai vetosi sosiaalisesti hyljeksittyyn nuoreen poikaan. Kaikki Lemin päähenkilöt ovat jotenkin hukassa omassa ajassaan, tai siinä ajassa johon ovat joutuneet. Nuhan kertojaminä, amerikkalainen astronautti, on ahdistunut siitä, että moraaliarvot muuttuvat koko ajan, seksuaalisuus jyrää alleen kaiken ja esimerkiksi kansalaisaktivismilla on yhä groteskimpia päämääriä. Futurologisessa kongressissa, josta muuten tulee epämääräisesti mieleen Ruusujen aika -elokuva, koko maailma on hallusinaatiota hallusinaation päällä. - Kuulemma Lemin aiempaan tuotantoon kuuluva teos Śledztwo ("Rikostutkinta") oli Nuhan edeltäjä; Nuha on siitä edelleen kehitetty versio. - Isännän ääni, Głos Pana, oli toinen aikoinaan kiintoisa kirja, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi että se taisi ilmestyä ihan lukioaikojeni lopussa, tai kenties yliopistoaikojeni alussa, ja sehän oli tunnetusti alusta asti selvää että kemian opinnot olivat menossa päin helvettiä, koska sen jälkeen kun aloin harrastaa islantia, kemia ei kerta kaikkiaan enää ollut minun juttuni, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista viiden vuoden ajan. Kirjaan liittyy siis synkkiä mielikuvia alkavista vaikeista kriisiajoista, silloista elämänvaihettani on mahdotonta erottaa kirjan herättämistä tunnelmista.

Lemillä on tietty roolinsa myös lukioaikaisessa saksanharrastuksessani. Silloin kun aloin saada saksan kielestä jonkinlaista otetta, hankin ainaisten Hermann Hessen novellien (minulla taitaa olla kaapissani vieläkin Hessen kootut novellit neljänä saksankielisenä niteenä) ja Thomas Mannin Buddenbrookien, jonka olen lukenut valehtelematta saksaksi lukiolaispoikana (nyt kun yritän työllä ja tuskalla kahlata läpi puisevaa Taikavuorta ja puisevampaa Faustusta, ihmettelen, millä kumman lihaksilla selviydyin nuorena Buddenbrookeista), oheen vaihtelun vuoksi kokoelman Lemin suomentamattomia, mutta saksankielisenä pokkarina hyvinkin saatavissa olevia novelleja lentäjä Pirxin seikkailuista. (Saksaksi niitä on saatavana kaksi kokoelmaa, Terminus ja Die Jagd. Vaikka kustantaja olikin Suhrkamp Taschenbuch, käännökset olivat itäsaksalaisen Verlag Volk und Weltin alun perin julkaisemia, ja niistä löytyi outo sana Skaphander, joka ilmeisesti tarkoitti avaruuspukua. Nyttemmin tiedän, että se oli alkukielen vaikutusta, puolan sanasta skafander, joka taitaa muuten olla alkujaan sukelluspuku.) Olin nähnyt televisiosta venäläisen filmatisoinnin yhdestä Pirx-novellista, sen nimi saksaksi oli Die Verhandlung ja puolaksi muistaakseni Rozprawa, eli oikeudenkäynnistä tai kuulustelusta oli kyse. Neuvostofilmatisoinnissa oli ollut huvittavaa se, että näyttelijät olivat puhuneet edustamistaan kuvitteellisista ylikansallisista robottiyrityksistä niiden englanninkielisillä nimillä venäjänkielisessä yhteydessä. Nykyään moinen olisi normaalia, mutta 80-luvulla ylikansalliset firmat ja venäjän kieli kuuluivat täysin eri todellisuuksiin.

Lem ei itse juurikaan arvostanut Pirx-tarinoita. Ne ovatkin Lemin luomuksista lähimpänä pulp-scifiä. Itse asiassa niissä on jotain arthur-c.-clarkemaista. (Miten tuollainen adjektiivi pitäisi kirjoittaa oikein?) Silti minä pidän niistä, ja lukisin ne mielelläni joskus puolaksikin saksan tai ruotsin sijasta (ne novellit, joita Die Jagd ei sisältänyt, löytyivät ruotsinnosvalikoimasta Rymdpiloten Pirx).

Vaiettu naiseus

2006-03-26T10:20:00.000-08:00

Sivun laitaan on ilmestynyt uusi linkki, "Vaiettu naiseus". Sieltä löytyy kiintoisia uutisia naiseuden pimeistä puolista - niistä, joita naisliike kieltää olemassa olevankaan, mutta joita se samalla innokkaana pyrkii edistämään. Muutamia esimerkkejä:

- Naispuolinen lastenlääkäri auttaa äitiä lapsikaappauksen teossa
- Hämeenlinnan naisvankilan avo-osastolla joudutaan luopumaan äitien oikeudesta tuoda pieni lapsi mukaan vankilaan, koska äidit hakkaavat lapsiaan päntiönään
- Nainen pakastaa vastasyntyneet lapsensa elävältä
- Naisopettaja sekaantuu poikaoppilaaseensa, mutta on liian nätti vankilaan
- Televisiotähti synnyttää poikansa kokaiinipöllyssä ja vetää kokaiinia hätääntyneenä itkevän nelivuotiaan poikansa nähden

Feministit rääkyvät tästä hyvästä tietysti äänensä käheiksi. Niiden mielestä raskaimmankin rikoksen tehnyt nainen pitäisi vapauttaa, jottei syyllistettäisi naisia.

Totuus vapauttaa - edelleenkin

2006-03-26T03:26:00.000-08:00

Kurkimme tässä Marian kanssa entisten äärikristittyjen itseterapiablogia Saastainen huone salavihkaa kuin mitäkin pornolehteä. En ole itse koskaan ollut tuon uskovaisen alakulttuurin jäsen, vaikka on minulla ollut tuttuja sen piirissä, ja olen päässyt vilkuilemaan sitä laidalta. Se uskonnollisuus, jonka kanssa itse olen ollut tekemisissä, on ollut huomattavasti intellektuaalisempaa, ja meidän kokouksissamme Saastaisen huoneen edustamien seurakuntien ja ryhmittymien on ollut yhtä väärässä paikassa kuin he olisivat jossain bordellissa tai yökerhossa (valitsin tahallani mahdollisimman räikeän vertauskuvan). Meilläpäin on oltu enemmänkin Daniel Nylund -henkisiä - itse asiassa Daniel Nylundin teksteistä on ollut minulle paljonkin apua silloin kun Novinha-traumani oli pahimmillaan.

Minun on siis aika vaikea samaistua siihen uskonnollisuuteen, josta Saastaisen huoneen kirjoittaja tai kirjoittajat ovat joutuneet kärsimään. Oma uskonnollisuuteni on isovanhemmilta opittua esimodernin maaseutuyhteiskunnan uskonnollisuutta, joka ei ollut missään ristiriidassa esimerkiksi kirjallisuus-, taide- tai tiedeharrastuksen kanssa. Esimerkiksi evoluutioteoria ja darwinismi on tästä tervejärkisestä agraarijunttinäkökulmasta niin järkeenkäypä asia, että rankimpien, vallankin amerikkalaisten, uskovaispiirien vihamielisyys sitä kohtaan on minusta aina tuntunut absurditeettien huipulta. Ahdistuisivat mieluummin edes tähtitieteestä ja alkuräjähdyksestä (jonka tosin - sanoi Stephen Hawking - ainakin katolisen kirkon dogmaatikot ovat jo juhlallisesti todenneet kristinuskon kanssa yhteensopivaksi, ja heidän jos kenen luulisi tietävän). Mikään junttinäkökulmasta katsottuna järkeenkäypä tieteellinen tutkimustulos ei voi olla ristiriidassa kristinuskon kanssa, sen olen kotonani oppinut; joten kaikenlaiset fundamentalistit, jotka kauhistelevat darwinismia, voivat olla vain amerikkalaisella rahalla ravittuja, junttisuomalaisesta luonnostaan vieraantuneita maanpettureita eivätkä kristittyjä ollenkaan.

Tiede ei siis ole ristiriidassa uskonnollisuuden kanssa; mitä sitten moderniin taiteeseen, esimerkiksi surrealismiin tai dadaan, tulee, se tietenkin antaa meille tarpeellisia näkökulmia sellaisen ihmisen sieluun, joka on niin ahdistunut, hämillään tai sekaisin, että hänen pitää luoda surrealistista tai dadaistista taidetta. Pornografiaan meillä tietenkin suhtauduttiin kielteisesti, mutta vain siksi, että se oli pakattu kuoreen, jossa luki suurin kirjaimin SYNTIÄ! RIVOA! RIETASTA! TABU! KYRPÄ! VITTU! LÄÄH! LÄÄH! SPRUITTA! SPRUITTA! ÖÖGH! ÖÖGH!. Jos samat alastonkuvat (en nyt puhu yhdyntä- enkä pimpanrevittelykuvista ollenkaan, vaan niistä iloisesti hymyilevistä nakupelleinä kekkaloitsevista kaunottarista), joita pornolehdistä löytyi, olisi esitetty Taiteen viitekehyksissä ja taulun kehyksissä, ne olisivat takuulla olleet hyväksyttäviä. (Tai hyväksyttäviä ja hyväksyttäviä - no, ainakin taidehistoriallisesti ymmärrettäviä, koska Taiteessa nyt oli kuitenkin ollut perinteenä kuvata tällaisia kohteita, ja se oli hyväksyttävä taidehistoriallisena tosiasiana siinä missä muutkin taidehistorialliset tosiasiat.) Seksuaalikielteisyyden keksin ihan itse, kun lähestyvä murrosikä alkoi ahdistaa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että ankara seksuaalikielteisyys on ihan hyvä tapa kapinoida kolmetoistavuotiaana kaikkia viisitoistavuotiaita kalkkiksia vastaan, kunhan se on tietoisesti ja camp-henkisesti harrastettua irvailua eikä se jää päälle siinä vaiheessa kun oikeasti alkaa panettaa. Lisäksi seksuaalikielteisyyttä tietysti pitää kutsua reilusti seksuaalikielteisyydeksi eikä esim. feministien tapaan esittää, että ilkkuva pilkka ja säälimätön viha nuoren pojan ja miehen seksuaalisuutta kohtaan on sitä todellista ja oikeaa seksuaalimyönteisyyttä (koska naisen seksuaalisuus, tai feministien tiedostamattoman konservatiivikristillisvaikutteien ihannekuva siitä, on se ainoa oikea seksuaalisuus, jota ylipäätään olemassa on).

Minulla oli nuorena poikana ateistivaiheeni, jota isovanhemmat kunnioittivat siinä missä useimpia muitakin maailmankatsomuksellisia kehitysvaiheitani. Kun nyt mietin, miten hirveitä tarinoita muut ovat kertoneet omista kotihelveteistään - erään ystävättäreni vanhemmat mm. hylkäsivät hänet ja pikkusiskon pitkiksi ajoiksi heitteille ilman ruokaa - isovanhempieni antama kasvatus näyttää yhä paremmalta, mielekkäämmältä ja vastuullisemmalta. Traumojahan aiheutti ennen muuta ikätoverien suvaitsemattomuus ja alkukantaisuus (sekä isoisän murrosikäni kannalta hyvin huonoon hetkeen osunut kuolema ja teräsmummon nopea puhkiruostuminen sen jälkeisinä vuosina), eivät kotona asetetut kiellot (joita toki jonkin verran oli). Ainoa asia, joka aiheutti kitkaa, oli aseistakieltäytyminen, johon päädyin nimenomaan isovanhempien omien porvarillis-liberaalien käsitysten pohjalta - ja siinäkin asiassa isovanhemmat olivat pikemminkin pragmaattisella kannalla kuin fundamentalisteja: 20-30-luvuilla nuoruutensa kokeneina he elivät yhä sellaisessa maailmassa, jossa suojeluskuntalaiset öyhöttäjät saattoivat kuljettaa tunnettua aseistakieltäytyjää junalla pitkin maata ja pahoinpidellä häntä julkisesti joka asemalla; ja he olivat myös huolissaan työllistymisestäni mahdollisen aseistakieltäytymisen jälkeen (mikä oli tietysti jo 70-luvulla tarpeeton huoli, koska jo pikkupoikana kykyni viittasivat akateemiseen uraan). Isovanhempieni käsityksen tuosta asiasta voi kiteyttää sanoihin kyllähän me tiedämme, että sinä olet hyvä poika vaikket menisi armeijaan, mutta tietääkö maailma? Ja maailma oli pelottava asia, ei uskonnollisesti, vaan ihan käytännön syistä: Kun mä kerran suureks saan, joudun maailman pauhinaan... on yksi lastenlauluperintömme synkimpiä ja uhkaavimpia säkeitä.

Maailma on oikeasti synkkä ja uhkaava. Maailma on pelottava. Ja kun luen Saastaisesta huoneesta seuraavat sanat -

Herätysuskovaisen elämä verrattuna tavallisen, tasapainoisen, "maailmallisen", ihmisen elämään on niin raskasmielistä. Kahtiajaon konkretisoi hyvin päivä suomalaisilla festareilla: toiset nuoret tanssivat, juopuvat, rakastuvat kesäyössä lavan edessä, toiset laulavat helvetistä aidan takana.

Uskosta luopumiseeni liittyvistä lukuisista tunteista yksi keskeisimmistä on tavattoman suuri elämänhalu, elämisen hurma. Yksikään baari-ilta, yksikään kävely kotiin aamuyöllä kesäkuussa, yksikään rakastelu, yksikään varma ja vakaa kokemus siitä, että tällainen minä olen, näin minä tunnen, ei enää mene ohi.

- pidän niitä romantisoivina ja typerinä, koska oma kokemukseni on osoittanut, että se tanssivien, juopuvien ja rakastuvien nuorten maailma on vähintään yhtä suvaitsematon ja ankara kuin herätysuskovaisten piirit pahimmillaan. Silloin kun minä olin koulukiusaamisen ahdistama nuorukainen Varkaudessa, en todellakaan saanut suurinta ja vilpittömintä ymmärrystä ja ystävyyttä niiltä toisilta älyköiltä ja koulupingoilta enkä liioin "tavallisilta" nuorilta, vaan eräältä lukioluokkani uskovaiselta pikku blondilta. Panin ystävyytemme usein tahallani kovalle koetukselle tekemällä hänelle suoraviivaisen törkeitä seksuaalisia ehdotuksia hyvin tietoisena siitä, että hän torjuu ne kuitenkin. Hän vastasi sanomalla "Hyi" ja teeskentelemällä järkyttynyttä (vaikka se hymy ei kyllä ollut yhtään järkyttynyt). Mutta koskaan hän ei suuttunut eikä ollut ilkeä minulle. Koska olen tyhmä mies, joka ei ymmärrä hyvän naisen päälle, en tietenkään koskaan rakastunut häneen. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta silloin, kun oli liian myöhäistä. Mutta se mitä tässä halusin sanoa, on, että tuo yllä oleva vastakkainasettelu "raskasmielisen" uskovaisuuden ja elämäniloisen ryyppäämisen ja naimisen välillä on ainoastaan uskovaisen maailmankuvan negatiivi ja sellaisena yhtä alkeellinen yksinkertaistus kuin fundamentaaliuskisväen tapa nähdä maailma kahtena joukkona: toisella puolen ovat oikeasta uskosta osallisiksi tulleet pelastetut, toisella puolen Perkeleen peräreiän paiseesta roiskahtaneesta ripuliruilauksesta muovatut homunculukset, joiden lavea tie vie kohti helkattia. Typerää, pinnallista ja valheellista uskonnollisuutta on ilman muuta olemassa, mutta tämän hetken Suomessa suvaitsematon viina- ja seksievankeliumin julistaminen ja tämän "uskonnon" kyseenalaistajien usein väkivaltainenkin vaientaminen on valtakulttuuria. Valtakulttuurin piirissä elävän suvaitsemattomuuden kyseenalaistaminen on mielestäni aina huomattavasti aiheellisempaa kuin erilaisten alakulttuurien arvosteleminen. Uskovaisten alakulttuuri on juuri sille valtakulttuurille "hyvä vihollinen", jota kaikki örseltävät juopot voivat ryyppy- ja yrjöilypöydässään ihan vapaasti arvostella.

Jos ryyppy- ja yrjöilypöytä baari-iltoineen ym. on todellakin sitä, mitä Saastaisen huoneen kirjoittaja haluaa, jos se todellakin on sitä, mitä hän on, paha minun on mennä sitä kyseenalaistamaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin Öyhönmäen yrjöpöytä ei ole monillekaan se oikea, haluttu ja tavoiteltu elämäntapa, vaan siihen yksinkertaisesti alistutaan, koska se nyt kerta kaikkiaan on valtakulttuuria, ainoa esitys joka kaupunginteatterissa pyörii. Jotenkin minusta tuntuu, että Saastaisen huoneen kirjoittaja yrittää inttää itselleen tehneensä nyt oikean ratkaisun aivan samalla tavalla kuin hän uskovaisporukoissa pyöriessään intti itselleen, että nyt hän on oikealla tiellä ja elää haluamallaan tavalla.

Erityisesti minua hämmentää se, että häneltä ei mene ohi "yksikään rakastelu". Tuo varsinkin kuulostaa harhaanjohtavalta, koska Öyhönmäen yrjöpöydässä seksi ei ole mitenkään oleellisesti vapaampaa eikä estottomampaa kuin uskispiireissä. Öyhönmäen yrjöpöydän seksitarjontaa säätelevät ankarat lait ja jyrkkä säätyjako, jolle blogipiireissä on haettu matemaattista selitystä ns. markkina-arvoteoriasta. Ilman muuta, jos kirjoittaja on nainen, joka haluaa nauttia seksistä vapauduttuaan uskonnollisista piireistä, Öyhönmäen yrjöpöytä on hänelle ahdistuneen uskonnollisen miljöön jälkeen todellinen onnela. Yrjöpöydässä on aina tilaa kaikille, joilla on pillu ja tissit. Kun hän istuutuu pöydän ääreen ja sanoo: "Minä olen entinen uskovainen, mutta olen luopunut uskostani, koska koin sen rajoittavan seksuaalisuuttani, ja haluan nyt eroon neitsyydestäni mitä pikimmin", kuulemme välittömästi kovenevien penisten napsahtelevan yrjöpöydän alapintaan, kun vilpittömän innokkaat miehet tarjoutuvat opettamaan kaunista ja viatonta tyttöä, joka on vielä tietämätön siitä, miten hänen pitäisi markkinasääntöjen mukaan pimppansa hinnoitella. Uskovaisporukoista irrottautuvan nuoren miehen asiat ovat tietysti paljon huonommin.

For the record

2006-03-25T10:53:00.000-08:00

Pelastin vanhan Plökin arkistoista motokseni seuraavan Tommi Perkola -sitaatin. Valitettavasti Tommin blogin arkistoista tämä pari vuotta sitten ilmestynyt kirjoitus ei löydy:

Minusta feministien vastenmielinen piirre on se, että koska he ajattelevat olevansa sorrettuja, he katsovat ettei heidän tarvitse itse olla tasapuolisia. Siis toisin sanoen kun koko maailma muka sortaa naisia, tasa-arvo saavutetaan naisten raivokkaalla omien etujen ajamisella.

Lopun asiasta on kirjoittanut Plöki. Sain tuossa vuodenvaihteesa kuulla erästäkin ylioppilaskunnan hallituslaista, jonka mukaan kun toinen maailmansota loppui, kaikki päättivät ruveta vihaamaan naisia kun vihollisista oli puutetta. Kylmää sotaa varmaan ei sitten ollutkaan.

Naisasiapuolella nuorten naisten fasistisen ja örseltävän pahuuden valittelun tasoinen vainoharha on niin tarkkaan kuin olen voinut havaita (tunnen paljon feministejä ja naistutkimusta lukeneita) aivan normaalia, mitä Plökissä osuvasti parodioidaankin.

Minusta ihminen joka ei tajua Plökin perusviestiä (siis osaa erottaa sitä vaikkei hyväksyisikään) öyhöttävän pinnan alta on uuslukutaidoton moukka ja saisi hävetä ja syyllistyä.

Jumalan Totuuden suloisten, virvoittavain lähteiden maukas juoma juovuttaa meidät jälleen

2006-03-24T14:45:00.000-08:00

Se maukas juoma on tietysti markkina-arvoteoria, tuo totuuksista kirkkain ja timangein. Äskettäin MAT on noussut puheenaiheeksi jo pintajengin raamatussa, itse Kitu-lehdessä, jonka asiaa käsitelleen artikkelin näin ensimmäistä kertaa Helsingin-matkallani. Artikkeli sisälsi tavallisen määrän populäärijulkisuuden väärinkäsityksiä, mutta se myös linkitti aihetta käsitelleisiin blogeihin, kuten Ihmissuhde-Henryyn, joten suuri yleisö päässee alkuperäisen jutun puutteistakin huolimatta pikkuhiljaa osalliseksi Jumalan Totuudesta, "joka on tekevä teidät vapaiksi". Kirjoittaisin tähän vielä enemmänkin ylistystä MAT:n suurenmoisuudelle, mutta tuumin, että lukijat joka tapauksessa jo pitävät minua mielipuolena fanaatikkona, joka uskoo kyseiseen teoriaan kuin herransanaan, joten minun ei erikseen tarvitse huolehtia imagonrakennuksesta, vaan voin siirtyä suoraan varsinaiseen aiheeseen eli ihmettelemään, mikä markkina-arvoteoriassa herättää sellaista torjuntaa ja millaiset ihmiset katsovat asiakseen siitä raivostua.

Suurin osa teorian herättämistä vastareaktioista on hysteerisyydessään ja epäjohdonmukaisuudessaan tahattoman huvittavaa lukemista. Tyypillisesti esimerkiksi naiset paheksuvat sitä, että joku "leimaa itsensä alempitasoiseksi mieheksi", ikään kuin eräät miehet vain tällä tavalla huvikseen julistautuisivat halveksituiksi nekruiksi ja ali-ihmisiksi. Todellisuudessahan mies toteaa itsensä alempitasoiseksi nimenomaan sen kohtelun perusteella, jota hän naisilta saa. Tyypillinen nuori nainen ei kuitenkaan ole koskaan kyseenalaistanut tapaa, jolla hän torjuu alempitasoiseksi olettamansa miehen ennen kuin tämä edes pääsee esittelemään persoonallisuuttaan. Hän toteaa miehen markkina-arvon sekä ulkonäön, elekielen että kateellisten kanssasisarten miehestä kertomien juorujen perusteella, ja jollei MA-mittarissa ole tarpeeksi isoa lukua, hän siirtää miehen "vain ystävät" -laatikkoon, ts. hyväksikäytettävien resurssimiesten joukkoon. Olen jopa valmis myöntämään vaikkapa Chin olevan vilpitön, kun hän viittaa "kemiaan", jonka puuttuessa mukavinkin mies jätetään pelkäksi kaveriksi. "Kemian" määrittelee se hänen takaraivossaan raksuttava kylmä kassakone, joka jauhaa aikansa - tak, tak, takatakatak, kling - kunnes sylkäisee ulos paragonin, jossa lukee arvio miehestä: "mitattu, punnittu ja köykäiseksi havaittu". Ei rikas, ei jännittävän rikollinen, ei jännittävän väkivaltainen, ei jännittävän ulkomaalainen. Se laskukone on niin elimellinen osa nuoren naisen tapaa arvioida miehiä, ettei hän välttämättä ole siitä erityisesti tietoinen. Ei hän ymmärrä, että juuri hänen puheensa "kemiasta" ovat se kuolemantuomio, jonka pääkallokasvoinen tuomari markkina-arvo-oikeudessa langettaa alempitasoiselle miehelle tätä edes kuulematta.

Tuhannet muut nuoret naiset ovat vedonneet samalla tavalla "kemiaan". Heidän "kemiansa" ovat jostain syystä aina olleet yhteneväiset: olemassa ovat ne miehet, joiden kanssa "kemia" osuu yksiin, ja ne, joiden "kemia" ja "synkkaaminen" ei tunnu pelaavan kenenkään naisen kanssa, kaikkein vähiten sellaisen, jonka kanssa heillä pitäisi olla paljonkin yhteistä. Kuusi laudaturia kirjoittanut kirjallisuutta ja taidetta harrastava raitis ja tupakoimaton naisylioppilas on varmuudella ylempitasoinen nainen, mutta kuusi laudaturia kirjoittanut kirjallisuutta ja taidetta harrastava raitis ja tupakoimaton miesylioppilas on yhtä ilmiselvästi alempitasoinen mies, tuskin mies ollenkaan, halveksittu epämiehekäs nynnerö ja friikki vain. Hänellä ei ole toiveitakaan koulutustasoltaan ja elämäntavoiltaan samanlaisesta tyttöystävästä, sillä kuten kaikki muutkin naiset, myös se ylempitasoinen raitis ja savuton älykkötyttö rientää pimppa kostuen karismaattisen, väkivaltaisen ja immuunikatoisen rokkimuusikon haaremiin. Sitten kun tämä sulttaani, joka ei tietenkään käytä Sultania, on istuttanut naiseen veneeriset pöpöisensä-pöpsykkäisensä ja mahdollisesti laittanut tälle pari lastakin, siiiiiitten ehkä se kuuden laudaturin poika kelpaa elättämään toisen miehen lapsia ja pöpsykkäisiä. Juu, tiedän: toistan itseäni, mutta tokihan minulla harrastajakirjoittajana on oikeus toistuvalla harjoittelulla etsiä sanomalleni osuvinta ja tehokkainta kirjallista muotoa.

Tämä "nuorten naisten fasistinen pahuus" johdattaa meidät tietysti pohtimaan itse pahuuden olemusta. Kuka on paha? Mark Rosenfelder huomautti osuvassa kirjoituksessaan amerikkalaisten ääriuskovaisten ja hörhövasemmiston yhteisistä piirteistä jotain sen suuntaista, että ihmisten kurjuus ja kärsimykset eivät johdu niinkään aktiivisesta, taistelevasta pahuudesta (jota toki on olemassa, esimerkiksi feminismi) kuin typeryydestä ja ajattelemattomuudesta. Paholaisen sijasta meillä on vastassamme pikemminkin Ibsenin Peer Gyntissään kuvaama Bøygen.

Nuori nainen, joka tekee seurustelupäätöksensä kovien markkinataloudellisten lakien mukaan, ei todellakaan miellä olevansa paha eikä julma sen enempää kuin fasistinenkaan. Yhtä lailla kuin mies, hänkin uskoo siihen kulttuurimme, mahdollisesti koko lajimme (erektuslaisissa blogeissahan on esitetty vankkoja evoluutiobiologisia argumentteja sen puolesta, että kyseessä olisi lajityypillinen, eläimellinen vaistomme) sisäänrakennettuun ohjelmointiin, joka esittää naisen, varsinkin nuoren naisen, herttaisena, hauraana ja raatelevalta maskuliinisuudelta suojeltavana olentona, joka on pohjimmiltaan miestä parempi, arvokkaampi ja ihmissuhteissa lähtökohtaisesti viisaampi ja jolla on siis oikeus käyttäytyä hyvinkin julmasti ja epähumaanisti sellaista miestä kohtaan, joka ei tiedä paikkaansa.

Kun mies joutuu odottamattomasti ja käsittämättömästi naisen torjumaksi ja vaatii sille paremmat perustelut kuin "kemian" tai naisen prinsessamaisen oikun, nainen ei osaa reagoida siihen muuten kuin loukkaamalla miestä mahdollisimman julmasti - jos mies on esimerkiksi puolella sanalla viitannut parin vuosikymmenen takaiseen koulukiusaamiseen, nainen julistaa miehen ikuiseksi ja lopulliseksi luuseriksi, koska vain luusereita on kiusattu koulussa ja koulukiusaaja on sankari ja kingi. Tämä tällainen on luvallista siitä syystä, että miehellä ei ole oikeutta vaatia sitä parempaa selitystä, ja useimmat miehet tyytyvät tähän, koska he ovat oppineet alistumaan "kemiaan" ja prinsessan oikkuihin.

Molemmat sukupuolet ovat suurelta osin tyytyväisiä tähän kauppaan: naiset, koska se antaa heille oikeuden lokoisaan moraaliseen laiskuuteen ja itsekkyyteen (kyllä minäkin arvostaisin sellaista elämää, jossa minulla olisi oikeus oikkuilla ja olla vittumainen mielin määrin ja vaatia huomiota ja passaamista, ja silti minua pidettäisiin jotenkin sisäsyntyisesti hienompana ja ylevämpänä olentona kuin passaajani, eikä minun koskaan tarvitsisi kyseenalaistaa omaa hyvyyttäni ja erinomaisuuttani saati pohtia motiivejani ja niiden oikeutusta), ja se osa miehistä, jolla markkina-arvoa naisen saamiseen on, koska on huomattavasti huojentavampaa ajatella, että sai sen tytön oman itsensä ja hienon erinomaisuutensa vuoksi, ei siksi, että silloin sattui olemaan prinsessan parempi päivä. On mukavampaa tuudittautua kuvittelemaan, että ATM:t ovat ihmisinä huonompia ja vähempiarvoisia kuin että heidät on torjuttu ulkokohtaisin ja jossain määrin sattumanvaraisinkin perustein, jotka sitä paitsi voidaan pelkistää yksinkertaiseen matemaattiseen kaavaan. On mukavampaa uskotella itselleen, että "ihmiset ovat erilaisia", sen sijaan, että nöyrtyisi ajattelemaan joutuvansa tyytymään ja alistumaan siihen, mitä teorian puitteissa on tarjolla. On rauhoittavaa kuvitella, että ihmiset hakevat pikemminkin kaltaisiaan kuin tasoisiaan, ja äärimmäisen epämiellyttävää pohtia sellaista mahdollisuutta, että nainen haluaa mieluummin korkeatasoisen miehen, jonka kanssa hänellä ei välttämättä ole juuri mitään yhteistä, kuin matalatasoisen miehen, jonka kanssa hän voi puhua monista asioista. On miellyttävämpää puhua "kemiasta" jonain mystisenä, kohtalokkaana voimana, jolle ihmisen on vain alistuttava, kuin nähdä se "kemia" analysoituna paperille hyvin yksinkertaiseksi kalkyyliksi, joka pelkistää "rakkauden" - siis nimenomaan ei seksiä, vaan sen henkisemmäksi ja henkistyneemmäksi ajatellun rakkauden - seksuaalisuuttakin alhaisemmaksi ja itsekkäämmäksi viettikoneeksi, joka ei juurikaan salli merkittäviä eroja yksilöpyksilöiden välillä.

On myös selvää, että jos se oma tyttöystävä ei tunnukaan tarpeeksi hyvältä - jos on esimerkiksi haaveillut epärealistisesti supertytöstä, joutunut sitten pienenä miehenä tyytymään johonkin tuttavapiiristään löytämäänsä keskinkertaiseen räpätätihilsuun pitempien ja komeampien miesten viedessä supertyttökandidaatit ja yrittää nyt äänekkäästi ja epätoivoisesti uskotella itselleen ja maailmalle supertytön nyt löytyneen - markkina-arvoteoria voi tuntua miehestä ahdistavalta ja se on torjuttava raivokkaasti, koska se herättää hänessä eloon kaikki ne pelot, joita vastaan hän suhteessaan joutuu taistelemaan.

Monet markkina-arvoteorian kannattajatkaan eivät oikein ymmärrä omaa teoriaansa, koska he uskottelevat, että markkina-arvolle olisi paljonkin itse tehtävissä. Näin ei asian laita tietenkään ole: tässä ainoastaan peruskapitalistisen self made man -ideologian aivopesu lyö läpi. Pikemminkin on olemassa tietty klappi reaalisen ja immanentin markkina-arvon välillä. Mies voi jossain määrin parantaa reaalista markkina-arvoaan - kuitata ulos latenttia markkina-arvopotentiaaliaan - tekemällä ehdotettuja asioita, mutta katto tulee aika varhain vastaan. Toisaalta tunnetun ja tunnustetun YTM:n kohdalla toimii eräänlainen hystereesi-ilmiö: kun mies on naistenmiehen kirjoihin päässyt, hän saa mennä todella rupiseen ja kuppaiseen kuntoon ennen kuin se vaikuttaa oleellisesti hänen flaksiinsa.

Mainitsin edellä, että markkina-arvoteoria synnyttää torjuntaa, koska ajatus tyytymisestä ja osaansa sopeutumisesta ei hemaise nykyajan ihmistä, varsinkaan naista tai YTM:ää, joka odottaa mahdollisimman täydellistä tyydytystä tarpeilleen. Ennen vanhaan kristinuskon hallitsemassa monokulttuurissa tyytyminen Herran jakamaan osaan oli paljon korkeammassa kurssissa. Ymmärrettiin, että ihminen ei saa haluamaansa elämältä ja Jumalalta vain heittäytymällä lattialle selälleen ja parkumalla ää-ää, Into tahtoo, Into tahtoo, ää-ää. Vaimolle tai miehelle ei asetettu kovin kohtuuttomia vaatimuksia, vaan ymmärrettiin, että maailma on syntiin langennut ja sellaisena epätäydellinen: mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin se, että vaimo tai mies on myös epätäydellinen? Itse asiassa äkkinäinen voisi luulla, että itsensä epätäydelliseksi kokeva ihminen voisi kokea syvää yhteenkuuluvuutta ja samastumisen tunnetta samalla tavalla epätäydelliseksi mieltämäänsä partneria kohtaan.

Meister der Kleinen Form. Neue Folge

2006-03-23T15:10:00.000-08:00

Lukulistalla, sattuneesta syystä: Margret Eggerstein-Harutunianin oppikirja Lehrbuch der armenischen Sprache. Sen innoittamana katsoin taas kerran Atom Egoyanin elokuvan Ararat, sen jälkeen myös trailerin. Ihan hyvä filmi se on. Siltikin mieleen tuli aforismi Peter Handken kokoelmasta Geschichte des Bleistifts: Meistens würde das Motto genügen. Aber der Autor hat noch den lächerlichen Ehrgeiz, auch den Rest zu schreiben. "Useimmissa tapauksissa motto riittäisi, mutta kirjailijan pitää naurettavan kunnianhimonsa vuoksi kirjoittaa loputkin." Sitä voisi rukata muotoon: "useimmissa tapauksissa traileri riittäisi, mutta ohjaajan pitää naurettavan kunnianhimonsa vuoksi tehdä loputkin filmistä."

Lukulistalla lisäksi Juri Lotmanin Sotvorenije Karamzina, Paul Prestonin Franco - Caudillo de España, kakkosnide Hertzenin julmetun pitkistä muistelmista Byloje i dumy...niin, ja sitten silmäilen kauhistuneena joku aika sitten ostamaani venäjänkielistä alkutekstiä Arbatin lapsista. Oliko siinä tosiaan silloin aikoinaan kolme 700 sivun paksuista osaa?

Seuraava barrikadiraportti

2006-03-22T11:59:00.000-08:00

(Kastryčnickaja płošča yökuvassa. Lähde: Radio Libertyn valkovenäjänkielinen toimitus.)

Käväisin taas RFE/RL:n nettisivuilla katsomassa, mitä Kastryčnickaja płoščalla on tänään tekeillä. Väkeä on jälleen pidätetty kasapäin, mutta uutta sakkia saapuu torille. Reportterin mukaan aiemmin opiskelijanuorison hallussa ollutta aukiota miehitetään nyt selvästi ikäihmisten voimin. Herää kysymys: eivät kai ne kaikkia voi vankilaan panna?

Lähde: Radio Libertyn valkovenäjänkielinen toimitus.

Tämän nuorukaisen nimi on Michał Aŭdziejeŭ eli venäläisittäin Mihail Avdejev, ja häneltä miliisin erikoisosaston mies yritti repiä käsistä Valko-Venäjän punavalkoisen lipun. Punavalkoinen lippu - keskellä punainen vaakaraita, ylä- ja alakolmannekset lipusta valkoiset - on Valko-Venäjän opposition tunnus, joka 90-luvun alussa oli maan virallinen tunnus, kunnes istuva presidentti vallankaappauksensa jälkeen otti käyttöön vanhaan neuvostolippuun perustuvan mallin - punavihreän lipun, jota on koristeltu kansanomaista kudontataidetta jäljittelevällä pitsikuviolla.

Valko-Venäjän Puolan-suurlähettiläs, Pavał Łatuška, taas menetti malttinsa jouduttuaan puolalaisen televisiotoimittajan haastateltavaksi. Jälkeen päin hän meni ärjäisemään ääneen, että "sille pitäisi antaa turpaan" - eikä mikrofonista ollut vielä katkaistu virtaa. Tarkka sanamuoto oli Radio Libertyn mukaan: "Sanonpahan vain - ikinä en enää anna teidän asemallenne haastattelua. Teidän toimittajanne ovat - noh - kesällä oli aivan sama juttu, ja nyt ne taas alkavat siitä presidentistä...Kerta kaikkiaan...Jos en olisi suurlähettiläs - anteeksi vaan, sanokaa tämä sille pomollenne - antaisin hänelle turpaan." Diplomaatin ei oikein kuuluisi laukoa tällaisia, ja heti kun asia tuli puolalaisten poliitikkojen tietoon, he vaativat Łatuškan maastakarkotusta epätoivottuna henkilönä. Puolan journalistiliiton sananvapausvastaava Miłosz Marczuk julisti olevansa niin puulla päähän lyöty, ettei hän keksinyt sopivia sanoja suurlähettilään tuomitsemiseksi, ja valtiopäivien Valko-Venäjä -solidaarisuuskomiteaa johtava kansanedustaja Robert Tyszkiewicz piti tätä tyypillisenä esimerkkinä Łukašenkan asennoitumisesta vapaisiin tiedotusvälineisiin vaatien ulkoministeriöltä ankaria vastatoimia. Valko-Venäjän Varsovan-lähetystön lehdistöneuvos Dźmitry Vyborny hämmästeli kohua ja piti sitä tahallisesti lietsottuna. (Jostain syystä hän ei näytä maininneen "Valko-Venäjälle vihamielisiä voimia" eikä niiden juonia, ilmeisesti neukkuaikainen rutiini on kadoksissa.)

"Edistyksellinen" maailma ilmaisee toki tukensa istuvan presidentin uudelleenvalinnalle: Fidel Castro on onnitellut häntä vaalivoiton johdosta, ja epäilemättä myös sen, öhhhmmm, johdattamistavasta. Fidel on siis totisesti osoittanut olevansa etunimensä mukaisesti aina uskollinen, semper fidelis, siempre leal, ystävilleen, kuten Kuuba oli Espanjan kruunulle kaikkien muiden siirtomaiden jo itsenäistyttyä sen hallinnasta. Ja kyllähän me tiedämme, että Fidelilläkin on omat käsityksensä siitä, mitä "vapailla vaaleilla" tarkoitetaan.

Tuoreimman päivityksen (23.30) mukaan aukiolla on puolitoista tuhatta ihmistä. Lauluja lauletaan ja puheenvuoroja pidetään. Tunnelma on jännittynyt, aukion laidoilla on himmeälasisia autoja, ja miliisin erikoisosaston tilalle on ilmaantunut salaperäisiä nahkatakkimiehiä. Ulkomaisia lehtimiehiä uhkaa maastakarkoitus, useiden journalistien akkreditoinnit on julistettu peruutetuiksi maaliskuun 24. päivästä alkaen. Sen jälkeen alkavat sitten varmaan konetuliaseet laulaa?

Jos Yhdysvallat olisi iirinkielinen maa

2006-03-22T10:21:00.000-08:00

Ivan Hlinkan kanssa olemme viime aikoina piruuttamme kehitelleet suomen kieleen iiristä peräisin olevia lainasanoja, jollaisia käytettäisiin, jos Yhdysvallat olisi iirinkielinen maa. Jos iirillä olisi ollut kirjallinen kulttuuri siinä vaiheessa kun miljoonat iiriä puhuvat ihmiset asettuivat sinne asumaan, niin olisi jopa voinut käydäkin. Eräillä Yhdysvaltain armeijan joukko-osastoilla on nykyäänkin iirinkielinen tunnuslause: Fág an bealach! - Pois tieltä! - tai Riamh nár dhruid ó spairn lann - Joka kuunaan ei kavahtanut kalpain kalsketta.

Tänään kehittelimme seuraavanlaisen pienen tarinan hypoteettisella Bastúnin kaupungin seudulle asettuneiden suomalaisten siirtolaisten puhumalla Gaelainnisilla eli merikansuomella. Lukekaa se ensin ja katsokaa sitten selityksiä.

"Oli niin tuna klyväri, että kun lähettiin ajamaan kohti Pastuunaa ja puoharin poikki meni truha niin klyöstänä fanasi siihen fostuksiin. Siinä sitten tehtiin vähän maranaa että mitä sitten pitäis tosata, niin sillon meni tuuskamala kreinin eteen ja alko pastaasi eikä mikään tihku vaan kärtti palkkipastaasi. Lähettiin sitten faarasta hakemaan muttei löytyny muuta kun yksi iso krauni ja sen alle sitten mentiin foskaan mutta silloin krauniin pyöläs tinteri. Huopari oli etten olis nyt tätä skeiliä ähräämässä."

tuna < dona huono
klyväri, klyöstänä < gluaisteán auto
puohari < bóthar tie
truha < sruthán puro, vesivirta
fanata < fan odottaa, jäädä
fostuksissa < fostú kiinnittäminen, juuttuminen, pestaaminen
marana < marana tuumiskelu, pohtiminen
tosata < tosaigh alkaa
tuuskamala < dubh musta + scamall pilvi
kreini < grian, genetiivi gréine, datiivi gréin aurinko
pastaasi < báisteach sade
kärtti < ceart oikea
palkkipastaasi < balc rankkasade
faaras < fáras katto pään päällä, maja
krauni < crann puu
foska < foscadh sateen-, tuulen- tai tulituksensuoja
pyölätä < buail lyödä, iskeä, osua
tinteri < tintreach salama
huopari < hóbair vähältä piti
skeili < scéal tarina
ährätä < eachtraigh kertoa juttuja

Valko-Venäjän vapaustaistelun barrikadeilta

2006-03-21T14:06:00.000-08:00

Tämä kuva on peräisin Knihi.comin sivuilta, joilta voi imuroida koneelleen vaikkapa Suomessakin maanpaossa olleen kansalliskirjailija Vasil Bykaun keskeiset teokset. Valkovenäjää osaamattomille sieltä löytyy myös hänen yksittäisten kertomustensa käännöksiä ymmärrettävämmille kielille, kuten venäjäksi, puolaksi, englanniksi ja saksaksi. Ääntäminen lienee helpompaa, kun kerron, että tuossa lukee PRYCHODŹ - 21 SAKAVIKA - KASTRYČNICKAJA PŁOŠČA. Kastryčnickaja płošča on sama paikka, jota meidän tiedotusvälineissämme kutsutaan Oktjabrskaja-aukioksi tai Lokakuun aukioksi - valkovenäjässä kun käytetään omia slaavilaisia kuukaudennimiä venäjän pitkälti latinalaisperäisten sijasta. Myös puolassa, ukrainassa ja tšekissä on omat kuukaudennimet, tosin puolassa maaliskuuta (marzec) ja toukokuuta (maj) kutsutaan latinalaisperäisillä nimillä. Mitään yhtenäistä, eri kielille yhteistä järjestelmää slaavilaiset kuukaudennimet eivät muodosta. Puolan ja valkovenäjän nimet ovat kuitenkin pitkälti samankuuloiset, mikä kertoo tietysti puolan vaikutuksesta: styczeń/studzień, luty/luty, marzec/sakavik, kwiecień/krasavik, maj/travień, czerwiec/čyrvień, lipiec/livień, sierpień/žnivień, październik/kastryčnik, listopad/listapad, grudzień/śniežań. Kaikkien nimien merkitystä en osaa suoralta kädeltä selittää, mutta esimerkiksi huhtikuun puolankielinen nimi viittaa kukkiin, elokuun puolankielisessä nimessä kummittelee suomeenkin lainattu sirppiä tarkoittava slaavilainen sana (jonka muoto tšekissä on tietenkin srp), ja valkovenäläisten žnivień taas viittaa suoraan sadonkorjuuseen (puolaksi żniwo). Helmikuun nimi taas on adjektiivi, joka venäjässä on muodossa ljutyj ja tarkoittaa siellä julmaa tai ankaraa, esimerkiksi ankaraa pakkasta, jollaisia helmikuussa tunnetusti usein esiintyykin. Marraskuu taas on sekä puolassa että valkovenäjässä nimeltään "lehtien putoaminen". Sitä ei tarina kerro, saiko J.R.R. Tolkien tästä idean quenyankieliseen myöhäissyksyä tarkoittavaan sanaan lasselanta, joka sekin viittaa lehtien putoamiseen. Luultavasti ei, sillä Tolkien ei pitänyt slaavilaisista kielistä eikä osannut niitä.

Tuon kuvan teksti tarkoittaa joka tapauksessa SAAVU PAIKALLE 21. MAALISKUUTA, LOKAKUUN AUKIO. Katsotaan, mitä Svabodan nettisivut kertovat tämänhetkisestä tilanteesta. Sivuja on päivitetty viimeksi klo 23.15. Ilmeisesti aukiolla on pari tuhatta ihmistä, miliisieversti on käynyt toteamassa tilanteen, mutta väkivaltaisuuksia ei ole ilmennyt. Pidätyksiä on ainakin eilen tehty melkoisesti: miliisi sovelsi, jos olen valkovenäjää oikein ymmärtänyt, sellaista sääntöä, että kaikki, joilla oli mukanaan eväitä - voileipiä tai termospulloja - pyrittiin panemaan käpälälautaan. Ne, joilla ei ollut ruokaa, sitä vastoin saivat jäädä paikalle mieltään osoittamaan.

Hesarin kotisivujen väittely asiasta osoitti muuten ainakin minun hienoiseksi järkytyksekseni, että meillä Suomessa on paatuneita kommareita - ei kai niitä voi muuksi sanoa - joiden mielestä Łukašenka on pienempi paha kuin "USA:n tukema oppositio". Mielikuvitus - olin vähällä kirjoittaa "mielikuvotus", ja virhe olisi kai pitänyt jättää korjaamatta - ei riitä sen käsittelemiseen, mitä tuolla tavalla asennoituvan ihmisen päässä raksuttaa. Virkaheiton sovhoositirehtöörin diktatuuria voi kenties puolustaa jonkinlaiselta kylmän reaalipoliittiselta, paasikiveläisesti valtioviisaalta kannalta, koska sen voi ehkä uskottavasti mieltää jonkinlaiseksi poliittisen vakauden takeeksi. Mutta amerikkalaisvihan täytyy olla todella sairasta ja sokeaa, jotta sen varjolla pitää tukea Mienskissä huseeraavaa Stalinin ihailijakerhon kunniapuheenjohtajaa. Häntä vastassa on laaja oppositiovoimien rintama, johon kuuluu niin vasemmistolaisia, oikeistolaisia, keskustalaisia kuin ympäristönsuojelijoitakin. Sanalla sanoen: koko monipuoluejärjestelmä sinänsä. Sitä paitsi hän on toiminut aktiivisesti valkovenäjän kielen ja valkovenäjänkielisen kulttuurin hävittämiseksi ja kieli solmussa solkatun kyökkiryssän levittämiseksi maassa, kun ihanan Neuvostoliiton puheenparsi muka on hienompaa kuin valkovenäjä.

Komentoorat

2006-03-20T10:29:00.000-08:00

Feminismin ideana oli tunnetusti vapauttaa ihmiset ja naiset ahtaista sukupuolirooleista ja antaa heille mahdollisuus olla ennen muuta ihmisiä. Näin kenenkään ei enää tarvitsisi ahdistua siitä, että jokin itse itsensä nimittänyt auktoriteetti asettaa heille kohtuuttomia ja asiattomia vaatimuksia siitä, miten heidän pitäisi elää ja miten aikaansa käyttää. Kun tulevaisuuden Marie Curien tai Lise Meitnerin ei enää tarvitsisi lakata kynsiään, käydä kampaajalla, tappaa itseään anoreksiaan eikä hirttää itseään tukahduttavaan korsettiin ollakseen jonkin epämääräisen Tahon mielestä ja mieliksi "naisellinen", hän voisi täydestä sydämestään keskittyä omiin nörtin juttuihinsa laboratoriossaan, ja ihmiskunnan edistys ottaisi lisää huimia askeleita, kun naisten älylliset kyvyt saataisiin vapautettua sen palvelukseen.

No, miten siinä on käynyt?

(Pitkä, jäätävä hiljaisuus. Enkeli kulkee huoneen läpi. Tai perkele.)

Suomen naiset eivät koskaan historiansa aikana ole olleet vapaampia kuin nyt tekemään sitä, mitä huvittaa. Mitä he sitten tekevät? Lakkaavat kynsiään, käyvät kampaajalla, laihduttavat itsensä hengiltä ja hirttävät itsensä epäkäytännöllisiin ja ääliömäisiin muotitamineisiin. Korsettia voidaan verrata lävistyksiin, joita ehkä harrastavat miehetkin, mutta eivät siinä mitassa kuin nuoret tytöt. Meikit ovat räikeitä ja groteskeja. (Tietysti nuorisokulttuurien vastenmielisiä piirteitä ammatikseen ymmärtelevien tätien virallinen selitys sotamaalaukselle on, että sen kautta tyttö ilmentää persoonallisuuttaan. Aivan yhtä persoonallisesti kuin jenginsä tusina muuta Star Trekin ryhmyotsaisten humanoidilajien kauhukabinetista karannutta avaruuden muukalaista.) Merkittäviin tieteellisiin tai taiteellisiin saavutuksiin he eivät oikeastaan useinkaan yllä. Luonnontieteisiin heitä ei ole kannustamassa kukaan: luonnontieteilijätyttöjä pidetään epänaisellisina luonnonoikkuina, ja alaa opiskelevat naiset päätyvät joka tapauksessa yleensä opettamaan kemiaa Takahikiän yläasteelle. Humanististen tieteiden ylinaisitus taas on johtanut keskinkertaisuuden tyttökulttuuriin: alan huiput ovat sielläkin miehiä, jotka opiskelevat intohimosta, eivät siksi etteivät muutakaan keksi. (Tiedän, tiedän: oma kehu haisee.)

Mikä sitten on feminismin rooli tässä sopassa? Ainakaan feminismi ei ole vapauttanut tyttöjä tekemään epänaisellisia asioita, saati sitten olemaan kiusaamatta itseään turhanaikaisilla kaunistautumistouhuilla. Tuskin kukaan nykyaikainen mies oikeasti odottaa naisen rääkkäävän itseään hengiltä kauneuden vuoksi. Keskimääräinen ATM ei esimerkiksi vaadi tyttöjen meikkaavan itseään. Niin kauan kuin muistan, olen kokenut vahvasti meikatut tytöt pelottavina vieraan maailman ja vieraiden arvostusten edustajina ja joutunut erityisesti pinnistämään suvaitakseni heitä.
En tiedä, pitääkö paikkaansa se homofobinen kansantarina, jonka mukaan naisten ruipeloihanne johtuisi siitä, että muotisuunnittelijat ovat järkiään homoseksuaaleja, jotka suunnittelevat vaatteita mielessään laiha, rinnaton nuori poika oikean naisen sijasta, mutta tosiasia on, että mallimisut ovat yleensä abstraktilla ja epäseksuaalisella tavalla kauniita. Veikkaanpa, että esimerkiksi Saimi Nousiainen ja Angelika Kallio ovat suurimmalle osalle miehistä aika vastenmielisiä ja kaikkea muuta kuin eroottisesti haluttavia.

Viime aikoina, kun naisten ympärileikkausten sosiologiaa on tutkittu siellä, missä niitä esiintyy, on tultu siihen tulokseen, että perinnettä eivät vie eteenpäin suinkaan miehet, vaan naiset. Tämä ei ole ainoastaan Henryn ihmissusiblogissaan siteeraamien tutkimusten tulos, vaan olen saanut siitä viitteitä moneltakin taholta. Naisten ympärileikkaus on peräisin Egyptin faaraoilta (en muista enää, onko "farao" vai "faarao" nykyinen virallinen oikeinkirjoitus - minun kouluaikoinani "faarao" ja "seetri" ovat pariin otteeseen vaihtaneet vokaalipituussuositusta), jumalkuninkailta. Jotenkin on arvattavaa, että turhamaiset naiset haluavat olla faaraoiden tyttärien - jumalattarien - kaltaisia, tai ainakin omien lastensa olevan. Siitä on saanut alkunsa järjetön perinne. Naiset tekevät mitä tahansa ollakseen jumalallisen muodikkaita ja hienoja, jopa leikkaavat löysät pois pimpasta paskaisella partaterällä.

Meidän kulttuurimme ei eroa tuosta ainakaan laadullisesti. Kuten veli Junakohtaus taannoin sanoi, "oikean naisellisuuden" vaatimuksia eivät esitä miehet, vaan toiset naiset: jokainen nainen, joka on ollut kyllin tyhmä ottaakseen riesakseen jonkin kauneudenhoito- ja naisellisuusvelvollisuuden, vartioi haukansilmin kaikkia muita naisia, jotta nämä alistuisivat samaan typeryyteen - muka "miesten ja patriarkaatin" ikeen alle! Ne samat komentoorat, jotka jossain somalikulttuurissa vahtivat tyttöjen ympärileikkauksia, valvovat meidän kulttuurissamme muiden naisten pukuja ja kampauksia ja älähtävät heti, kun joku nainen kehtaakin viitata kintaalla heidän vaatimuksilleen. Kuka tuollainen oikein luulee olevansa? Hänhän kehtaa kyseenalaistaa vallan, jonka komentoora on omasta pyhästä aloitteestaan ominut itselleen. Sellaisia röyhkimyksiä ei totta tosiaan voi eikä saa suvaita. Siksi juorulehdissä jatkuvasti repostellaan julkisuuden naisten pukeutumista (meinasin kirjoittaa "julkisten naisten", mutta se kuulosti liikaa samalta kuin "yleinen nainen").

Merkitsikö sitten feminismi irtautumista komentooran vallasta? Kissan viikset! Feminismissä oli loppujen lopuksi kysymys sen vallan modernisoinnista ja sovittamisesta uusiin aikoihin, joka naisilla oli miehiinsä aina ollut, ei mistään radikaalista naisroolin muuttamisesta ja kaikkein vähiten naisen vapauttamisesta. Ylimmäisinä feministeinä riehuivat taas kerran komentoorat, uusi komentoorasukupolvi. He keksivät naisille lisää stressaavia ja ahdistavia vaatimuksia, joita ehdottomasti oli noudatettava, jos nainen mieli olla oikea emansipoitunut nykyfemakko. Luonnollisesti vaatimukset jyvitettiin mahdollisimman kohtuuttomiksi, ristiriitaisiksi ja yhteensopimattomiksi, jotta komentooran uhria rasittaisivat väistämättömät riittämättömyyden tunteet. Kaikkein älykkäimmät nuoret naiset, ne, joilla olisi ollut riittävästi lahjoja ja kiinnostusta keskittyä komentooran vaatimuksia tärkeämpiin ja kiinnostavampiin asioihin, vaipuivat viimeistään pari vuotta yliopistoa käytyään vakavaan masennukseen, koska he eivät yksinkertaisesti jaksaneet sekä tehdä omia juttujaan että olla samanaikaisesti komentooralle mieliksi. Niinpä uudenkin naiskulttuurin tahdin sai määrätä hihkuva ja rääkyvä komentoora yhdessä häntä kritiikittä kumartavien keskinkertaisuuksien kanssa.

Entä miehet? Kasvoi uusi nuorten miesten sukupolvi, joka uskoi maailman muuttuneen ja halusi aidosti olla naistensa tasa-arvoisia kumppaneita ja tovereita. Tällaistahan komentoorat eivät voineet ensinkään sietää. Tuollaisista miehistä nuoret naiset olisivat voineet - oi kauhistus! - saada tukea komentooran vaatimuksia vastaan. Kohtahan komentooraa älykkäämmät tytöt olisivat rauhassa ja komentooran häiritsemättä saaneet kehittää lahjojaan siten kuin huvittaa. Niinpä nuo uudenlaiset miehet oli leimattava valehtelijoiksi, tekopyhimyksiksi ja soluttautujiksi. Miehet ovat aina sikoja, julisti komentoora - mutta ainakin entisten aikojen ylistämällä alistavat herrasmiehet ja kunnon machot ja väkivaltaiset hakkaajamiehet ja ammattirikolliset noudattivat sianluontoaan rehellisesti ja konstailematta. Herrasmiehiltä sai rahaa ja hakkaajaroistoilta rajun kiihottavaa seksiä. Mutta nuo "uusina miehinä" itseään pitävät pellet yrittivät kätkeä väistämättömän pahuutensa, joka kuitenkin ennemmin tai myöhemmin puhkeaisi esiin. Heitä tuli halveksua "nörttineutreina". Ja hehän olivat syyllistyneet rikoksista pahimpaan - kieltäytyneet pelaamasta komentooran peliä, noudattamasta komentooran sääntöjä.

Toki feministikomentoorankaan valta ei ole aukoton. Aina silloin tällöin ilmaantuu nuoria naisia, jotka tekevät kuten huvittaa ja seurustelevat sellaisen miehen - jopa komentooran halveksiman nörttineutrin - kanssa kuin huvittaa. Tällaista komentoora ei tietenkään voi sietää. Raivosta rääkyen hän rientää läksyttämään väärintekijää ja petturia siitä, että tämä kehtaa "alistua miehen valtaan" ja olla tämän "käskyläinen". "Vahvana voimanaisena" komentoora ei tietenkään voi suvaita sitä, että joku nainen "antaa miehen hallita itseään". Luonnollisesti valta on ainoa, minkä päälle komentoora ymmärtää - se valta, johon hänellä ei ole minkäänlaista mandaattia, mutta jonka hän on heikkotahtoisempiaan simputtamalla manipuloinut itselleen. Hänen mieleensä ei juolahda hetkeäkään, että tuo hänen pyhiä lakejaan rikkonut nainen voisi pysytellä miehensä kanssa omasta tahdostaan. Ehehei. Kaikki naiset, jotka eivät kumarra komentooraa, ovat "alistettuja", ja he puhkeavat naiseutensa kukkaan vasta suostuessaan komentooran valtaan. Todjelljinjen vapaauss tuljee Poljitbjuroolta...ei kun todellinen vapaus tulee komentooralta. Komentoora tietää sinua paremmin, miten sinun tulee ajatella ollaksesi vapautunut nainen, ja jos naisen pitää ajatella muita kuin komentooran ajatuksia, häneltä on riistetty tärkein kaikesta - ajattelemisen vapaus.

PS: Käyttääkseni yhtä komentoorien lempi-ilmauksista: tiedätte kyllä keitä tarkoitan.

Kusi nousi oolantilaisten päähän

2006-03-19T22:11:00.000-08:00

Muinaisessa radiohupailussaan Palle ja Wille (en ole ihan varma nimien oikeinkirjoituksesta) irvailivat ahvenanmaalaisille sketsillä, jossa esiintyi äärimmäisen pösig oolantilainen laivanvarustaja. Tämä oli muka haastateltavana: laukoi absurdiuteen asti epähumaaneja bisnesoikeistolaisia mielipiteitä ja aloitti jokaisen repliikkinsä sanoilla På Åland är det pengarna som gäller. Kuvaan kuului luonnollisesti hirvittävän liioiteltu ahvenanmaalainen aksentti, joka ei todellakaan ole sama kuin riikinruotsalainen, vaikka mannersuomalaisesta voisi siltä kuulostaakin. Ahvenanmaalla puhuttu ruotsi on muuten ehdottomasti suomenruotsia, ainakin sanavarastonsa puolesta: vaikka ahvenanmaalaiset eivät ole jatkuvassa kielikontaktissa suomen kielen kanssa, heidän kieleensä kuuluu koko se varasto spesifisti suomalaisia sanoja, jotka ovat yhteisiä suomenruotsille ja suomelle ja josta ei voi sanoa, onko se alun perin suomea, ruotsia vai venäjää. Muudan ahvenanmaalaistyttö otsikoikin bloginsa sanoilla jag säger plättar om pannkakor och halare om overall, eli lätyt ovat lättyjä Ahvenanmaallakin ja haalarit haalareita. Myös prenikat ja karonkat kuuluvat ahvenanmaalaisten kieleen, ja ahvenanmaalaisissakin ravintoloissa on valomerkki, josta siellä tosin ei tietenkään käytetä ilmausta valomerkki, vaan blinken.

Nyt ahvenanmaalaisille on kuitenkin noussut kusi päähän pahimman kerran: Riksradion raportoi nimittäin, että ne haluavat lakkauttaa pakkosuomen kouluissaan. Sehän on tunnettua, että heikäläiset eivät suomen opiskelusta huolimattakaan osaa Riketin enemmistökieltä kovin kaksisesti: minä olen Åbo Akademin-vuosinani tavannut ihmisiä, jotka eivät osaa ääntää omaa sukunimeään - Ahvenanmaalla esiintyy jonkin verran yllättävän savokarjalaisia sukunimiä, kuten Salminen ja Lehtinen - koska eivät kerta kaikkiaan osaa puhua suomea, vaikka kieltä ymmärtävätkin jonkin verran. On selvää, että ahvenanmaalaiset kokevat manterelle tullessaan rasististen suomalaisten sortoa, solvauksia ja väkivaltaakin - kuten tiedämme, suurin osa sisäsuomalaisista junteista, myös ne, jotka mielellään kuvittelevat olevansa intellektuelleja, suhtautuu kaikkiin ruotsinkielisiin jollei nyt alaluokkaisella hammastapurevalla raivolla, niin ainakin Kolmannen valtakunnan saksalaisten suuren enemmistön passiiviseen antisemitismiin verrattavalla latentilla rasismilla. Tämä ei kuitenkaan anna ahvenanmaalaisille mitään etuoikeutta laistaa suomen kielestä. Itse asiassa heidän kuuluu opetella suomea solidaarisuudesta sekä manteren suomenruotsalaisia että ruotsia koulussa lukevia suomenkielisiä kohtaan: on nimittäin harvinaisen selvää, että öyhösuomalainen roskaväki käyttää ahvenanmaalaisten petosta argumenttina ruotsin opetusta vastaan.

Perusteet suomen opetuksen heikentämiselle Ahvenanmaalla kuulostavat Suomalaisuuden liiton agendalta ruotsiksi käännettynä: sanoisinpa jopa (je dirait même plus, kuten etsivät Dupont ja Dupond sanovat alkukielellä), että de har varit i säck innan de kom i påse. Suomea kuulemma opitaan paremmin vapaaehtoisesti, saksa ja ranska ovat tärkeämpiä kieliä. (Kumma kyllä ahvenanmaalaisten opetusministeri, vai mikä koulutusvastaava se nyt siellä lieneekään, ei maininnut espanjaa, koska luulisi Ahvenanmaan salskeiden meripoikien tarvitsevan sitä ainakin maksullisen seuran hankkimiseen Buenos Airesin punaisten lyhtyjen kortteleissa...och sjömansgossens lilla lilla vän blir sörjande på strand.) Ns. läppänä tai performanssitaiteena moinen olisi ihan hyvä vitsi, mutta valitettavasti ahvenanmaalaiset eivät ole mitään käsitetaiteilijoita, vaan tosissaan. Itse asiassa ahvenanmaalaiset kansallismieliset (sellaisia on - irvileuka Staffan Bruun on kirjoittanut joskus romaanin, tai jatkokertomuksen Hufvudstadsbladetiin, jossa ahvenanmaalaiset terroristit vaanivat jonkun silmäätekevän, oliko se nyt peräti Suomen pääministerin, henkeä) ovat Suomalaisuuden liiton jälkeen yksi maailman ärsyttävimpiä porukoita, joista minulla ei juurikaan ole mitään hyvää sanottavana. Tavalliset ahvenanmaalaiset sitä vastoin ovat yleensä ihan mukavaa porukkaa, vaikka juovat melko rankasti viinaa. Ainakin ne laulavat juodessaan, kuten meillä kunnon ihmisillä on tapana.

Koska en hintahtavana puolihurrina ja Folktingetin salaisena agenttina tietenkään malta olla kylvämättä hirveän hurrikulttuurin tuhoisia siemeniä terveen ja juurevan penistäpesemättömän suomalaisuuden jalojen edustajien keskuuteen, tulkoon tässä loppukevennyksenä yksi niistä juomalauluista, jotka minäkin osaan. Olen oppinut sen Ansgarsgårdenin vessan seinältä Tukholmassa 1990-luvun alussa. Sävel on Internationaalin kertosäe, ts. Tää on viimeinen taisto.

Mera öl uti glasen,
mera glas på vårt bord,
mera bord på kalasen,
mer kalas på vår jord.
Mera jordar kring månen,
mera månar kring Mars,
mera marscher till Skåne,
mera Skåne, bevars, bevars, bevars!

Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että "marsch" ja "Mars" äännetään erinäisissä riikinruotsin muodoissa samalla tai lähestulkoon samalla tavalla. Viimeisen säkeen mera Skåne ei välttämättä viittaa maakuntaan, vaan todennäköisemmin Krönleins-panimon kuulemma hyvinkin suosittuun tuotteeseen nimeltä Skåne Guld Export. Siinä missä meillä Suomessa on olut nimeltä Lapin Kulta, ruotsalaiset juovat Skoonen kultaa. Ehkäpä juuri se onkin se kusi, joka ahvenanmaalaisille on noussut päähän, kun ovat keksineet niinkin ääliömäisen ajatuksen kuin suomenopetuksen vapaaehtoistamisen.

Pitäisi varmaan mennä Maarianhaminaan puhumaan savoa.

Радыё Свабода будзе гучаць у эфіры ўсю ноч

2006-03-19T10:13:00.000-08:00

Kuuntelen juuri Radio Libertyn, valkovenäjäksi Radyjo Svabodan, vaalilähetystä. On äärimmäisen turhauttavaa kuunnella kieltä, jota juuri ja juuri ei ymmärrä. Se kuulostaa hieman siltä kuin joku puhuisi puolaa umpikännissä sammaltaen: silloin tällöin erottuu aivan ymmärrettäviä lauseita, ja joka lause on täynnä tuttuja sanoja, mutta niistä ei saa koottua kokonaisia lauseita. Hyvin tyypillinen tilanne on, että Prahan toimiston naistoimittaja esittää kysymyksen, joka on puolaa taitavalle täysin ymmärrettävä, mutta Mienskistä tuleva vastaus kuulostaa häiriörätinän takia siansaksalta (vasikanvenäjältä?).

Onneksi kirjoitetusta valkovenäjästä saa sentään tolkkua: Bieraściessa (Brest-Litovskissa) valkovenäläinen vaalitarkkailija poistettiin väkisin äänestyspaikalta; hänen käsityksensä mukaan paikalla rikottiin useaan otteeseen vaalilakia. Kazulinin vaalityöntekijöitä pidätetään: Bieraściessa Siarhiej Jaŭcichejeŭ, Mienskissä Aleh Korban, Pavał Jałavin ja Jury Fabišeŭski. Mienskin metrojunat eivät enää pysähdy Kastryčnickajan metroasemalle.

Myös kansallismielisen opposition takavuosien voimahahmo, sittemmin Kanadaan emigroitunut Zianon Paźniak yritti mukaan vaaleihin, mutta jos ymmärsin oikein, hänen kannatuskorttinsa hylättiin. Meilläkin tunnettu kirjailija Śviatłana Aleksijevič sanoi Radyjo Svabodalle itse asiasta kuultuna, ettei hän ollut tästä varsinaisesti pahoillaan, koska hänen mielestään Paźniak, joka muuten edusti "kristillis-konservatiivista puoluetta", oli luonnoltaan vallankumouksellinen. Aleksijevičin mielestä tarvittiin yhteiskunnallisesti rakentavaa oppositioehdokasta, jollaisia hänen mielestään "luojan kiitos" myös vaaleissa oli.

Milinkievičin nettisivut kaadettiin hakkeri-iskulla. Hakkerit olivat ilmeisestikin istuvan presidentin asialla.

Klo 20:45 Kastryčnickaja-aukiolle oli kokoontunut vähintään kymmenen tuhatta ihmistä, jotka heiluttivat Valko-Venäjän nationalistien valko-puna-valkoisia lippuja ja huusivat: Svaboda! Svaboda! Vapaus! Vapaus!

Anteeksi, nyt luku on jo 20-30 tuhatta. Milinkievičin pidätystä pelätään. Mielenosoituksen mökä kuuluu niin kovaa, että kirjeenvaihtajan äänestä ei saa paljoa tolkkua.

Venäläisen Levada-keskuksen ovensuukyselyt antavat istuvalle presidentille 47 prosenttia äänistä, Milinkievičille 25,6 prosenttia. Viralliset numerot sitä vastoin antavat ymmärtää, että istuva presidentti olisi ottanut selvän vaalivoiton, joskaan ei ihan neuvostotyylisin numeroin.

Kastryčnickaja-aukiolla on käynnissä poliittinen joukkokokous. Milinkievič puhui yleisölle ja sanoi valkovenäläisten voittaneen pelkonsa tulemalla aukiolle. Milinkievičin kannattajat vetoavat ovensuukyselyihin, joiden mukaan M. sai n. 30 % äänistä ja istuva presidentti 47 %. Tämän nojalla vaaditaan toista vaalikierrosta.

Miliisijoukkoja keskitetään, ja väkivaltaista yhteenottoa pelätään. Armeijan kasarmeissa 98 % äänistä meni istuvalle presidentille. Tämä ei kuulosta hyvältä.

Luboŭ Luniova raportoi tapahtumien keskipisteestä, että väkeä saapuu yhä aukiolle.

Klo 22.13: RFE/RL:n valkovenäjänkielinen palvelu kaatui.

Valer! Valer! Kuuletteko minua? Valer (RFE/RL:n toimittaja Valer Kalinoŭski Mienskissä) ei kuule. Radioyhteys toimii yhä, mutta valkovenäjänkieliset nettisivut ovat nurin.

Nyt sivut toimivat taas. Aukiolla on virallisten lähteiden mukaan muutama tuhat ihmistä, mutta RFE/RL puhuu kymmenistä tuhansista. Radioyhteys aukiolle toimii, ja mökä on melkoinen. Ihan vielä mielenosoittajia ei olla runttaamassa panssarivaunuilla hengiltä, mutta ilmeisesti kommunikaatioyhteyksiä on häiritty.

Nyt siellä huudetaan Svabodu! Svabodu! - Vapautta! Vapautta! - ja haastateltavat kuulostavat euforisen iloisilta: tämä on minun maani, tämä on minun kaupunkini... - eikä kukaan enää pelkää diktaattoria. Taustalla kuuluu riemuhuutoja.

Nyt huudetaan: Biełaruś! Biełaruś! Yhteys pätkii. Sitten kuuluu rytmikästä huutoa, tällä kertaa selvällä venäjällä: Kun olemme yksimieliset, meitä ei voiteta!. Hei, sehän on ihan kuin Chilestä: el pueblo unido jamás será vencido.

Neuvostoliitto ampui itseään jalkaan julistaessaan seitsemänkymmenluvulla solidaarisuuttaan latinalaisamerikkalaisille vapautusliikkeille. Kun niiden vapautusliikkeiden sankarillisuutta ylistettiin, mentiin varomattomasti kääntämään niiden iskulauseet venäjäksi. Vallankumoukselliset iskulauseet ovat vaarallista tuontitavaraa diktatuurivaltioissa.

Kazulin esiintyi Milinkievičin rinnalla aukion kokouksessa ja sanoi: Valko-Venäjän kansan on autettava Łukašenkaa eroamaan. --- Vallankumous on jo tapahtunut - ihmisten mielissä.

Aukiolla huudetaan iskulauseita: Hańba! - Häpeä! Praŭdy! Totuutta! Žyvie Biełaruś! Eläköön Valko-Venäjä! Vierym - možam - pieramožam! Uskomme, kykenemme, voitamme!

Nuori pari puhuu selvää venäjää, he ovat tulleet Venäjältä ilmaisemaan solidaarisuutensa valkovenäläisten demokratiapyrkimyksille.

Notatki z podziemian tietotoimisto kiittää, kumartaa ja lopettaa tältä päivältä. Huomisaamun lehdistä näemme varmasti, kuinka tässä kävi.

Menevä mies edustaa, osa IV

2006-03-19T01:01:00.000-08:00

Menevä mies siis meni ja edusti. Valitettavasti väkeä oli hieman liikaa Irlannin suurlähetystönkin tiloihin, joten small talk oli miltei mahdotonta. Onneksi toisessa huoneessa oli elävää musiikkia: muuan britteinsaarelaisen herrasmiehen uppsynillä varustettu miekkonen nimeltä Frank esitti minullekin tuttuja irlantilaisia lauluja, valitettavasti vain englanniksi, mutta hyvä niinkin. Hyvin miellyttävä yllätys oli lähettilään rouva, joka oli itse Se Todella Hyvä Salanimellä Kirjoittava Nykykirjailija - sain häneltä lahjaksi kirjekuoreen kätketyn kirjan, ja kun vasta rautatieasemalle päästyäni avasin kuoren, menin aluksi ihan hämilleni nähdessäni kirjailijanimen, ennen kuin palapelin palat loksahtivat paikalleen: ahaa, hänhän se tietysti oli, ja tulin tavattoman iloiseksi. Puhuin suurlähettiläänkin kanssa iiriksi kirjallisuudesta, mikä oli sopiva aihe hänen kirjahyllynsä ääressä.

Tapasin Helsingissä myös Timon ja Käymälä-Svenin, jälkimmäisen ravintola Tornin näköalatasanteella, joka aiheutti minulle niin pahan korkean paikan kammon, että järkytyin. Miljöö oli kyllä kuin luotu vuosisadan alun suurkaupunkiboheemeille. Kyllä Helsingissä oikeasti on jotain urbaania hienostusta, jos kohta dekadenssiakin.

Puhuin lähetystön kutsuilla erään vähän itseni ikäisen tai pari vuotta nuoremman kaverin kanssa, joka totesi, ettei osaa iiriä, mutta häntä kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset kyllä osaavat - it's a generation thing. (Näettekö, kuinka se juna jylisee sieltä tännepäin? Se ei ole vielä ihan kohdalla, mutta se lähestyy.) No, kuka meni nettiin riehumaan iiriksi silloin kun nämä nuoret olivat juuri tulossa aikuisiksi? Koettakaahan arvata.

Keskiyön jälkeen

2006-03-17T15:39:00.000-08:00

Olen nukahtamaisillani palattuani yöjunalla Helsingistä. Mutta tarjotaan nyt tässä tuolle inhottavalle slangisanalle pissis kirjakielinen vastine, jonka keksin junassa lukiessani Joe Steve Ó Neachtainin romaania Scread Mhaidne: VIRTSAKKO.

Vaalit Länsi-Neuvostoliitossa

2006-03-16T23:07:00.000-08:00

Valko-Venäjä valinnee huomenna itselleen neuvostotyylisen yksimielisesti vanhan presidentin, tai uuden Lukashenkan. Tai itse asiassa nimi pitäisi kirjoittaa Łukašenka, koska valkovenäjää voi periaatteessa kirjoittaa myös latinalaisilla kirjaimilla, puolan ja tšekin oikeinkirjoituskonventioita yhdistävää järjestelmää käyttäen. Helsingin Sanomat on avannut oman blogin, jossa käsitellään Valko-Venäjän elämää Łukašenkan uudelleenvalinnan alla. Minun on turha lähteä heidän kanssaan kilpailemaan, vaikka valkovenäjää jonkin verran olen harrastellutkin, koska Radio Free Europen nettisivut on "uudistettu" jollain idioottimaisella tavalla, joka estää valkovenäjänkielisten sivujen avaamisen. Täytyy varmaan lähettää bugista valitus vaikkapa Siarhiej Šupalle, jonka tunnen iirinkielisyysyhteyksieni ansiosta. Hän lahjoitti minulle valkovenäjännöksen Joycen Odysseuksesta, jota kylläkään en ole jaksanut kokonaan lukea millään kielellä. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä muuan Séamus Ó hInnéirghe - etunimestä en ole varma, mutta sukunimen olen painanut mieleeni - on iirintänyt ainakin osan kyseistä kirjaa, mutta en tiedä, onko projekti koskaan valmistunut. Ó hInnéirghe on julkaissut valmiiksi saamansa osat tunnusomaisen punakantisina vihkosina, käsittääkseni omakustanteina.) Sen lisäksi sain häneltä myös hienon Kanadassa painetun kaksiosaisen valkovenäjän oppikirjan. Mentyään Prahaan RFE/RL:n töihin Siarhiej ei valitettavasti enää ehtinyt osallistua iirinkielisyystouhuihin.

Valko-Venäjän vaaleissa näkyy ainakin RFE/RL:n sivujen mukaan olevan neljä ehdokasta: Siarhiej Hajdukievič, joka on paikallinen liberaalidemokraatti (tämä tarkoittaa hänen tapauksessaan öyhöttävää solttua, joka johtaa puoluettaan kuin armeijan yksikköä, joten hän on liberaalidemokraatti lähinnä suuren Suomen-ystävän, itsensä Uładzimir Žyrynoŭskin käyttöön ottaman uuden määritelmän mukaan - juu juu, oikeasti se nimi on tietysti Vladimir Žirinovskij, mutta en malttanut olla pahoinpitelemättä nimeä valkovenäjän oikeinkirjoituksen mukaiseksi); Alaksandr Kazulin, entinen Łukašenkan liittolainen - presidentin mies koulutuslaitoksen johdossa - jolta ovat menneet sukset ristiin herran ja ylhäisyyden kanssa; Alaksandr Milinkievič, joka on koulutukseltaan fyysikko, puhuu puolaa ja vaikuttaa muutenkin reilulta mieheltä; ja Łukašenka itse, joka tunnetusti johtaa Valko-Venäjää diktaattorin ottein toimittuaan sitä ennen valtiontilan johtajana. Sovhoositirehtöörinä hän arvatenkin on nämä otteet oppinut.

Jos kaikki ne pikku vasemmistolaiset, jotka automaattisesti ja robottimaisesti toistelevat iskulauseita kansallisuusaatteen aksiomaattisesta pahuudesta, eivät olisi niin täydellisesti jämähtäneet taisteluhautoihinsa, he näkisivät Valko-Venäjän tapauksesta, että maailmassa on paljon pahempiakin ilmiöitä. Valko-Venäjällä ei ole koskaan päässyt kehittymään omaperäistä kansallismielisyyttä, ei edes kulttuurinationalismia. Sen paikalla siellä on neuvostonostalgia. Neuvostoliitto, kuten tiedämme, oli erinomaisen epähumaani ja hirveä totalitaarinen järjestelmä, jonka suurimman kunnian ja elinvoimaisuuden aikoina pahantekijät vangitsivat tuhansittain syyttömiä ihmisiä ja kyöräsivät heitä napapiirin taakse vaarallisiin töihin ilman kunnon talvivarusteita. Nähdäkseni olisi huomattavasti sivistyneempää ja - vakaiden länsimaisten demokratioiden näkökulmasta asiaa ajatellen - myös "vasemmistolaisempaa", jos valkovenäläiset suuntaisivat nostalgiansa ja nationalisminsa omaan perinteiseen kieleensä ja kulttuuriinsa. Ainakin lukemani valkovenäläiset klassikkorunoilijat vaikuttavat suomalaisen silmin sympaattisen ahdistuneilta ja murheisilta - huomattavasti vähemmän pelottavilta tai vastenmielisiltä kuin Neuvostoliiton omahyväinen menestysretoriikka.

Kumpi on parempi? Sekö, että muistellaan ihanan Stalinin herooisia aikoja ja koetetaan puhua venäjää (jota puhuttaessa tehdään koko ajan naurettavia virheitä) siksi, että on hienoa puhua hienon Neuvostoliiton kieltä - vai se, että muistellaan vaikkapa niitä valkovenäläisiä maalaistraditioita, jotka Neuvostoliitto hävitti, ja koetetaan paremman venäjän sijasta puhua parempaa valkovenäjää? Eikö suunnilleen takapajuisinkin junttitraditionalismi ole sentään parempi vaihtoehto kuin sellainen asenne, jossa Neuvostoliitto nähdään nostalgisena ihantolana?

PS: Sainhan minä sen RFE/RL:n valkovenäjänkielisen saitinkin aukeamaan. Sieltä löytyikin heti sopiva otsikko: Kronika zatrymańnjaŭ u rehijonach, ts. Valko-Venäjän eri alueilla tehtyjen pidätysten kronikka. Uutinen näkyy olevan päivitetty torstaina 16. sakavika 2006. En edelleenkään muista suoralta kädeltä valkovenäjänkielisiä kuukausien nimiä, mutta en liene väärässä, jos oletan, että sakavik tarkoittaa maaliskuuta.

- Milinkievičin kannattaja ja paikallisen vaalitoimiston johtaja Vasil Chramcoŭ Navapołackissa pidätettiin ja tuomittiin viideksi päiväksi putkaan (varsinainen pikaoikeus)
- Milinkievičin vaalimainoksia Viciebskissä jakanut Dzianis Łatyš pidätettiin ja pakotettiin yhdessä vaalitoimiston johtajan kanssa selvittelemään asioita miliisissä tuntikausia
- Kryčavassa KGB:n (valkovenäjäksi KDB:n, koska "valtio" ei ole valkovenäjäksi gosudarstvo, vaan dziaržava: molemmat lyhenteet tarkoittavat "valtion turvallisuuden komiteaa", Komitet gosudarstvennoj bezopasnosti/Kamitet dziaržaŭnaj biaspieki) iskujoukko hyökkäsi Volny horad ("Vapaa kaupunki") -lehden toimitukseen.
- Brest-Litovskissa (Beraście) jaetaan ilmaiseksi istuvaa presidenttiä tukevan venäjänkielisen lehden vaalinumeroa satatuhatta kappaletta. Kaupungissa on kolmesataatuhatta asukasta. Tämä on varmaankin sitä Saabin 1970-luvun iskulauseessa mainostettua "varmuuden maksimointia"?

Tässä muuten on Valko-Venäjää käsittelevä linkki kielellä, jota kaikki isänmaalliset suomalaiset tietenkin osaavat sujuvasti.

Menevä mies edustaa, osa III: i ndiaidh dom carbhat agus treabhsar a cheannach

2006-03-16T12:57:00.000-08:00

Huomenna pitää siis mennä Irlannin suurlähetystöön edustamaan. Samalla reissulla tapaan myös henkilöt, joiden kanssa sovin sivutoimisesta kolumnistin virastani tietyllä taholla. Luitte oikein: minulle ruvetaan lähiaikoina maksamaan kirjoittelustani, ja saan sille huomattavasti nykyistä arvovaltaisemman alustan. Koska päivittäinen leipätyöni on käynyt yhä mielenkiintoisemman luonteiseksi, tuskin ehdin kuitenkaan kirjoittaa kovin usein. Tämä blogi saattaa hiljentyä, tai sitten kirjoitan tänne yksinomaan henkilökohtaisia tai naisvihaa lietsovia tekstejä. Toki antifeminismi kuuluu oleellisena osana yksityiseen, persoonalliseen näkökulmaani, joten ajankohtaisia tapahtumia koskeviin kommentteihin, joita luultavasti lähinnä sille toiselle alustalle kirjoitan, tulee aivan luonnollisesti feminismin vastainen sävy. Jumalan Totuus kuuluu siis entistä kauemmaksi, kaukaisimpiin salotölleihin asti, ja miesten kapina astuu kukonaskelen lähemmäksi. Jos Jumala suo, nuorille naisille koittavat kovat ajat. Tätä luonnollisesti kaikki kelpo miehet odottavat innokkaina ja jo etukäteen iloiten.

Olen toki varustautunut juhliin asianmukaisesti garderobiani uusimalla, vaikka se vanha puvuntakki onkin näin lihavalle miehelle liian pieni. Valkoinen kauluspaita minulla on, nyt on myös uudet hyvät mustat housut, ja täytyihän se solmiokin ostaa. Neiti von Schweizer-Gesetz, joka on elättänyt itseään mm. Sokoksen vaateosastolla, neuvoi minut ostamaan silkkisolmion, mutta koska hän ei ollut tänään Turussa, jouduin ostamaan solmion ilman makutuomarin apua. Päädyin vihertävänsävyiseen, koska arvelin sen ainakin sopivan Irlannin kansallispäivään. Olisi ehkä pitänyt hyvissä ajoin ennen tätä tilaisuutta katsella vielä asianmukaisempi malli iirinkielisten lahjatavarakaupasta. Paitsi että An Spailpín Fánach ei näköjään myy solmioita. Kaiken muun tarvittavan sieltä kyllä saa: iirinkielisen saippuan, iirinkieliset vaatteet, kynän, joka kirjoittaa vain iiriä (niin sen kyljessä ainakin lukee), sanakirjan, Mícheál Ó Siadhailin erinomaisen oppikirjan Learning Irish - se minun pitäisikin muuten ostaa Marialle, hän tarvinnee sitä viimeistään häämatkalla, jota ei varmaankaan enää tarvitse kauaa odottaa.

Maria ei muuten ehtinyt tänne viime viikonloppuna, joten minun on häntä oikeasti ikävä, ja odotan hänen tapaamistaan paljon kärsimättömämpänä kuin mitään lähetystön tilaisuutta. Minä nimittäin rakastan häntä. Sellaista pilalle hemmotellut femakot ja elämän ituhipit, joiden hasikselta haisevassa elämässä ei ikinä ole ollut mitään hyvää eikä kaunista ja jotka eivät sitä tunnistaisi vaikka se vastaan kävelisi, eivät kykene käsittämään. Päin vastoin, sitä he vihaavat niin kuin verivihassa vihataan ja sen he haluavat repiä alas - yksi heistähän on uhkaillut salanimellä Mariaa siksi että tämä on pettänyt "naisten asian" alentumalla ATM-Panun tyttöystäväksi. "Vahva ja upea nainen" pitää nimittäin luovuttamattomana oikeutenaan sanella muille naisille, miten heidän pitäisi elää. Mitään demokraattisesti myönnettyä mandaattia hänellä ei tällaiseen määräilyyn tietenkään ole eikä hän sitä tarvitsekaan: kuten Stalinin näytösoikeudenkäynnin pääsyyttäjä, hänkin noudattaa lain ja kansan tahdon asemesta ennen kaikkea vallankumouksellisen omaatuntoaan.

Olen kyllä melkoisen järkyttynyt siitä, että silkkisolmiosta joutuu pulittamaan reilut kolmekymmentä euroa. Ainoa syy, miksi ylipäätään ostin solmion, oli se, että vanha kravattini, joka oli toimittanut virkaansa varmasti yli vuosikymmenen ja mahdollisesti jopa ylioppilaskirjoituksista saakka, katosi sen jälkeen kun tapasin suurlähettilään ensimmäistä kertaa, oliko se nyt marraskuussa. Tämä silkkisolmio oli niin helkutin kallis, että sitä täytyy vahtia kunnolla - niin kallis kapine ei saa kadota noin vain. Kuka ties minulla onkin siinä kravatti loppuiäkseni. Paras olisi, tuohon hintaan.

Lopultakin oikea asenne

2006-03-15T22:59:00.000-08:00

Kasablogista löytyi linkki tähän treffi-ilmoitukseen. Kasa-Jussi ihmetteli, löytyyköhän Suomesta naista, joka täyttäisi edes puolet vaatimuksista. Löytyy tai ei, minusta tuo on lopultakin oikea asenne. Muistan kyllä omilta Luojan kiitos taakse jääneiltä sinkkuajoiltani, miltä tuntui miehenä lukea naisten ilmoituksia: reunaehdot oli jyvitetty täysin mahdottomiksi ja kohtuuttomiksi, ja jos joskus ne täyttikin ja uskalsi vastata, osoittautui, että vaatimuksia tuli heti lisää ja että minkäänlaista persoonallisuutta ei olisi saanut olla.

Maistakoot tytöt omaa lääkettään.

Bland annat om Sandemose

2006-03-15T10:50:00.000-08:00

Paljon on vettä Aurassa virrannut sen jälkeen kun sähköpostikirjeenvaihtoni Tristanin kanssa kuihtui pois. Ja yksi niistä asioista, jotka siinä välissä ovat ehtineet muuttua, on suhteeni Aksel Sandemoseen, jonka löysin kaksikymppisenä. Silloin hän oli minulle salainen lääke, ja näin jotain tavattoman symbolista siinä, että Pakolainen ylittää jälkensä löytyi Varkauden kaupunginkirjaston hyllystä ainoastaan ruotsiksi - suomennos oli varastossa, ikään kuin kyseessä olisi ollut vaarallinen teos, jota ei olisi saanut antaa paikallisten asukkaiden käteen, ainakaan nuorten. He olisivat tulleet tietoisiksi siitä, etteivät he ole yksinään oman pikkukaupunkiahdistuksensa kanssa, vaan että samanlaisia kohtaloita oli koettu ennenkin. He olisivat nousseet veriseen vallankumouksen hyökyaaltoon Varkautta ja varkautelaisuutta vastaan, silponeet kaupungin korskeat ylempitasoiset miehet elävältä ja raiskanneet kaikki ne musiikkiopistoa käyvät luokan parhaat tytöt, joille ahdistunut alempitasoinen mies ei koskaan ollut riittävän hyvä.

Nykyisin kirjallinen makuni on hyvin toisenlainen. Hullaannuttuani Maarit Verrosen 90-luvun alussa julkaisemiin novelleihin puoli vuosikymmentä jälkeenpäin aloin liukua poispäin sekä sandemoselaisesta psykologisesti kunnianhimoisesta itsetutkistelukirjallisuudesta että perisuomalaisesta tukkilaisrealismista, joka isänmaallisen vasemmistolaisen aseistakieltäytyjänuorukaisen elämänvaiheessani oli minulle hyvinkin tärkeää. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, se nuoruuteni vaihe, jolloin pidin itseäni vasemmistoradikaalina (siitä olen nyttemmin parantunut tavattuani oikeita vasemmistoradikaaleja tai luettuani, hyi olkoon, heidän blogejaan) tulee nyttemmin nähdä eräänlaisena kirjallisen maun kehitysvaiheena, jolloin esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla ja Hannu Salaman teokset olivat minulle henkilökohtaisesti tavattoman tärkeitä, nimenomaan isänmaallisuuden takia.

Omaksuttuani isovanhemmiltani vanhojen hyvien aikojen valkosuomalaisen isänmaallisuuden minulle tuli tärkeäksi reformoida ja uskonpuhdistaa tämä kotoa omaksuttu arvo inklusiiviseksi koko Suomen isänmaallisuudeksi. (Jo silloin kun olin kahdenkymmenen, isosiskoni huomasi viisaasti, ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton Etsijä-lehteen kirjoittamassaan artikkelissakin totesi, että lasten "kapinassa" vanhempien arvoja vastaan ei ole kysymys varsinaisesti näiden arvojen kiistämisestä ja hylkäämisestä kuin pikemminkin eräänlaisesta uskonpuhdistuksesta, jonka yhteydessä näille arvoille pyritään löytämään uuteen aikaan sopiva sovellus. Tämän oivalluksen viisautta ylistän edelleenkin ja olen siitä isosiskolleni suuresti kiitollinen.) Tämän uskonpuhdistuksen keinona toimi niin Väinö Linna kuin työläisvasemmistolainen tamperelaisproosakin. Ja nimenomaan työläisvasemmistolainen: Hannu Salaman teoksista olen aina arvostanut eniten sodan aikana neuvostomielisinä partisaaneina ja sabotööreinä toimineiden ihmisten kohtaloa käsittelevää romaania Siinä näkijä missä tekijä. Olen lukenut sen muuten myös ruotsiksi käännettynä - Kommer upp i tö. (Kun jokin kommer upp i tö, se paljastuu, tulee ilmi; tö tarkoittaa oikeastaan suojasäätä. Myöhemmissä avainromaaneissa mainitaan Salaman alter egon, Harri Salmisen, romaani "Suojalla paljastuu"; tämä on tietenkin "Siinä näkijä, missä tekijän" peitenimi.)

Kirja pyrkii ymmärtämään sellaisia ihmisiä, joita ei yksinkertaisesti ole sallittua ja sopivaa ymmärtää, heidän omilla ehdoillaan. (Ja tällä tarkoitan sitä, etteivät he olleet väärässä ainoastaan jonkin epämääräisen isänmaallisen oikeistolaisuuden kannalta, vaan myös lainkuuliaisen ja demokraattisen vapaamielisyyden.) Erityisesti olen siinä arvostanut sitä, että se pyrkii olemaan rehellinen joka suuntaan. Kirjailijahahmon äidin hammastapureva stalinismi tulee selväksi - tämän antama elämänohje on, että kun noudattaa vanhojen, leppymättömien katkerikkojen linjaa, on puolueen, anteeksi, Puolueen (vrt. Jumala) sisäisissä ristiriidoissa oikealla puolella. Itse asiassa analogia katkeriin konservatiivis-uskovaisiin mummoihin on turhankin ilmeinen. Äitihahmo ei ole tyytyväinen kirjailijapojan omaksumiin arvoihin: poika ei suostu toimimaan äidin näkökulman kirjallisena äänitorvena eikä kertomaan maailmalle "totuutta" vastarintaryhmästä sellaisena kuin äiti sen näkee, vaan haluaa noudattaa kirjailijan vapauttaan. Äiti tulkitsee tämän niin, että poika on "noske, tai jotain vielä pahempaa". ("Noske" on halveksiva nimitys sosiaalidemokraatille ja tulee Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokraattisen puolustusministeri Gustav Nosken nimestä. Noske oli tiukka antikommunisti, eksyipä jossain määrin antisemitismiinkin. Hänen johdollaan ja oikeistohenkisten vapaajoukkojen avulla murskattiin esikommunististen spartakistien kapinointi, ja siinä yhteydessä tunnetusti sotilaat kidnappasivat, pahoinpitelivät ja murhasivat Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, ilmeisesti Nosken tieten ja luvalla.) Masentuneen resignoituneesti äiti toteaa olevan ilmeisesti liikaa vaadittu, että vanha työläiseukko saisi oman äänensä maailmalla kuuluviin edes poikansa kautta.

Työläiskirjallisuuden lukeminen tarkoitti isänmaallisuuden päivittämistä niin, että koko Suomi ja koko suomalaisuus, Salaman perheen edustamaa suomalaisuuden aspektia myöten, pääsisivät siihen mukaan. Isovanhemmilleni, varsinkin vuoden 1918 tapahtumat rintaman näkökulmasta kokeneelle isoäidilleni, sisällissodan trauma, jakautunut kansa, oli erittäin todellinen, ja Sillanpään ajatus Toivolan Juhan ja hänet surmanneen valkokaartilaisen kohtaamisesta taivaan ilossa merkitsi todella paljon. Siksi minäkään en pysty kulkemaan välinpitämättömästi sen ajatuksen ohi. Ja postmodernin nyky-Suomen, jossa punainen Suomi, jopa taistolaisuus, on Ultra Bran ajoista alkaen onnistuttu karnevalisoinnin keinoin sulauttamaan osaksi yhteistä suomalaisuutta ja kulttuuriperintöä, voi nähdä Toivolan Juhan ja hänen ampujansa mystisenä yhteensulautumisena, kansan lopullisena eheytymisenä. Tämä ei tietenkään miellytä niitä vastakkainasettelusta leipänsä ja identiteettinsä saavia, jotka näkevät postmodernin elämäntavan pelkkänä vihoviimeisenä rappiona ja kommunismin/kapitalismin lopullisena voittona. Näiden porukoiden turhautuminen on luonnollisesti vain merkki siitä, että asiat ovat menneet yleisesti ottaen ihan kohtuullisen fiksuun suuntaan.

Sittemmin Linna ja Salama ovat saaneet jäädä kirjahyllyyn pölyyntymään. He ovat tehtävänsä tehneet. Vaiheet menevät toki limittäin, mutta kirjallisen makuni kehittymisen ja hienostumisen seuraava vaihe oli siirtyminen Sandemosen tyyppiseen tunnustukselliseen, psykologiseen proosaan. Toki Salama on huomattavasti vähäisemmässä määrin perisuomalainen eepikko, "joka kuokkii realismin suota mallivangin tarmokkuudella", kuin yleisesti luullaan: Sandemose on tunnetusti Salamankin lempikirjailijoita: Salama oppi tältä ilmeisestikin ainakin psykologisen realismin tekniikoita.

Nyt vanhemmilla päivilläni olen päätynyt siihen, että luen kaikkein mieluiten maagista realismia - sen takia aloin espanjaakin opetella. Ystäväni Ivan Hlinka on samalla kannalla, ja itse asiassa kirjoittaakin sitä, tosin toistaiseksi vain pöytälaatikkoon. Veikkaanpa, että hänellä on ollut vaikutuksensa oman makuni muutokseen.

En enää jaksa lukea yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta, vaikka se oikeasti oli hyvinkin iso juttu turvatussa porvarillisessa idyllissä eläkeläisisovanhempiensa hoivissa eläneelle pikkupojalle aikoinaan. Esimerkiksi Günter Wallraffin seikkailut niin skandaalilehden toimittajana, mielisairaalan potilaana, spurgujen riveissä kuin turkkilaiseksikin tekeytyneenä tulivat tutuiksi, vieläpä saksan kielellä. (Turkkilaisseikkailusta Ganz unten tulin muuten ostaneeksi islanninkielisen käännöksen, se oli ensimmäisiä koskaan islanniksi lukemiani kirjoja. Onkohan se minulla vielä tallessa jossain? Pitäisi kai lukea uudestaan.) Suurin osa relevantista yhteiskuntakritiikistä on yleensä terveellä järjellä ekstrapoloitavissa etukäteen, joutumatta Wallraffin tapaan kokeilemaan elämän nokipoikana olemista: minä en oikeastaan usko, että urbaani länsimainen sivilisaatio olisi meidän aikanamme onnistunut keksimään uusia tapoja mennä vikaan. Sitä paitsi vasemmistolainen "yhteiskuntakriittisyys" on nykyään kangistunut uuvuttavaksi maneeriksi, joka on parhaimmillaankin itsestäänselvyyksien julistamista ja pahimmillaan - esimerkiksi "Yhteiskuntakriittisen feministin" blogissa - älyllisen kehittymättömyyden ja epärehellisyyden suojaksi vedetty viikunanlehti, tylsä kirjallinen maneeri. "Yhteiskuntakriitikoksi" julistautuva on nykyisissä oloissa yleensä vallankäyttäjä, joka yrittää häivyttää vallankäyttäjyytensä näkyvistä julistautumalla sorretuksi.

Sinänsähän tämä asenne on sivilisaatiomme ydinmehua ja sen perusparadoksi, koska, kuten minua viisaampi mies eli Tuomas Nevanlinna on huomauttanut, koko kulttuurimme on rakennettu maailmanhistorian ensimmäisen köyhän herran, kurjaliston sekaan lymynneen Jumalan, muiston päälle. Mutta tämä ei asiaa paranna: kyse on vain taas yhdestä nykyelämän piilokristillisestä ilmiöstä, joka näyttäisi paljon paremmalta, jos se esiintyisi julkikristillisyytenä. - Samalla tavalla esimerkiksi feministien viha miesten seksuaalisuutta kohtaan ja pyrkimys naisen seksuaalisuuden pyhittämiseen on perintöä kristillis-siveellisestä tapakulttuurista, ja rehellisyyden nimissä toivoisi heidän edes tunnustavan tämän. Kaikkien näiden omaa uskonnollisuuttaan tunnustamattomien kristittyjen toivoisi palaavan takaisin ad fontes ja lukevan raamattua, teologiaa ja eksegeesiä, sen sijaan että kivenkovaan väittävät edustavansa jotain uutta ja vallankumouksellista tai olevansa ateisteja. (Feministien tai heidän myötäilijöittensä uskonnollinen, teistinen luonne näkyy mm. siinä, miten he suhtautuvat minun blogikirjoituksiini. Kuvitellaan, että minä muka olisin naisten pyhyyttä pilkkaamalla rikkonut lakia. Niinhän en tietenkään ole tehnyt, mutta koska olen mitä ilmeisimmin häpäissyt jotakin pyhyyttä, pilkannut jotain jumalaa, heidän on yhä uudelleen vakuuteltava sekä toisilleen että minulle, että ainakin jonkin jumalallisen tuomarin kasvojen edessä olen lainrikkoja. Todellisuudessa olen ainoastaan pilkannut heidän jumalaansa, mutta koska he eivät tiedosta uskonnollisuuttaan, he eivät kykene ymmärtämään, että kyse on siitä: he olettavat vilpittömästi oman uskontonsa olevan tiedettä, totuutta, todellisuutta ja neutraaliutta.)

Yhteiskuntakritiikki ja työläisrealismi ovat siis saaneet mennä. Entä sandemoselainen psykologinen realismi? Minusta tuntuu, että se ei ole viime kädessä osoittautunut niin terapeuttiseksi kuin miltä se ensi vilkaisulla vaikutti. Loppujen lopuksi traumojen väänteleminen, käänteleminen ja vetkuttaminen ei auta yhtään ketään, vaan ainoastaan pahentaa heidän henkistä tilaansa, pakottaa heidät entistä kiinteämmin hulluutensa suljetuille kiertoradoille, sen sijaan että auttaisi heitä vapautumaan niistä ja pärjäämään arjessa. Lyhytterapia on tunnetusti parempi vaihtoehto ja eskapismi terveellisempää kuin traumojen työstäminen.

Joten nykyisin olen sillä kannalla, että kirjallisuudessa on kyse viime kädessä vain perusasioista: tarinoista, kielellisestä nokkeluudesta ja mielikuvituksesta. Naturalistiset työläiskuvaukset, yhteiskuntakritiikki ja psykologinen realismi saavat tulla mukaan vain näille perusjutuille alisteisina.

Taidanpa mennä lukemaan Borgesia.

Salat julki

2006-03-13T15:04:00.000-08:00

Osoittautui, että Tristanin päivistä kirjoittaa muuan vuosia hukassa ollut ystäväni, päätellen siitä, että olen antanut hänelle lahjaksi Aksel Sandemosen romaanin Pakolainen ylittää jälkensä. Mukava tietää, että hän on hengissä. Ympäri käydään, yhteen tullaan, tai kuten Séamus Ó Grianna sanoisi: castar na daoiní ar a chéile agus ní chastar na cnoic is na sléibhte.. Siihen aikaan kun olin hänen kanssaan meilivaihdossa, olin vielä pahemmin raivoissani koko naissukupuolelle kuin bloggaaja-aikoinani, ja hän joutui valitettavasti kärsimään siitä kelpo tavalla.

Viikonlopun iltapäivälehtikatsaus

2006-03-12T10:21:00.000-08:00

Viikonlopun iltapäivälehdetkin tuli luettua. Hjallis Harkimo sanoi, että naiset rakastuvat rahaan. No, voi sentään, nythän koko maailmankuvamme romahtaa. Mehän olemme aina tähän saakka luulleet, että Hjalliksen naisystävät ovat ihastuneet hänen herkkään taiteellisuuteensa, hänen hienostuneeseen ja hiottuun itseilmaisuunsa ja hänen omarsharifilaisittain sopusuhtaisiin hurmurinpiirteisiinsä. Miten toivumme tästä shokista?

Toinen iltapäivälehtikatsauksen osio koskee Ilta-Sanomien lihakauppaa. Aivan: he ovat panneet myyntiin jonkun 29-vuotiaan tädinalun (tädikkeen?), jolle pitäisi löytyä kesäksi heilaa. Naiseläjää kehutaan "hauskaksi, eloisaksi, tsäpäkäksi ja sirpakaksi". (Lue: omaa ääntään rakastavaksi ihkuhihkuilijaksi, jonka kanssa ei kestä raivokohtauksetta edes pyhä Fransiskus Assisilainen.) Erityisesti tuo adjektiivi "tsäpäkkä" saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Tämä naiseläjä pitää "teatterista, kahviloista ja kapakoista", eli viina on lähellä hänen sydäntään ja tupakka keuhkojaan, ja teatterissahan saa litkiä väkeviä lämpiössä. Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan hänet muiden tsäpä-tsäpöjen kanssa kapakan siinä osassa, jossa tupakansavu on paksuimmillaan, kirkumassa sadan desibelin voimalla ja huutamassa raakoja pilkkasanoja jokaiselle miehelle, joka kehtaakin lähestyä ystävällisesti hymyillen.

Sieltä Iltiksen sivuilta löytyy enemmänkin tietoja tästä oliosta, menkää lukemaan jos viitsitte. Minulle tulee mokomasta kapistuksesta vain sellainen olo, että olen ihan käsittämättömän onnekas, kun minulla on hyvä tyttöystävä. Ylipäätään, kun näkee millainen pohjaton tyhjyys noiden markkinoilla olevien koreiden näyttelyesineiden sisällä vallitsee, ei voi kyllin Jumalaa kiittää tästä nykyisestä onnesta. Syvä osanottoni kaikille miehille, jotka ovat vielä sinkkumarkkinoilla. Onnea matkaan. Sitä te tarvitsette.

Maanlaajuinen yläaste

2006-03-12T02:47:00.000-08:00

Roman Schatzin, suomalaistuneen saksalaisen, muistamme taannoisesta loistavasta tv-sarjasta Toisten TV. Siellä nähtiin tunnetusti mm. katkelma iirinkielisestä saippuaoopperasta Ros na Rún - ei, siinä sarjassa ei ole vielä nähty sivuhenkilönä isoa pitkätukkaista suomalaismiestä, mutta koska käytännöllisesti katsoen kaikki iiriä vähänkin osaavat päätyvät lopulta näyttelemään Ros na Rúniin, se ei olisi mikään ihme - sekä pätkä jonkin arabimaan vakoilusarjaa, ilmeisesti kovalla työllä ja tuskalla oli valittu sellainen pätkä, jossa ei esiintynyt suoraa antisemitismiä eikä viittauksia Siionin viisasten pöytäkirjoihin (kiinnostuneet löytävät sitä tavaraa ihan riittävästi Memri-tv:stä, joka toki sisältää myös varsin erinomaisen valikoiman toisenlaisiakin esimerkkejä). Muistaakseni kyseisessä katkelmassa joukko hirvittävän kliseisiä mustiin laseihin sonnustautuneita teatterivakoojia kokoontui hämärään huoneeseen juonimaan puhuen äärimmäisen kryptiseen sävyyn "erään maan vakoojasta, joka matkustaa erääseen toiseen maahan"; ainoa maa, joka mainittiin nimeltä (ja hyvin kohtalokkaaseen sävyyn) oli tietenkin Iss-ra-eeeel. Tekele oli niin säälittävän halpismainen, että sille oli pakko nauraa, vaikkei olisi pitänyt - se, ettei arabimaan televisioväellä ole varaa kunnollisiin lavasteisiin, on vain taas yksi merkki siitä, miten köyhiä ja korruptoituneita ollaan: kaikki rahat menevät ammattirikastujien taskuun sen sijaan että ne pyörittäisivät omaa laatutuotantoa, millään alalla.

Taannoin Roman Schatz antoi jollekin iltalärsäkkeelle, vai olisikohan ollut peräti itse herramme ja jumalamme Hesarin viikko- tai kuukausiliite, haastattelun, jossa hän sanoi miessovinisminsa sikamaistuneen huomattavasti Suomen-vuosinaan hänen jouduttuaan jatkuvasti kuulemaan, miten kauniit ja sivistyneet suomalaiset naiset halventavat ja luuserittelevat suomalaisia miehiä. Tarvitaan komea ulkomaalainen eli Roman Schatz erityisesti huomaamaan tällainen asia ja erikseen närkästymään siitä, koska koulutettujen (mutta tuskin erityisen "sivistyneiden") suomalaisten naisten kompakti ja läpitunkematon halveksunta on niin kiinteä ja itsestäänselvä osa kulttuuriamme, ettei kukaan tule sitä erityisemmin edes pohtineeksi. Sitä vastoin, kun katkera ja epäsofistikoitunut mies huorittelee naisia, niin se on aina hirveä ja kauhea asia, jota enkelitkin taivaassa itkevät.

Ei koskaan tulla kysyneeksi, millainen sananvaihto huorittelua mahdollisesti on edeltänyt: kenties ystävällinen keskustelu, jossa molemmat ovat tuntuneet olevan luontevasti mukana, sitten mies on paljastanut jossain sivulauseessa jotain sellaista, mikä on naiselle osoittanut hänet luuseriksi, ts. parantumattomasti liian huonoksi mieheksi, jotta häntä voisi ottaa vakavasti - tunnettu auttamattoman luuseriuden merkki on vaikkapa se, että miestä on kiusattu koulussa - jolloin naisen käytös miestä kohtaan on muuttunut kuin valintakytkimestä napsauttaen. Äsken enkelimäisen viehättävä neito on yhtäkkiä kaatanut miehen niskaan ämpärillisen halveksivia solvauksia, joita mies ei katso millään tavalla provosoineensa. Mies yrittää selvittää, mistä on kyse, jolloin nainen alkaa pitää häntä ahdistelijana ja uhkailla poliisilla. Silloin miehenkin pinna palaa ja hän heittää sen tavanomaisen iskusanansa "saatanan huora". Ja nainen saa todistuksen sille, millainen hirviö ja sika tämä mies on.

Siinä äskettäin lukemassani kirjassa Rexi on homo ja opettajat hullui eräs kertojaminän poikaoppilaista - ilmeinen (joskaan ei tyypillinen) ATM (kirjan varsinainen ATM-ehdokas on "tiedemieheksi" tituleerattu pikkuälykkö, jonka suhtautuminen niin seksiasioihin kuin muihinkin nuorten ihmisten kotkotuksiin on kuitenkin itsevarman détaché, irtonaisen välinpitämätön), joka harrastaa mm. Star Trekiä ja samastuu kapteeni Kirkiin - tunnustaa opettajalle, että haluaisi kuolettaa seksuaaliset halunsa lopullisesti. (Huomatkaa, että hän uskaltaa puhua opettajan kanssa näin intiimistä asiasta. Tosi ATM:lle se ei ole mitenkään itsestäänselvää.) Syynä on se, että neljätoistavuotiaiden tyttöjen suhtautuminen tämän pojan lähestymisyrityksiin on niin läpitunkemattoman julmaa ja pysyttelee "haista homo vittu" -linjalla. (Pojalla ei tietenkään ole vielä itsetuntoa eikä sanavalmiutta vastata tähän sillä itsestäänselvällä "sitähän tässä juuri yritetäänkin päästä tekemään" -heitolla.) Tuota lukiessani tulin ajatelleeksi: miten niin vain neljätoistavuotiaiden tyttöjen?

Keskiverto murrosikäinen poika haluaa aina aikuiseksi. Tämä koskee niin ATM-nörttejä kuin nelosen keskiarvolla retostavia YTMiäkin. Molemmat tekevät sitä mitä tekevät oleellisesti sen takia, että he uskovat sen olevan avain aikuisuuteen. Nörtti uskoo pääsevänsä suureksi tiedemieheksi omistautumalla matematiikalle, fysiikalle, kemialle, kielille, kirjallisuudelle, historialle... - Täydennä itse luettelo. Oman kokemukseni mukaan aidon nörtin kiinnostuksen aiheet ovat paljon renessanssihenkisempiä ja runsaampia kuin klisee tietsikkarunkkarista antaa aiheen olettaa.

YTM-roiston saamat miehen mallit taas ovat viitanneet vahvasti siihen, että väkivaltaisuus ja fyysinen voima on se, millä maailmassa pärjätään, joten hänelle on luontevaa pitää koulufiksuutta turhuutena ja joutavuutena: mahdollisesti hänen perheensä elää ainakin jossain määrin järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolella, jolloin hänen on täysin luontevaa ajatella, että Mad Max -asfalttisoturimaailmaan varautuminen on kaukaa viisaampaa kuin koulussa pänttääminen. Mitä todennäköisimmin hän on oppinut halveksimaan pänttääjien ja nörttien maailmaa, suorastaan koko teollistunutta sivilisaatiota, feikkinä, jonka nuo kurjat luuserit pystyttävät uskotellakseen itselleen, että heidän surkea kirjojenlueskelunsa olisi minkään väärtiä. Oikea elämä sitä vastoin on siellä sivilisaation rajaseuduilla, missä väkivaltaiset miehet Vittu- ja Saatana-nimisiä jumalia avukseen rukoillen taistelevat kynsin, hampain ja puukoin pullonpohjista tai Kassi-Alman pimpan tarjoamista nautinnoista humalan ja ehkä huumeenkin antama ylimääräinen rohkeus sydämessään. Koulusta pääseminen väikkyy hänen mielessään tienä tähän todellisten miesten aikuisuuteen; nörttien ja pänttääjien kirjatoukkailu on kakaramaisuutta ja pakoa todellisesta maailmasta. - Tämän eetoksen lakonisin ilmaus on tuo hokema hanki elämä, jolla tarkoitetaan aina viinan, sukupuolielämän ja tappeluiden kyllästämää elämää. (Hiski Haapoja: Mitä tarkoitat elämällä? Viinan juontia kenties?)

Tytöt sitä vastoin eivät halua kasvaa aikuisiksi. Suurimmalle osalle heistä, ehkä enemmistölle, neljätoistavuotiaiden maailma on onnen omiaan. Pimpan kurssi on korkealla, ja hän voi huoletta torjua mukavienkin poikien lähestymisyritykset. Itse asiassa se minun sukupolveni nuorille pojille tolkutettu evankeliumi, jonka mukaan kumppanin valinnassa tulisi olla realistinen ja pyrkiä panostamaan sellaisiin tyttöihin, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista, oli jokseenkin tyhjänpäiväistä tavaraa siitä yksinkertaisesta syystä, että tytöt eivät toimineet saman systeemin mukaan. Poikaystävässä heille oli tärkeintä tämän status: yhteiset kiinnostuksen kohteet olivat ystävyyden, eivät seurustelun ja seksuaalisen yhdessäolon perusteita. Koska olin imenyt feminismin ja profeminismin jo isoäidinmaidossa, koin tietysti asian niin, että he olivat asenteiltaan patriarkaatin jäänteitä.

Todellisuudessa he olivat jo "aikuistuneet", mikä olikin syy siihen, että heillä oli varaa jaella pojille epäkypsyysleimoja. He olivat juuri niin aikuisia kuin heistä kuuna kullan valkeana tulisi. Suuri osa naisista ei ikinä kehity älyllisesti eikä moraalisesti yläastetta pitemmälle. Tämä tarkoittaa, että he osaavat kyllä näytellä ylevän humaania ja sivistynyttä ja mielellään näin tekevätkin, mutta odottavat, että heillä pimpan - tuon mittaamattoman arvoisen resurssin - omistajina on oikeus millä hetkellä hyvänsä luopua kultivoituneisuuden pintasilauksesta ja siirtyä kiljuen pilkkaamaan miehen mielipiteitä tai henkilöä ilman yritystäkään olla "miehisesti looginen". Samanlaista käytöstä miehillä he tietenkin pitäisivät merkkinä epäkypsyydestä tai mieheen olemuksellisesti kuuluvasta luuseriudesta ja sikamaisuudesta. - Ylläoleva tulkinta muuten selittää erinomaisesti eräiden Blogistanin naisten maneerit ja kyvyttömyyden järjelliseen keskusteluun, ja samoin se kelpaa erinomaisesti isku- ja lihatiskimaailman vastenmielisyyden selittämiseen. Lihatiskin säännöt määräävät naiset, eivätkä mitkä tahansa naiset, vaan yläasteen tupakkajengin tytöt - tai sellaisen asteelle jääneet. Koetapa päteä siinä porukassa aikuisena miehenä, joka ei yksinkertaisesti pysty ottamaan tupakkajengin tyttöjen arvostamia asioita vakavasti.

Tämä muuten on myös ns. nuorten naisten fasistisen pahuuden taustalla. Nuorilla naisilla ei ole mitään syytä eikä kannustinta aikuistua pois yläasteelta. Siksipä he halveksivat ja inhoavat syvästi sellaisia miehiä, jotka eivät pärjänneet yläasteen sosiaalisessa pelissä; ja koska yläaste oli näille miehille se ammattirikollisten hallitsema natsismi, on aika selvää, että moiset naiset vaikuttavat heidän näkökulmastaan julmuutta ja raakuutta ihannoivilta fasistisilta paholaisilta.

Lukupäiväkirjan muistiinpanoja

2006-03-11T07:29:00.000-08:00

Nyt on hoidossa Seán Ó Corbáinin kokoelma henkilökuvia ilmeisestikin Galwayn itäpuoliselta iirinkieliseltä alueelta, jos siitä nyt on paljoa jäljellä: Daoine Dathúla an Iarthair. Kirjan nimi näyttäisi tarkoittavan "Lännen kauniit ihmiset", mutta itse asiassa dathúil tarkoittaa Ó Corbáinin murteessa pikemminkin mielenkiintoista kuin kaunista. ("Mielenkiintoinen" on standardoidummalla kielellä suimiúil tai spéisiúil - jälkimmäinen ei liity millään tavalla erikoisuuteen tai spesiaalisuuteen, vaan iirin sanaan spéis, mielenkiinto.)

Lisäksi olen päässyt puoleenväliin Gregor Dallasin kirjassa Poisoned Peace, joka kertoo toisen maailmansodan lopusta niin, että otetaan huomioon esimerkiksi Puolan kohtalo tai Neuvostoliittoon palautetut Vlasovin armeijan sotilaat. Heinrich Böllin romaania Kreuz ohne Liebe olen lopultakin onnistunut aloittamaan, mutta alan pikkuhiljaa olla sillä kannalla, etteivät Böllin varhaiset sotatematiikkaa käsittelevät romaanit ole niin hirveän kaksisia. Joitakin aikoja sitten tulin lukeneeksi sen, jonka nimi saksaksi on Wo warst du, Adam?, jos se nyt oli se - joka tapauksessa päähenkilöt olivat saksalaisia sotilaita, jotka odottivat sodan loppukatastrofia Nagyvaradissa, saksaksi Grosswardeinissa. Siinä onkin kaikki, mitä koko kirjasta muistan: lopun aikojen ilmapiirin, en juonta.

Böllin uran loppuaikojen suurista eeppisistä romaaneista (Nainen ryhmäkuvassa, ja mikä se Fürsorgliche Belagerung nyt on suomeksi, Suojaverkko?) olen kyllä pitänyt, mutta se oli sitä aikaa kun nuorena poikana luin kaiken mitä saksaksi oli painettu ja tein jonkinmoisen kunniakysymyksen siitä, että saisin luettua mahdollisimman paksuja kirjoja. Böllin viimeistä romaania Frauen vor Flusslandschaft en tainnut jaksaa lukea ollenkaan. Suojaverkko on sittemmin jäänyt kaapin pohjalle pölyyntymään, vaikka se onkin ajankuvana kiintoisa - hieman samaan tapaan kuin Peter Schneiderin Der Mauerspringer, joka on suomennettukin nimellä Muurinylittäjä. Itse asiassa Muurinylittäjä on hämmentävän kaunis kirja, ja huomasin, perverssiä kyllä, suorastaan kaipaavani takaisin Berliinin muurin aikoihin viimeksi sitä lukiessani. - Mutta Nainen ryhmäkuvassa tuli luettua moneen kertaan vuosien aikana. Pitäisikin kaivaa se esiin kaapista ja lukea uudestaan. Saksaksi toki. Saksalaisten romaanien suomennoksia ei lue se proverbiaalinen vanha Erkkikään, jota meillä Varkaudessa muuten nimitettiin Pesosen Erkiksi ("tuota nyt ei usko Pesosen Erkkikään").

Nainen ryhmäkuvassa on varmaan Böllin paras teos, novellien ja satiirien lisäksi (Doktor Murkes gesammeltes Schweigen, Nicht nur zur Weihnachtszeit, Berichte zur Gesinnungslage der Nation). Eikä Ansichten eines Clowns liioin ole huono. Mutta romaaneista suuri osa on kyllä pitkälti täytemateriaalia.

Klassisista itäraja- ja evakkotematiikkaa käsittelevistä romaaneista on lukematta vielä Siegfried Lenzin Kotiseutumuseo.

Feminismin valheellisuus taas kerran

2006-03-10T10:11:00.000-08:00

Muuan tsupparina vielä viisikymppisenä työskentelevä tantea eläjä, jonka nimen jätän tahallani mainitsematta, on näköjään taas ahdistellut tyttöystävääni persoonallisuushäiriöisen luonteensa mukaiseen tapaan, sekä omalla nimellä että hämäykseksi Bloggeriin rekisteröimällään miehisellä nimimerkillä - kuvittelee ressukka varmaan, ettemme tunnistaisi hänen tyyliään sen takaa. Ahdistelu sinänsä on jokseenkin harmitonta vielä nykyisellä tasollaan, ja jos asianomainen erehtyy harhoissaan selviin solvauksiin tai uhkailuihin, sitä varten on olemassa poliisi ja tuo tsupparin aatetoverin "konservatiiviseksi juristokratiaksi" haukkuma oikeusvaltio, joka takaa jopa meille miehille oikeuden sananvapauteen, henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja reiluun oikeudenkäyntiin.

Häiriköinnistä on siis turha välittää. Eräs kohta tsupparitädin kirjoituksessa kuitenkin pistää silmään. Hän uskoo ilmeisesti osaavansa ainakin iiriä minua paremmin, koska epäilee soveltuvuuttani tutkijaksi, mutta toteaa muka lohduttavaan sävyyn, että opettajaksihan pääsee aina. On jokseenkin ilmeistä, että tsupparin arvomaailmassa opettaja on loukkaava sana, huono ja halveksittava ammatti.

Opettajan poikana - ja lisäksi erinomaisen, oman bloggauksen ansaitsevan kirjan Rexi on homo ja opettajat hullui juuri lukeneena - satun tietämään jotain opettajantyön puitteista tässä maassa. Opettajan työ on huonosti palkattua, vaarallista - teini-ikään päästessään sekakäytön aloittaneet nuoret muskelimiehet, joilla on aikuisen miehen voimat ja villipedon itsehillintä, eivät ole mitenkään harvinaisia tuttavuuksia - ja, yllätys yllätys, naisvaltaista. Huono palkkaus, joka on ollut opettajien ongelma niin kauan kuin minulla muistia riittää, kielii alan huonosta arvostuksesta. Ja jos feministien julistuksessa on siteeksikään totta, huono arvostus on syy-yhteydessä alan naisvaltaisuuteen ja sitä tietä naisten huonompaan asemaan patriarkaatin hallitsemassa yhteiskunnassa.

No niin. Nyt minä esitän teille tuhannen taalan kysymyksen. Kun viisikymppinen tsupparitäti sanoo opettajista jotain halveksivaa, nostaako hän kyseisen naisvaltaisen alan arvostusta tällä lausumallaan? Vai laskeeko sitä? Veikkaanpa kaikkien lukijoitteni myöntävän, että alan arvostus ei suorastaan nouse sitä haukkumalla. Esitänpä toisen kysymyksen. Kun viisikymppinen tsupparitäti esittää halveksivia mielipiteitä naisvaltaisista matalapalkka-aloista, toimiiko hän naissukupuolen kollektiivisten yhteiskunnallisten etujen mukaisesti? Ei takuulla. Tietenkin viisikymppinen tsupparitäti voi aina julistaa olevansa feministi ja "taistelevansa" naisten yhteiskunnallisten etujen puolesta. Käytännössä tämä taistelu tarkoittaa sekaantumista sellaisen naisen yksityiselämään, jonka poikaystävä ei tsupparitätiä miellytä. Sitä vastoin tämä taistelu ei tarkoita sitä, että varottaisiin halveksimasta julkisesti naisvaltaisia aloja ja niiden työntekijöitä. Ventovieraiden ihmisten yksityiselämän peukalointi on niin paljon tärkeämpää.

En oikein pidä käsitteestä poliittinen korrektius, koska sillä tarkoitetaan milloin mitäkin, mutta jos sillä on oikeasti poliittista relevanssia, se tarkoittanee sitä, että omaksutaan tietoisesti uudenlaisia puhetapoja yhteiskunnassa vallitsevien arvostusten ja ennakkoluulojen muuttamiseksi. Käytännössä se tarkoittaa ilmeisesti lähinnä sitä, että naista ei saa sanoa tytöksi eikä päivettyneen väristä neekeriksi. Sitä vastoin vakaumukselliseksi feministiksi itseään väittävän tsupparitädin poliittiseen korrektiuteen ei tunnu kuuluvan se, että huonosti arvostetuilla ja naisvaltaisilla aloilla työskenteleviä ihmisiä - opettajia tai sairaanhoitajia - ei saisi julkisesti halventaa tai pitää pilkkanaan. Kun minä sanon, että suomalaisilla naisilla on sukupuolitauteja tai päihdeongelmia, se on hirveä loukkaus kaikkia suomalaisia naisia kohtaan ja osoitus poliittisluonteisesta sorronhalustani naissukupuolta kohtaan. Kun feministiksi julistautunut tsupparitäti puhuu halveksivasti opettajista, se ei tietenkään ole yhteiskunnallisesti merkittävää. Mikään, mitä hän sanoo, ei voi olla naisten eduille vahingollista, hänhän on tunnustautunut naisasiaihminen. Hänen ei tarvitse varoa sanojaan - ainoastaan kaikkien muiden, varsinkin niiden, jotka ovat kehdanneetkin julistaa vastustavansa tai epäilevänsä feminismiä.

Jos asiaa ajatellaan järjellä eikä feminismillä, on tietysti harvinaisen selvää, että naisvaltaisten alojen avoin halveksiminen ylläpitää omalta osaltaan patriarkaattia ja naisten alistamista, jos sellaisia ilmiöitä yhteiskunnassa oikeasti missään mielekkäässä mielessä on olemassa. Nainen, joka halveksii ääneen sellaisia aloja, on siis asiallisesti ottaen huomattavasti selvemmin patriarkaatin asialla kuin mies, joka pitää naisten omaksumia seurustelutottumuksia epäkohteliaina ja loukkaavina. Feminismin pääasiallinen vika kuitenkin on, että se ei oikeasti pyrikään mihinkään naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen eikä nostamaan naisvaltaisten alojen arvostusta. Pikemminkin sen tavoitteena on lähinnä yksittäisten naisten seksuaalisten turhaumien helpottaminen. Se on siis perusluonteeltaan eräänlaista pornoa.

Pornolla tarkoitetaan yleensä seksuaalisia tekoja esittävää kuva- ja tekstimateriaalia. Pornon funktio on se, että se antaa seksuaalisiin kontakteihin joko sielullisten estymien tai fyysisten esteiden vuoksi kykenemättömälle tai pääsemättömälle henkilölle mahdollisuuden kuvitella kokevansa seksuaalisia kontakteja. Feminismillä on toki kirjaimellisestikin pornon tyyppisiä funktioita, mutta ensinnä mainitsen mielelläni sen kuvaannollisesti "pornomaisen" tarkoituksen: feminismillä tarkoitetaan rituaaleja, jotka suorittamalla feministi voi kuvitella vaikuttavansa yhteiskuntaan niin, että naisten arvostus kasvaa ja asema paranee. Rituaaleihin kuuluu toisten naisten ylipuhuminen eroamaan sellaisista miehistä, jotka feministin mielestä ovat henkilökohtaisesti vastenmielisiä - erityisesti siinä tapauksessa, että asianomainen nainen kokee suhteen mieheen seksuaalisesti tyydyttäväksi. Feministi saa oman, luonteeltaan sadistisen, tyydytyksensä siitä, että voi tuottaa miehille kärsimyksiä ja seksuaalista deprivaatiota. (Oletettavasti tästä syystä feministit myös ovat niin innokkaita pilaamaan valheillaan ja propagandallaan nuorten miesten mahdollisuudet tyydyttävään sukupuolielämään.) On myös mahdollista, että feministi on lesbo ja haluaa vietellä nuo naiset sukupuoliyhteyteen kanssaan. Joka tapauksessa rituaaliin kuuluu standardifraaseja siitä, kuinka asianomainen nainen on suhteessaan miehen alistama ja kuinka hänen tulee itsenäistyä voimakkaaksi naiseksi, ts. sellaiseksi, joka ei kyseenalaista feministin hallussa olevaa Lopullista Totuutta miehen ja naisen suhteesta ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Jos nainen yrittää selittää feministille olevansa ihan onnellinen miehensä kanssa, kyseessä on tietenkin sorretun väärä tietoisuus. Totuuden tietää vain feministi, ja oikean tietoisuuden saa vain häneltä.

Samalla kun feministi esittää aatteensa nimissä moraalisia tuomioita muiden ihmisten henkilökohtaisista suhteista - tuon natsien alkujaan keksimän iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista" mukaisessa hengessä - hän ei kertaakaan, ei sitten kertaakaan pohdi sitä, ylläpitääkö hän omilla asenteillaan ja huolimattomilla heitoillaan kaikkia niitä pahoja asioita, joista hän syyttää patriarkaattia.

Feministi paheksuu prostituutiota ja naiskauppaa, mutta samalla kehottaa alempitasoisia, kilttejä ja epäjännittäviä nörttimiehiä hakemaan lohtua huorista. Feministi kauhistelee raiskauksia, mutta pitää ilkeyttä ja töykeyttä poikia kohtaan merkkinä tyttöjen itsenäisyydestä ja itsetunnosta. Tällöin hän tulee myötävaikuttaneeksi sellaisen sukupuolten välisen seurusteluilmaston ylläpitämiseen, jossa keskinäinen loukkaaminen, solvaaminen, halveksunta ja väkivaltaisuus ovat normi - ja jossa pojat oppivat pitämään tyttöjä ilkeinä, ylpeinä ja epäinhimillisinä olentoina, joita ei tarvitse kunnioittaa samanveroisina ihmisinä ja joille on kaikkien laukomiensa nöyryyttävien solvausten jälkeen oikein ja parahiksi joutua raiskatuiksi. Silloin kun minä nuorena poikana kannatin feminismiä, toivoin nimenomaan, että se auttaisi luomaan toverillisemmat ja reilummat suhteet miesten ja naisten välille. Käytäntö on kuitenkin toinen: feministit pyrkivät riidan lietsomiseen tieten tahtoen ja ilkeyttään. Ja se riita on itsetarkoituksellinen - se ei mitenkään hyödytä naisten etuja. Yhdenkään matalapalkkanaisen tilipussi ei paisu miesten seksuaalisuutta demonisoimalla, eikä takuulla myöskään yhtään raiskausta sillä tavalla estetä.

Feminismi on kuitenkin pornoa myös kirjaimellisemmassa mielessä. Miesten väkivaltaisuutta kuvataan apokalyptisin hourevisioin, joilla tuskin voi olla muuta tarkoitusta kuin seksuaalisen kiihotuksen hankkiminen. Esimerkiksi surullisen kuuluisan Eva Lundgrenin kuvitelmat ihmissyöntiä ja pedofiliaa harjoittavasta miesten salaliitosta tuskin ovat selitettävissä muulla tavalla kuin jonkinlaisena vinoutuneena haluna esittää tavalliset miehet paholaismaisen kiihottavina. Ja sitten on tietysti sellainen ääritapaus kuin Alexa Wolf, johon Evin Rubarin dokumentissa Könskriget viitataan vain epiteetillä "tunnettu feministi".

Alexa Wolf, tunnettu ja kiistelty feministinen elokuvantekijä, oli kutsuttu pitämään tytöille kurssi elokuvanteosta. Tarkoitus oli, että nuoret, ahdistuneet ja depressiosta kärsivät naiset, käyttääkseni tuota kauheaa verbiä, "voimautuisivat" tekemällä luovaa työtä. (Juu, se on suomennos sanalle "empowerment", mutta ei minun keksimäni) Kävi kuitenkin niin, että saapuessaan elokuvaleirille Wolf oli tohkeissaan ja julisti miesten salaliiton jäsenten aikovan hyökätä leirikeskukseen. Niinpä Rubarin haastattelema Caroline ja toinen tyttö vietiin mukaan järjettömälle pakomatkalle vieraaseen maahan heidän "suojelemisekseen" "hirviömiehiltä". Onneksi norjalainen järjissään ollut feministi, jonka turviin he pakenivat, pystyi vapauttamaan ainakin toisen tytön Wolfin kynsistä.

Wolf on aiemmin tullut tunnetuksi dokumenttielokuvasta Shocking Truth. Elokuvan tarkoituksena oli todistaa, että avuttomia naisia raiskataan ja tapetaan pornoelokuvia tehtäessä. Sen pääasiallisena sisältönä olivat alistuspornosta - siis eivät valtavirtapornosta, vaan selkeästi alistus- ja sadomasokistiyleisölle suunnatusta erikoispornosta - valikoidut otokset, joiden taustalla kommentoiva ääni julisti, että tässä nyt oikeasti raiskataan naista. "Raiskattava" oli omaa pornotuotantopuljua pyörittävä nainen, joka kertoi julkisuudessa, että raiskauskohtaus oli ollut hänen oma ideansa. Mutta feministien standardivastaus tähän on tietysti, että väärän tietoisuuden pilaaman naisen mielipiteet ovat joka tapauksessa vain miesten ylivallan hänelle syöttämiä.

Alexa Wolfin pakkomielteenä tuntuu olevan sen todistaminen, että on olemassa aitoa snuff-pornoa, jossa naisia raiskataan ja tapetaan oikeasti. Jos sellaista ei löydy, niin sitten valehdellaan räikeästi. Valehtelu ei kuitenkaan mennyt läpi edes kaikille naisille, kuten esimerkiksi tästä linkistä näkee. Kun ei auta valehtelu, niin mitä seuraavaksi? Ehkä jonkun Alexa Wolfin vielä hullumman aatesiskon pitää tehdä snuff-pornonsa itse. Miettikääpäs: hän järjestää nuorille syrjäytyneille päihdeongelmaisille naisille voimauttavan elokuvan kurssin. Siis nuorille syrjäytyneille päihdeongelmaisille naisille. Joita ei kukaan kaipaa, jos he katoavat. Tai ei ainakaan ihmettele heidän katoamistaan.

Eli jos pari päihdeongelmaista ja tasapainotonta tyttöä katoaa salaperäisesti voimautuskurssin jälkeen, ei ole mitään hirveän suurta intressiä epäillä feministielokuvaajaa mistään. Sitten kun tyttöjä ei kukaan muista, feministi järjestää videomarkkinoille ihan oikean snuff-videon, jossa pari huumattua nuorta naista ihan oikeasti pätkitään moottorisahalla lihoiksi. (Kannattaa muistaa, että ne norjalaiset turvakotinaiset, joita ohjelmassa haastateltiin, kertoivat Wolfin kumppaneineen antaneen nuorille tytöille rauhoittavia lääkkeitä.) Kasvoja ei tietenkään näytetä, koska "julma patriarkaatti haluaa nähdä nämä tytöt kasvottomina lihapaloina heidän kuolemansa hetkellä..." ja blaa blaa blaa (lisää tähän haluamasi määrä femakkopaskapuhetta). Parjausta? Tuskinpa. Jos ihminen on niin ideologisen kiihkon vallassa, että hän valehtelee avoimesti ja räikeästi edistääkseen agendaansa, minulla ei ainakaan ole hirveästi vaikeuksia uskoa, että hän ei pystyisi myös murhaamaan aatteensa tähden.

Luojan kiitos Wolf ja hänen rikostoverinsa tulivat hakeneeksi turvaa juuri Tove Smaadahlin hoteista, joka oli feministiksi täysjärkinen ja pelasti ainakin Carolinen ties millaiselta vaaralta. Ehkei sentään paloittelumurhalta, mutta jonkin sortin hyväksikäyttö kaappaajilla varmasti oli mielessä. Loppujen lopuksi: jos uppo-oudot miehet ottaisivat kyytiinsä pari seitsemäntoistavuotiasta tyttöä, ruiskuttaisivat nämä huumetokkuraan ja ajaisivat autolla naapurimaahan, niin ei siinä todellakaan kukaan ottaisi vakavasti herrojen selityksiä siitä, että tyttöjä vain "suojellaan".

Jyhkeä hahmoni heittää varjonsa Irlannin ylle

2006-03-09T12:36:00.000-08:00

Hovihankkijakirjakauppiaani Tomás Mac Gearailt lähetti minulle kopion irlantilaisten koululaisten tämänkeväisestä iirin luetun ymmärtämiskokeesta. Kokeessa käytettiin katkelmia vanhasta Foinse-lehden jutusta, jossa oli mainittu sekä Tomásin nettikirjakauppa että minut. Minun kohdallani oli tietenkin referoitu se tavallinen hagiografia muutamalla lauseella, ja sitten luetun ymmärtämistehtävässä esitettiin minua koskevia kysymyksiä.

Myöntäkää pois että tähän ei ihan joka kaveri pystykään: Irlannin koululaisilla ei ole ylioppilaskirjoituksissaan ainoastaan pakkoiiriä, vaan myös pakko-Panu.

Siitä tulee kylläkin mieleeni, että olen viime kirjalähetyksestä velkaa Mac Gearailtien nettikirjakaupalle viitisenkymmentä euroa. Täytyy varmaankin suosiolla panna fyffe postiin. Mariallekin pitäisi ostaa omat iirin oppikirjat, että voisimme puhua salaisuutemme keskenämme iiriksi. Sitä paitsi Harry Potter ja viisasten kivi olisi mukavaa lukea iiriksi.

Tearcandy sanoi Boren kommenttipalstalla: jos Panu puhuu puoletkaan yhtä sujuvasti kun kirjoittaa, hän olisi suorastaan loistavaa panomateriaalia. Tosin minä pitäisin panon lisäksi myös ihmisenä varmastikin hänen seurastaan kovasti. Pidän ihmisistä, jotka osaavat herättää tuntemuksia. No, nyt se on todistettu: yksinäinen mies on ATM-runkkari, mutta varatusta miehestä tulee heti YTM. Olen Tearcandylle kovasti kiitollinen kohteliaisuudesta, mutta vaikka hänestä pidänkin, tuskin yrittäisin iskeä häntä siinäkään tapauksessa, että olisimme molemmat sinkun siviilisäädyssä ja IRL-tapaamisetäisyydellä. Yksi syy siihen, että olen onnistunut ihan viime aikoihin asti sotkemaan naisasiani, on ollut se, että olen tuntenut epämääräistä solidaarisuutta ja lämpöä depressiivisistä oireista kärsiviä nuoria naisia kohtaan ja useinkin ihastunut heihin toivottomasti ja yksipuolisesti. Tasapainoisia ja onnellisia sitä vastoin olen ollut taipuvainen pitämään elämän pahuudesta ja julmuudesta tietämättöminä kermaperseinä, jotka eivät kuitenkaan pysty asettumaan minunlaiseni maailman pahuuden runteleman marttyyrin asemaan. Nyt vanhempana olen kuitenkin oppinut, että missään ei ole niin hyvä olla kuin tasapainoisen ja onnellisen ihmisen kainalossa. Sen takia pelkään pahoin, etten enää alkaisi iskeskellä depressiivistä ihmistä seurakseni. Marian kanssa olen jokseenkin tyytyväinen elooni ja olooni, mutta on aika selvää, että jos hänet menettäisin - vaikka sitten ihan sopuerossa - olisin sen jälkeen niin vajaa ja surkea ihmisen puolikas, ettei minusta olisi tueksi kellekään muulle melankoliselle murjottajalle.

Kaikkien nettifemakkojen kiusaksi tietenkin olemme Marian kanssa edelleenkin yhdessä ja entistä läheisempiä. Asiantuntijoiden mielestä intohimoinen rakkaus kestää vuoden, ja sen jälkeen on keksittävä jokin muu syy olla yhdessä. Amatöörinä en tietenkään halua väittää vastaan ammattilaisille, mutta minusta ensimmäisen vuoden jälkeen tämä meidän projektimme on vain parantunut. Ensimmäisenä vuonna sitä vielä ajatteli, että on liian vanha oppimaan kenenkään poikaystäväksi, mutta nyt tietää jo osaavansa homman. Seksipuoli on tietysti ollut hanskassa alusta saakka, kun pääsi lopultakin soveltamaan käytäntöön ennen pornoikää luettujen asiallisiksi tarkoitettujen valistuskirjojen oppeja. Kaikissa suhteissa on ongelmansa, mutta koen ainakin olevani hyvä rakastaja, ja kysyttäessä toinen on vakuuttanut, että poikaystävän rooli yleisemminkin sujuu erinomaisesti. Varmasti sinne Irlantiinkin päästään jossain vaiheessa yhdessä, tiedä vaikka ihan iiriäkin puhuen, vaikka toistaiseksi olen tyytynyt opettamaan Marialle vain sellaista keskeistä sanastoa kuin "suukko", "kulta" ja "minä rakastan sinua".

Rautalankaa

2006-03-08T14:55:00.000-08:00

Minun piti naisten päivän kunniaksi kirjoittaa vielä lisää raiskaajista, mutta huomasin, että Maria oli kirjoittanut Arawnin kommenttiosastolle tämän loistavan puheenvuoron, joka oli pantava näkyville, jotta feministeillä ja muilla vähämielisillä ei olisi enää yhtään tekosyytä tulkita tahallaan väärin ATM-näkökulmaa:

ATM-näkökulmalla tarkoitan nimenomaan alemman tason eli huonosta flaksista kärsivän miehen näkökulmaa: Antti ATM haaveilee vakisuhteesta sellaisen tavallisen mukavan naisen kanssa. Hän ei harrasta irtosuhteita tms. sukupuolitautiriskiä lisäävää (syynä saattaa tosin olla se, ettei hän tunnu kelpaavan kenellekään edes yhden illan suhteeseen). Antti ATM tutustuu Minna Mukavaan, ja viimeinkin vaikuttaa lupaavalta. Minnalla on kuitenkin aikaisempia seksikokemuksia jonkun Ylermi YTM:n kanssa ja Anttia pelottaa, että a)Minna on voinut saada Ylermiltä sukupuolitaudin b)jos päästään seksiin asti, hän kokemattomuuttaan mokaa ja sitten Minna pitää häntä osaamattomana tumpelona ja homma kaatuu siihen. Antti kyselee Minnalta, käyttivätkö he Ylermin kanssa kondomia ja ehdottaa, että Minna kävisi testeissä. Minna suuttuu vihjauksesta, että hänellä muka voisi olla tartunta, ja häipyy ovet paukkuen. [Toistetaan pari kertaa siten, että tyttö häipyy aina joko syystä a tai b.] Antti toivoisi löytävänsä jonkun, joka olisi yhtä kokematon kuin hän itse, mutta kaikki naiset _vaikuttavat_ harrastaneen seksiä YT-miesten kanssa, joten Antti turhautuu. Jos Antilla käy tuuri, hän voi jossain vaiheessa yllättäen löytääkin sellaisen kokemattoman tytön, jollaisia ei oikein enää uskonut olevankaan.

Ylemmän tason näkökulma: Ylermi YTM käy baareissa ja lähtee kotiin joka kerta eri tytön kanssa. Ylermi ei pelkää sukupuolitauteja, sillä hän käyttää aina kortsua. Jossakin vaiheessa Ylermi kyllästyy irtosuhteisiin ja haluaa vakiintua. Koska Ylermille riittää tarjokkaita, hän voi valita niistä sen, joka suostuu käymään testeissä.

Tarinat ovat keksittyjä, mutta pohjana toimivat lukemani MAT-aiheiset blogit.

Näinhän se tietysti menee. Kyllä minulla on sitten mukava tyttöystävä. Räytykää kateudesta!

Painajainenkohan?

2006-03-07T22:58:00.000-08:00

Olin joutunut Yhdysvaltoihin.

(Piiiitkä taidepaussi)

Olin paikassa nimeltä Bufu North. Minulla oli paikallinen tyttöystävä, josta en erityisemmin pitänyt, mutta ajattelin varmaan, että tuollainen nyt kuuluu olla. Samalla mietin, miten saisin selitettyä hänelle, että minulla on oikea tyttöystävä Suomessa. Menimme paikallisen yliopisto-highschool-yhdistelmäkoulun ruokalaan, jossa oli tarjolla ruoka nimeltä Bufu Bufu zubu zubu. Yleensä kaikella ruualla oli käsittämättömiä pseudoetnisiä nimiä. Tapasimme ruokalassa tytön isän, joka vaikutti aivan sympaattiselta. Sanoin, että Bufu Bufu zubu zubu kuulosti huumeissa olevan japanilaisen keksimältä ruokalajin nimeltä. Heittoni palkittiin naurulla, oltiinhan Amerikassa. Mies kuitenkin suositteli Bufu Bufu zubu zubua. Se oli näet ihan hyvää.

Katsoin paikallisen high schoolin opiskelijoiden lehteä. Se oli laadittu parodiaksi Playboysta. Siinä oli mukaseksikkäiksi tarkoitettuja kuvia paikallisista naisista, yksi heistä, ruipelo viisikymppinen muija, oli kuukauden leikkitoveri.

Luojan kiitos, näistä unista pääsee lopulta reaalitodellisuuteen. Kunnon painajainen vielä menettelisi, mutta idioottimaisista unista tulisi voida saada jokin korvaus.

Raiskaus on ilomme, olemmehan miehiä

2006-03-07T13:08:00.000-08:00

Löysin kirjojeni seasta opuksen nimeltä En riktig våldtäktsman. En tiedä, milloin olen mokoman teoksen ostanut, en varmaankaan ainakaan profeministiaikoinani, koska se on näköjään ilmestynyt joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. Vaikka kirja mainitseekin Maria-Pia Boëthiuksen, tuon Valerie Solanasin ylimmän ylistäjän ja inhottavimman ihailijan, se eroaa suuresta osasta ruotsalaista feministikirjallisuutta siinä, että se myöntää oikeiden raiskaajien olevan murto-osa miehistä: suurinta osaa raiskaus ei yksinkertaisesti kiihota. Kuitenkin siinä jaellaan täysin hyödyttömiä ja typeriä ohjeita miehille: meidän pitäisi osoittaa mieltämme raiskauksia vastaan.

Minä todella ihmettelen, mikä järki siinä on, että miesten pitäisi mielenosoituksella julistaa olevansa hyviä miehiä. Muistaakseni uskontotunnilla kerrottiin Jeesuksen sanoneen, että on parempi olla Jumalan edessä synagogan nurkassa häpeissään rähmälleen heittäytyvä publikaani kuin rehentelevä fariseus, joka tekee rukouksistaankin suurta teatteria ja menestyksen teologiaa. Erilaiset naisten pahoinpitelyjä ja raiskauksia vastaan suunnatut mielenosoitusmarssit ovat loppujen lopuksi ainoastaan farisealaista rehentelyä. Jos mies on psykopaattinen sarjaraiskaaja tai vaimonhakkaaja, totta kai hän menee torille julistamaan, miten inhottavia olentoja raiskaajat ja vaimonhakkaajat ovat - luonnevikaiset kyllä pystyvät tekemään sen uskottavasti, eiväthän he muuten luonnevikaisia olisikaan. Veikkaanpa, että yksi jos toinenkin feministi on jopa valmis antamaan anteeksi tällaiselle psykopaatille, koska hän kuitenkin pyrkii yhteiskunnan tasolla vastustamaan niitä pahoja asioita, joihin hän mies- ja naiskohtaisella tasolla syyllistyy. Ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on loppujen lopuksi tärkeämpää ja oleellisempaa, vai mitä? Mitä? Eikö? (Eipä tietenkään.) Minä en ole kertaakaan raiskannut ketään eikä minulle tulisi mieleenkään lyödä tyttöystävääni, mutta siitä huolimatta akkojen rannattomat laumat levittävät minusta perättömiä raiskaaja- ja pedofiilijuttuja, koska olen kehdannutkin kyseenalaistaa pyhän feministisen aatteen ja noiden ääliömäisten mielenosoitusrituaalien mielekkyyden.

Näyttääkin siltä, että kaikenlaisesta rituaalisesta "edistyksellisyydestä" on tullut mielestään niin kovin rationaalisen ja ateistisen keskiluokan uusi uskonto. Ja kuten kaikkiin uskontoihin, siihenkin liittyy roimasti tekopyhyyttä ja valheellisuutta. Ari Pirttisalo piirsi joskus tylyn sarjakuvan nimeltä "Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput", jossa isi sekaantuu pieneen tyttäreensä ("Kuule, mennään isin huoneeseen, leikitään lääkäriä, jooko") ja joutuu sen jälkeen synnintuntojen valtaan. Aluksi hän harkitsee itsemurhaa, mutta toteaa sitten, että "minähän vain pakenisin vastuuta" ja menee sitten herätyskokoukseen. Karismaattisen pastorin myllytyksessä pedofiili-isä tunnustaa uskonnollisen ekstaasin keskellä syntinsä - toki varmuuden vuoksi vain ns. kielillä puhuen ("Sur rur pul pul til tal til tal") - ja julistaa olevansa synnitön uusi ihminen. Sen jälkeen onkin hyvä palata kotiin pikkutyttöä raiskaamaan - viimeisen sivun kuvat ja repliikit ovat tarkalleen samanlaiset kuin ensimmäisen, jotta olisi ilmeistä, että tämä touhu on jatkunut noidankehänä jo ties kuinka kauan. Pienen tytön silmien ympärillä on lakkaamattomasta itkemisestä kertovat tummat läiskät ja ainoa mitä hän osaa sanoa on "Kyllä isi".

Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan tuon sarjakuvan modernisoidun version. Siinä meillä on feministinainen ja hänen hakkaajamiehensä. Mies pahoinpitelee ja raiskaa naista päntiönään ja pitää hänet hirvittävän terrorivallan alaisena kotona pakottaen hänet tapon uhalla rakkauden ja alistumisen tunnustuksiin. Sitten mies menee naisen mukana raiskausten- ja pahoinpitelyjenvastustusmarsseille, ja muut naiset ihailevat vaimoa siitä, että tällä on niin osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies. Tietenkin kodin ulkopuolella vaimo purkaa ahdistuksensa ja pelkonsa järjettömiä feministisiä iskulauseita huutamalla ja nuoria poikia sukupuolestaan syyllistämällä. Mutta mieheensä hän ei koskaan pura tätä raivoa - mieshän on osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies, jota hänen ystävättärensä ihailevat ja josta ovat hänelle kateellisia.

Raiskausten ja naistenhakkaamisten vastaisissa mielenosoituksissa on koomista sekin, että yhteiskunnassa ei ole olemassa tasan ensimmäistäkään tahoa, jonka mielestä raiskaaminen tai vaimon hakkaaminen olisi oikein. Kun minä olen provosoinut ihmisiä julistamalla, että raiskaaminen on perusteltua ja että ne akat eivät muuta kaipaakaan kuin kunnon muslimikuria, kaikkien poliittisten äärilaitojen, sukupuolten ja veriryhmien edustajat ovat närkästyneet yhtä lailla. Jos olisi olemassa raiskauksesta tuomittujen rekisteröity yhdistys, se mitä todennäköisimmin tuomitsisi minun provokaationi ja sanoutuisi jyrkästi ja haisevin vastalausein irti Panu Höglundin epäinhimillisestä naisvihasta. (Ai, miten niin ristiriita? Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Oikeiden raiskaajien mielestä se, mitä he ovat tehneet, ei tietenkään ole raiskaus: heillä on kyllä aina selitykset tekoselleen. Ainahan se nainen sitä halusi. Ja niin varmaan joissakin tapauksissa halusikin. Raiskausrikostahan on mahdotonta määritellä niin, että syyttömiä ei tuomittaisi eikä syyllisiä pääsisi karkuun. Naiset tietävät tämän erinomaisesti, ja vaativat juuri siksi, että naisen mielipiteen - "toi on raiskaaja, sehän on ihan raiskaajan näkönenki" - pitäisi riittää vastaansanomattomaksi todisteeksi oikeudessa. Syyttömien oikeusturva ei, vittu, voisi tietenkään heitä vähempää kiinnostaa.) Äänekkäin raiskaajien ja pedofiilien vastustajamme Tony Halme on tunnetusti tuomittu väkivalta- ja huumerikoksista.

Kirjassa En riktig våldtäktsman kuvaillaan paljon nuorten poikien tekemiä joukkoraiskauksia. Niiden selitetään johtuvan jonkinlaisesta oikean miehen ihanteesta, machon ihanteesta. Samalla ihmetellään, kuinka miehekästä on mennä mukaan joukkoraiskaukseen siksi, että sen aloittaa jengin kingi, jolle ei uskalla sanoa vastaan, ja kuinka machoa on odottaa housut kintuissa vuoroaan, että pääsee naimaan. Miksei voisi olla miehekästä se, että miesporukka estäisi jäsentään tekemästä rikosta?

No, minäpä kerron, kun ette omin aivoin oivalla. Totta kai aikuisten, naineiden miesten porukassa pannaan hyvinkin ankarin keinoin järjestykseen sellainen kaveri, joka suhtautuu naisiin halveksien tai esimerkiksi nöyryyttää nykyistä tai entistä tyttöystäväänsä vastenmielisellä tavalla. Mutta kuten taannoisessa Tiramisu-keskustelussakin nousi esille, kokematon mies ei ole mies ollenkaan - naisten silmissä. Nykynainen ei rupea iäkästäkään poikaa opettamaan panomiehen tavoille, koska seksi sellaisen törpön kanssa ei olisi kovinkaan nautinnollista. Ja naisellahan on ihanat tunteet ja vielä ihanammat Oikeudet isolla O:lla esittää vaatimuksia miehen penikselle ja sen käyttötaidoille. Koska naiset hankkivat ensimmäiset kokemuksensa promiskuööseiltä panomiehiltä viisitoistavuotiaina, he ovat joka tapauksessa ensikertalaista miestä osaavampia. Toisin sanoen miestä painavat aina riittämättömyyden ahdistavat tunteet. Vaikka oma kulta ennen ensiyhdyntää vaikuttaisi kuinka kivalta, ei voi luottaa siihen, että osaamaton mies kelpaisi, kun osaamattomuus paljastuu.

Mitä tästä seuraa? Eipä mitään muuta kuin kovat paineet raiskata, hankkia se naineen ja nussineen miehen status sääntöjenvastaista oikotietä. Ja kun mennään poikajoukon mukana, jengiä säälimättömän ja raa'an väkivaltaisuutensa voimin hallitsevan YTM-kingin johdolla, vastuun voi rauhassa heittää narikkaan. Enhän minä, mutta se Blöde. Se aloitti ja me mentiin kun ei uskallettu sanoa Blödelle vastaan. Slörde kerran sanoi Blödelle vastaan ja Blöde hakkas sen teholle. (Eikä Blöde tietenkään saanut mitään muuta rangaistusta Slörden törkeästä pahoinpitelystä kuin sen, että hänet siirrettiin toiselle rinnakkaisluokalle, Blöde kun ei ollut vielä rikosoikeudellisesti vastuullisessa iässä.)

Tietenkään tytöt ja naiset eivät myönnä omaa osavastuutaan raiskaamisen kulttuurista. Mutta mitäpä muutakaan heiltä odottaisi. Kuten sanottu, ovat minuakin tunnustautuneet feministit kehottaneet kääntymään huorien puoleen naisettomuusongelmineni, - samat feministit, jotka päivittelevät ihmiskaupan ja prostituution hirveyttä.

Anu, Atte, Rane ja mä

2006-03-06T14:09:00.000-08:00

Mämmilä oli suomalaisen sarjakuvan klassikko jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja se, että kyseinen sarjakuva on lakannut ilmestymästä ja sen piirtäjä siirtynyt synkeän katkeriin, dystooppisiin sarjoihin, lienee selkein merkki siitä, että nuoruuteni haudalle on kasvanut tuuhea ruoho, kuten Aleksandr Solženitsyn sanoi. Ajankuvana Mämmilä on ylittämätön, mutta sen kuva nuoresta rakkaudesta on jäänyt kaivelemaan minua, koska seurasin Aten ja Anun romanssia samoihin aikoihin kun minulta jäivät omat romanssit enimmäkseen kokematta - paljolti siksi, että uskoin kyseisen romanssin edustamaan naiskuvaan.

Niille, jotka eivät ole lukeneet Mämmilää, täytyy varmaankin tarjota jonkinlainen synopsis kyseisestä kolmiodraamasta. Liikennöitsijän nuorempi poika Atte on koulufiksu tietokonenero. Hänen paras kaverinsa on pankinjohtajan poika Rane, joka pukeutuu nahkarotsiin ja tavoittelee yleensäkin rehentelevän koviksen elkeitä. Rane on iskenyt silmänsä luokan kaunottareen, Anuun, ja haluaa päästä tätä naimaan. Koska Atte on häntä vanhempi, hän saa ensimmäisenä ajokortin, ja sitten lähdetään ajamaan pillurallia. Rane tavoittelee Anua, mutta Anu rupeaakin Aten tyttöystäväksi. Tästä seuraa konflikti, jossa Ranen ja Aten ystävyys menee poikki.

Kolmiodraama sinänsä on kuvattu aika osuvasti. Rane on selvästi Attea tyhmempi ja röyhkeämpi, mutta psykologisesti uskottavaa kyllä hänestä kehittyy sittemmin kunnon epärehellinen liikemies, bisnespeluri, joka vehtaa mm. venäläisten mafiosojen kanssa. Mutta Anu on yksi tyypillisimpiä esimerkkejä joukkotiedotuksen ylimyönteisestä ja idealisoivasta naiskuvasta: hän on liian hyvä ja fiksu ihminen.

Anu ilmaantuu lukijoiden tietoisuuteen ensimmäisen kerran rippikoulussa, siinä unohtumattomassa kohtauksessa, jossa luokan kovis ei osaa vastata kysymykseen, mikä on synti. Tällöin kirkkoherra kääntyy Anun puoleen: "Sano sinä se tuolle viattomalle." Anu vastaa klassisella kysymyksellä, joka saa hänet heti vaikuttamaan tyhmältä blondilta: "En mä nyt oikein tiedä, mutta onko tanssiminen syntiä?"

Kun Atte ja Rane aikansa kiehnäävät Anun ympärillä, Anu ihastuu Atteen ja osoittautuu älykkääksi, empaattiseksi ja neuvokkaaksi nuoreksi neidoksi, joka analysoi nerokkaasti Aten ja Ranen loppuriidan syyn: Rane ei ole Atelle käärmeissään siitä, että tämä vei Anun, vaan hän on oikeastaan Anulle mustasukkainen Atesta. Kun Atte ja Anu yrittelevät yhdyntää ensimmäisen kerran, osoittautuu, että Atella ei ole kondomeita mukana, mutta kaukaa viisaana Paremman Sukupuolen edustajana Anu on tietenkin varannut olkalaukkuunsa paketillisen. Luonnollisestikin Anu lohduttelee Attea ensimmäisen yhdynnän mentyä poskelleen pojan nyyhkiessä, että "sinä tarvitset paremman rakastajan, Anu" - miehen roolihan on ennen kaikkea olla naisen "rakastaja", palvelija ja passaaja.

Naiseläjät ovat täällä Blogistanissakin erinäisiä kertoja valitelleet sitä, että kivat, ujot nörttipojat muka haaveilevat vain luokan kaunottaresta, pornoelokuvien sankarittarista tai Anna Kurnikovan anatomisesti oikean kaltaisesta nakukuvasta (minun nuoruudessani se oli Taija Raen luonnollisen kokoinen jättilakana Panon Maailman keskiaukeamalta - pornolehden nimi muutettu) eivätkä koskaan katsokaan kivoihin, ujoihin nörttityttöihin päin. Jos näin on, siihen ei todellakaan ole syynä porno, Kurnikova eikä Rae, vaan Mämmilän tai romanttisten komedioiden kaltaiset kulttuurituotteet, joiden naiskuva on järjettömän, epärealistisen myönteinen. Anu on luokan kaunotar ja vaikuttaa aluksi tyhmältä blondilta. Jostain kumman syystä hän ei tupakoi, vaikka luokan kaunotar, joka elää kauneudestaan, tupakoi aina. Hän rakastuu Atteen, mikä on piinallisen epäuskottavaa. Rane on ehdottomasti YTM-hyppyritukka par excellence: rikkaan pankinjohtajan poika, jota kiinnostaa - kuten Atte toteaa - tasan kaksi asiaa: päästä ajamaan ja naimaan. Jos tämän maailman Anut jostain tykkäävät, niin nimenomaan suoraviivaisista ja liikoja murehtimattomista pojista, joiden prioriteeteissa autoilu ja sukupuoliyhdyntä ovat etusijalla.

Ei siinä mitään, kyllähän mukavia ja neuvokkaita tyttöjä on oikeasti olemassa. Niitä vain on turha hakea sieltä luokan kaunottarien joukosta, vaikka olen minä toki tuntenut muutaman sekä hyvän että kauniin nuoren naisen. Mutta se minua hiukkasen suututtaa, että naisten systemaattisesta mielistelystä on tullut ns. laatukulttuurin ja laatuviihteen tavaramerkki. "Ohut" tai "stereotyyppinen" naiskuva on yksi suurimpia moitteita, joita kirjalle tai elokuvalle voidaan esittää. Naisten pitää aina olla monisyisiä persoonallisuuksia, samalla kun miehet voidaan aina latistaa Ranen kaltaisiksi tyhmiksi haljuliineiksi.

Hyvä esimerkki tästä on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjassa esiintyy piinallisen epäuskottava sivuhenkilö: myyntimies - "kaupparatsu" - joka on "tyypillisen suomalaisen miehen" (tässä kohdin kuuluu nauraa pilkallisesti) "kommunikaatiokyvyttömyyttään" (tässä kohden pitää käkättää vieläkin räkäisemmin) jäänyt vaimotta ja ostanut itselleen seksiorjan Filippiineiltä. Mies hakkaa ja raiskaa tyttöään, eikä hänen ajatuksiaan koskaan kuvata. Filippiiniläistytöllä sitä vastoin on paljonkin kiinnostavia mietteitä, joita toki kukaan ei ole kuulemassa, koska kukaan ei osaa hänen kieltään, kaikkein vähiten mies. Kehitysmaan kouluttamaton maalaistyttö on kiintoisa, monisyinen persoona - onhan hän nainen, siis parempien ihmisten edustaja. Suomalainen heteromies - taitaa itse asiassa olla ainoa tarinassa esiintyvä heteromies, koska suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuvat homomaailmaan - on pelkkä väkivaltainen, raiskaava, naista rääkkäävä ja homoja hakkaava luonnonvoima, joka pitää kaikkia terrorin vallassa, jolla ei ole kieltä, mieltä eikä kykyä keskustella ja sovitella. Homot ovat sitä vastoin miltei naisen veroisia persoonallisuuksia, mutta koska hekin ovat vain miehiä, heidän ihmissuhteensa ja seksuaalisuhteensa ovat miehisen epäkypsiä, lähinnä ikuisen murrosiän näköalattomia ihastuksia ja iskemisiä. Löytyyhän sieltä se lihavampi ja rumempi homomieskin alempitasoisten miesten samastumiskohteeksi; luonnollisesti hän ihastuu toivottomasti ylempitasoiseen homoon, ja koska alempitasoinen mies on niin kirjoissa kuin tosielämässäkin yhtä ihmisarvotonta tykinruokaa kuin keisari Pirkin turvamiehet Ihmisraunio ja Tuikkuimuri, hän joutuu tietysti raivostuneen peikon repimäksi.

Olen ennenkin tolkuttanut siitä, että Sinisalon kaupparatsu on henkilönä rakennettu ei ainoastaan ohueksi, vaan piinallisen epäuskottavaksi: kauppamatkustajan ammattiin kuuluu olla lipevä ja suustaan luonnonväärä myyntimies, joka pystyy kauppaamaan sekä tavarat asiakkaalle että peniksensä kapakan kauneimmalle naiselle. Uskottavampi tästä tyypistä tulisi, jos hän olisi pahasti alkoholisoitunut (maailmaa kiertäessä pitää juoda viinaa) ja laiminlöisi vaimoaan sekä seksuaalisesti että muutenkin (koska maailman naiset ja heidän tyydyttämisensä vievät kaiken huomion). Mutta koska kyse on suomalaisesta heteromiehestä, jonka rasistinen, solvaava ja kirjallisuutena täysin tasoton kuvaaminen on poliittisesti korrektia, kukaan ei tietenkään kyseenalaistanut teoksen taiteellisia ansioita moisen pikkuseikan vuoksi.

Ei kukaan - paitsi minä. Kun Sinisalo tuli Turun Kirjakahvilaan puhumaan kirjastaan, esitin tätä myyntimieshahmoa koskevia kysymyksiä. Hän jopa myönsi, että monet suomalaiset miehet, jotka eivät ole muulla tavalla päässeet naimisiin, kohtelevat thaimaalaista tai filippiiniläistä vaimoaan kunnioittavasti ja hellästi, kun nyt ovat sellaisen saaneet; ja toisaalta thaimaalaiselle tai filippiiniläiselle vaimolle voi olla eräänlainen ammatillinen kunniakysymys tulla hyväksi ja osaavaksi emännäksi, joka hoitaa kodin. (Tämä on tietysti suomalaisten naisten mielestä hirvittävä ajatuskin: voiko heidän silmissään olla mitään halveksittavampaa kuin nainen, jonka kunnianhimona on olla hyvä vaimo suomalaiselle miehelle?) Mutta koska tämä tuontivaimoa rääkkäävä suomalainen mies nyt oli eräänlainen yleisesti tunnettu klisee tai stage character, valmis näyttämöhahmo, ikään kuin Harlekiini tai Pulcinella commedia dell'artessa, niin Sinisalo katsoi oikeudekseen kirjailijana hyödyntää tällaista hahmoa.

Eli siis: kyllä minä tiedän, että on olemassa fiksuja juutalaisia/neekereitä/arabeja, minä nyt vain hyödynnän tällaista yleisessä tiedossa olevaa kirjallista kliseetä konkkanokkaisesta juutalaiskiskurista/tyhmästä ja laiskasta aidsinsyömästä nekrusta/koraania plaraavasta hullusta terroristirättipäästä. Mitään muuta kliseetä ei olisi takuulla kirjan arvosteluissa sivuutettu noin vaieten. Suomalaista heteromiestä saa sylkeä ja solvata vaikka Finlandia-palkintoon asti.

Minusta suurin osa nuorista naisista ei ansaitsisi tuon parempaa kohtelua missään kirjallisessa tuotteessa. Odotan kärsimättömänä, milloin sarjakuviin ja kirjoihin alkaa ilmaantua uskottavan tyhmiä, vastenmielisiä tai edes rajallisia naishahmoja: tupakoivia, sivistymättömiä, omahyväisiä, rääväsuisia, tyhmiä, laiskoja, itsekkäitä, suvaitsemattomia, alkoholisoituneita. Tai edes hyväätarkoittavia, mutta näkökulmaltaan ja maailmankuvaltaan niin ahtaita, etteivät kykene ymmärtämään nörttimiestä, joka tavoittelee taivaita, kuten mies on luotu tavoittelemaan - alalla tai toisella.

Menevä mies edustaa, osa II: carbhat agus treabhsar le ceannach

2006-03-05T03:06:00.000-08:00

Odotetusti Irlannin suurlähetystöstä tuli kutsu p. Patrikin päivää viettämään heidän tiloihinsa. Nyt täytyy sitten ostaa uudet mustat housut, uusi kravatti (vanha on kadonnut - kunpa vielä oppisin solmimaan sen uuden, tiedän kyllä, että kravattisolmu on jonkinlainen omintakeinen vetosolmu, jonka vaatimat pujotukset ja mutkat eivät keltä tahansa onnistu) ja paljon mustaa kenkäplankkia. Ai niin, ja kenkiin itse asiassa tarvitaan uudet nyöritykset, kun vanhat ovat menneet moneen kertaan poikki. Kengät itsessään ovat mustat ja siis periaatteessa edustuskelpoiset - kysyin aikoinani kenkäkauppaan mennessäni sellaisia, jotka soveltuvat sekä käyttö- että juhlakengiksi.

Kun kerran Irlannista on puhe: mitä sitten tulee taannoisiin mellakoihin Dublinin keskustassa, ne ovat herättäneet runsaasti keskustelua niin iirin- kuin englanninkielisessäkin irkkublogosfäärissä. Aluksi uskottavimmalta vaikutti teoria, jossa nähtiin IRSP/INLA - jo aika kauan ennen rauhansopimusta IRA:sta lohjennut toisinajatteleva pikkuryhmä - mellakoiden lietsojana ja organisoijana. Anarkistis-äärivasemmistolaista maailmanparantajatahoa edustava Indymedia Irelandin kommentaattori, joka oli videokameroineen tapahtumien keskipisteessä minullekin tutuilla pääkaduilla, Sráid Uí Chonaillilla ja Sráid Parnellilla, katsoi, että epämääräiset IRA-sympatiat ja sisuskaluista lähtevä nationalismi ovat irlantilaisen syrjäytyneistön ja öyhöttäväistön poliittisen itseilmaisun keino yleisemminkin: yllättävän monilla nuorilla näköalattomilla häiskillä on IRA-tatuointeja. Lisäksi tietysti oman kulmakunnan, öhmm, yhteisöllisyydestä tunnetaan ylpeyttä.

Niinpä, kun oranialaisveljet tulivat marssimaan meidän kaupunkiin ja meidän kulmille, nuoret kundit reagoivat täysin selkäytimellään: ja tännehän ette tule. Jätkät lähtivät man ur huse hakkaamaan lojalisteja, joiden motiiveja ei juurikaan arvostettu: ne inisee IRA:n uhreista, mutta IRA:n ei ois ikinä tarvinnu tappaa ketään, jos meikäläisiä olis kohdeltu reilusti pohjosessa. Lojalistit eivät sitten päässeet marssimaan, vaan viha purkautui poliiseihin ja yhteiskunnan vakiintuneistoon, jonka edustajana mm. RTÉ:n (Irlannin Yleisradion, Raidió Teilifís Éireannin) journalisti Charlie Bird hakattiin todella pahasti.

Varsinaiset tasavaltalaiset ja IRA:laiset pysyttelivät visusti poliisiketjujen takana tarkkailemassa tilannetta, ja Sinn Féinin eri inkarnaatiot - sekä Gerry Adams että ns. virallisen siiven (joka on pienempi, merkityksettömämpi ja sosialistisempi kuin Adamsin johtama ns. väliaikainen siipi) nykyinen puheenjohtaja, jonka nimen olen unohtanut (asianomaisen siiven karismaattiseksi vasemmistojohtajaksikin kehuttu perustaja, IRA-veteraani Cathal Goulding kuoli samoihin aikoihin kun minä oleskelin ensimmäistä kertaa pitempään Irlannissa) - olivat kehottaneet laumaansa olemaan lietsomatta levottomuuksia. Toki ryhmäkuri on ennenkin pettänyt, ja aina kun IRA:n päävirtaus on päättänyt lopettaa terrorismin ja hulinoinnin (esimerkiksi Gouldingin "virallinen" IRA aikoinaan), esille on aina putkahtanut parempi, todellisempi, oikeampi jne. IRA, joka on päättänyt jatkaa "oikeaa" IRA:laisuuden perinnettä noista "pettureista" huolimatta.

Verta ja aivoja jäälle, öygh-öyh-höyh

2006-03-04T03:17:00.000-08:00

Lord Boredomin blogia lukiessa on tullut viime aikoina hyvä olo siitä, että hän ja varmaan muutkin älykkäät ja urheilijaroistojen ahdistamat nuoret miehet uskaltaa sentään edes blogissaan avoimesti sanoa, miltä perisuomalainen urheiluhulluus lieveilmiöineen näyttää sellaisen näkökulmasta, joka ei siihen kykene osallistumaan. Lisäksi minua ilahduttaa nähdä, miten ilmiselvää kaikille nykyään on se, että nimenomaan urheilijat hakkaavat, ryyppäävät, polttavat tupakkia ja vetävät joskus tuota huumeenpuoltakin. Uskokaa tai älkää, mutta silloin kun minä olin koulussa, se oli julkinen salaisuus, jonka kaikki tiesivät ja jota kukaan ei myöntänyt.

Kun muistelen lapsuuteni 1970-lukua, neuvostohyssyttely ei ollut ollenkaan häiritsevin tai totalitaarisin hyssyttelyn muoto. Neuvostohyssyttelyssä oli kyse samasta asiasta kuin uskovaisten myötäkarvaan silittelyssä: nuo nyt tunnustivat tuollaiseen uskontoa, ja niiden oli annettava noudattaa rituaalejaan ja palvoa Neuvostoliittoa jumalanaan. Televisiossa ja radiossa oli sitten neuvostouskontoa tunnustaville suunnattuja hartausohjelmia aivan kuten siellä oli kristityille suunnattuja hartausohjelmia. Tämä oli sen ajan monikulttuuria. Itse kullakin oli siihen aikaan jumalansa, toisilla Jeesus ja toisilla Lenin, ja heidän uskontonsakin olivat aika samanlaisia: ero oli siinä, että kristitty sanoi kaikki mikä on minun on myös sinun ja kommunisti kaikki mikä on sinun on myös minun. Niistä päivistä olemme sentään hiukan kehittyneet: nykyään olemme saaneet uusia uskontoja, kuten libertarismin, joka sanoo kaikki mikä on minun on minun ja vitut muista.

Urheiluhyssyttely oli häiritsevämpää, koska urheiluun, toisin kuin Jeesukseen ja/tai/eli Leniniin, kaikkien oli pakko uskoa. Urheilu-uskonnon pyhiä lauseita ei saanut epäillä silloinkaan, kun koko ympäröivä todellisuus julisti ne valheeksi. Urheilu-uskonnon pyhissä ikoneissa ja urheilupropagandaministeriön tietoiskuissa esitettiin urheilijapojat raittiina, tupakoimattomina ja raikkaina esikuvina, joiden ympärillä pienemmät pojat tanssivat viattoman innokas ihailu silmissään, kaikki kiihkeän halukkaina tulemaan esikuvansa kaltaisiksi. Jossain taustalla hymyili urheilijapojan pikemminkin reippaan urheilijamaisella ja samalla äidillisellä tavalla söpö kuin kylmän valokuvamallimaisella tavalla kaunis tyttöystävä, hymyssään ja silmiensä loisteessa tarkoin annosteltu määrä sellaista viekkautta, jonka takaa voi aavistaa diskreetisti maailmalta salatun seksuaalisluonteisen, mutta tiukan monogaamisen onnen.

Tähän kuvaan oli pakko uskoa. Sitä ei kerta kaikkiaan saanut kyseenalaistaa. Monet kerrat olen pikkupoikana kiristellyt hampaitani nähdessäni esimerkiksi televisiossa sen idioottimaisen tietoiskun, jossa ensin esiteltiin kapakan pimeyttä, tupakansavua ja viinaisuutta, ja tyttökuoro lauloi laulua, jossa kapakkamaailman synnillisyydelle sanottiin säe säkeen jälkeen kiitos ei - muistan säkeen joku halaa, vannoo valaa muka - kiitos ei, josta huomaamme, että tupakanpolton ja viinanjuonnin kansanterveydellisestä vahingollisuudesta ei silläkään kertaa osattu varoittaa sekoittamatta mukaan nuorten seksuaalisuuden itsetarkoituksellista rajoittamista. Paljon paremman palveluksen nekin valistajat olisivat tehneet nuorten sekä ruumiilliselle että psyykkiselle terveydelle, jos olisivat julistaneet, että naida saa vaikkei polttaisi ja joisikaan.

Ärsyttävintä tuossa tietoiskussa kuitenkin oli kapakkamaailmakohtauksia seuraava huomattavasti duurihenkisempi osuus, jonka kuvituksena oli nuoria koripalloheittoja harjoittelevia tyttöjä: Kuviot on toiset mun, niillä paljon paremmin mä onnistun. Kaikkihan me helvetti soikoon tiesimme, että tupakka, viina ja kapakka kuuluivat nimenomaan urheilijaporukoiden elämään kuin nenä naaman keskelle, väkivallasta nyt puhumattakaan: toisinaan tuntui siitä, että urheiluharrastuksen pääasiallinen tarkoitus oli lihasten vahvistaminen, jotta voitaisiin lyödä ja potkia maassa makaavaa koulukiusattua nörttiluuseria entistä kipeämmin ja vaarallisemmin.

Urheilijoiden todelliset kasvot eivät tietenkään jääneet näkemättä niiltä, jotka onnettomuudekseen joutuivat asumaan Heinolassa, Pie...Vierumäen urheiluopiston naapurissa. Tunsin aikoinani heinolalaisen kaverin, joka kertoi paljon hauskoja juttuja siitä, miten maankuulut urheilijat ja maailmanmestarit meuhasivat ja rellestivät paikkakunnan kapakoissa. Sain siitä itsekin unohtumattoman kokemuksen silloin, kun ainoan kerran elämässäni matkustin bussilla Turusta Varkauteen. Vaihto oli muistaakseni Lahden keskitysleirin ruumisuunia muistuttavalla linja-autoasemalla. Joka tapauksessa Heinolasta hyppäsi kyytiin kaksi urheilijanuorukaista, jotka linnoittautuivat bussin takapäähän ryyppäämään. Puheet olivat rikollisten tasoa niin kirosanojen määrän suhteen kuin sisällöltäänkin - ja silloin ennen vanhaan alaluokan raakuudesta ei ollut vielä tullut suomen puhekielen normi, vaan nuoren miehen oli vielä teknisesti mahdollista kuulostaa keskitasoista raakalaismaisemmalta - viinaa juotiin täysin esteettä ja nuoren, heiveröisen ja selvästi pelokkaan bussiemännän ruumiinrakenteesta esitettiin avoimia, kovaäänisisä arvioita, samoin hänen soveltuvuudestaan maailman vanhimpaan ammattiin. Nämä valtion rahoilla paapotut muskelimiehet poistuivat bussista Joroisissa, ilmeisenä tavoitteenaan mennä ryyppäämään motelli Joronjälkeen, joka sijaitsi linja-autoasemalla, jollei peräti toiminut linja-autoasemana.

Salailu sai kaikkein surkuhupaisimmat muotonsa silloin kun Matti Nykäsestä kirjoitettiin juorujuttuja, joissa ei saanut suoraan mainita hänen ryyppäämistään ja perheväkivaltaansa. Tämä oli kahdeksankymmenluvun lopulla, kun Matin vaimon nimi oli Piia. Matin virallinen jumaloitsija ja ylimmäinen palvoja, Seuran toimittaja Isto Lysmä kirjoitti juttuja, jotka olivat muodoltaan Matille suunnattuja kirjeitä ja joissa häntä kehotettiin käyttäytymään kypsemmin, jotta hän pystyisi säilyttämään avioliittonsa koossa. Me juoruille persot lukijat saimme aavistella rivien välistä, mitä häämatkalla oli tapahtunut: oliko Matti vain ryypännyt, vai oliko hän hakannut vaimoaan? Ryyppäämisestäkään ei tuohon aikaan saanut kirjoittaa avoimesti. Matin alkoholiongelmasta minäkin taisin ensimmäisen kerran lukea Der Spiegelistä ("Finnischer Skistar Nykaenen: Wunderkind mit Alkoholproblem?").

Olihan se toki ymmärrettävääkin tavallaan. Vielä siihen aikaan oltiin niin viattomia, että haluttiin ylläpitää virallista fiktiota urheilusta hyvänä harrastuksina ja urheilijoista nuorison esikuvina. Kun sitten tähdeksi nousi urheilija, joka ei kerta kaikkiaan kelvannut esikuvaksi, päädyttiin mahdottomaan tilanteeseen ja kömpelöön salailuun ja kaksinaamaisuuteen, joka sai todella neuvostoliittolaiset mitat.